No nyt se konttaa.
Pikkuässä 7 kk ja öö... 3 vkoa lähti eilen konttaamaan. Skippasi kokonaan ryömimisen, tai siis sellaisen määrätietoisen vatsa maassa etenemisen. Erilaisia mahallaan huinimisia kyllä esiintyi, runsasta peruuttamista, ja harrasta eestaas nytkyttämistä konttausasennossa. Ja nyt sitten se konttaa. Mikä avartunut maailma, kun voi ihan itse mennä kohti niitä juttuja joita haluaa. Suurinta vauhtia mennään kaukosäätimen, koiran vesikupin ja polttopuiden luo. Ai ai. Riemu on suuri.
Minä en voi ymmärtää, että minun sisälläni on kasvanut ihan oikea uusi ihminen, joka nyt oppii tuossa itsenäisesti asioita. Tässä tunteessa on jotain maagista. Ihmeellinen pieni ihminen. Maailman taitavin!
perjantai 26. syyskuuta 2014
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
Pienihmiskokeita
Pikkuässä 7 kk ja rapiat syö itse.
Valkkaa tarjottimelta leikkuulaudalta luumua ja paprikaa, jättää kananmunan ja porkkanan koskematta, puristelee parsakaalin sormiensa välistä. Jännittävää!
Pikkuässä tekee myös taidetta. Mustikalla ja jollain keltaisella soseella, toisinaan myös tahattomasti pöydänpintaan luumusoseella ja kaurapuurolla. On silminnähden ylpeä aikaansaamastaan
Työn alla on konttaamisen (nytkytellään konttausasennossa, liikutetaan eteenpäin kaikkia muita raajoja paitsi vasenta kättä) lisäksi pinsettiote. Testasin sitä tänään antamalla iltapuuron jälkeen pöydälle yksi kerrallaan jäisiä mustikoita. Hienosti sihtailee mustikan sormiinsa ja vie suuhun. Tai ohi suun, ja ihmettelee sitten, miksei mokoma maistu miltään.
Merkitään itselle muistiin: ei kannata laskea lasta mustikansyönnin jälkeen uudelle 50:50 mustan ja valkoisen kirjavalle matolle, etenkään kun kommunikaatio on viime päivinä suoritettu erilaisilla pärinöillä ja syljenlennätyssihinöillä. Maton vaaleat osat saa aika äkkiä kivan mustikkamaidon sävyn.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Aa-tuuti-lasta, lakkaa parkumasta
Olen antanut itseni ymmärtää, että on vauvoja jotka laitetaan väsymyksen iskiessä makuulle omaan sänkyynsä, sanotaan hyvää yötä/hyvää päiväyötä, vedetään ehkä jotain soittopeliä ja annetaan harso tai unipupu tai joku muu riepu, ja lähdetään omiin askareisiin. Ja sitten se vauva mönkii itse haluamaansa asentoon ja nukahtaa siihen.
Voin rehellisesti myöntää, että koen syvää katkeruutta niitä vanhempia kohtaan, joilla on itsekseen rauhoittuva ja nukahtava vauva. Meillä nukkumaanmeno on edelleen ihan mahdoton hulabaloo, yöt enemmän tai vähemmän rikkonaisia, uudelleennukahtaminen on aina raivohuudon takana eikä edes päiväunille mennä ilman parkua. Ainakaan jos minä lykkään vaunuja, mies onnistuu paremmin. En tiedä, mitä sitten tehdään kun Pikkuässä ei enää mahdu vaunuihinsa tai suostu pysymään makuulla siellä - ajatus nukutusmittelöistä pinnasänkyyn useammin kuin kerran vuorokaudessa nostaa ihokarvat pystyyn. Lapseni ei vain osaa itse rauhoittaa itseään.
Kantoreppuun vauva kyllä nukahtaa, mutta minun olisi tehtävä yritykseni työtkin jossain välissä, enkä mielelläni ota sitä riskiä että joku hevonen runttaa minun lisäkseni repussa olevan vauvan jonnekin ovenrakoon. Vahinko kun ei tunnetusti tule kello kaulassa. Tarvitsen myös vähän omaa lepoaikaa jaksaakseni. Joku ehkä kykenee pysymään liikkeessä kaikki päiväuniajat lapsi kantovälineessä. Minä en. Kannan kyllä verrattain paljon, mutta ihan kaikkeen kantovälinekään ei vapauta, ei ainakaan minun elinpiirissäni ja töissäni. Ja toiseksi, Pikkuässää ei saa siirrettyä nukkuvana mihinkään, vaan hän herää välittömästi. Se siitä näppärästä nukutuskonstista sitten.
Minulla oli periaate, että meillä ei huudateta. Mutta kun vauva vain huutaa. Huutaa sylissä ja huutaa sängyssä ja huutaa kyljellään ja huutaa selällään. Huutaa vaikka yritän virpoa ja laulella ja silittää ja taputtaa ja pidellä. Huutaa vaikka menisin pois ja huutaa kun tulen takaisin. En enää tiedä mistään periaatteista mitään.
Olen aivan kurkkuani myöten täynnä tätä meillä kaikuvaa parkua, joka ei vaan ota asettuakseen vaikka tekisin mitä. Ja vaikka tiedän, että jokainen lapsi kehittyy omaan tahtiinsa ja isokin vaihtelu on normaalia, toivon tällä hetkellä sormeet ja varpaat ristissä, että seitsenkuinen Pikkuässä oppisi konttaamaan. Konttausasento on hyvä ja tukeva, siinä nytkytellään edestakaisin niin että välillä kepsahdetaan nenälleen, mutta mihinkään ei liikuta. Ja mitä siitä seuraa? Parku. Meillä kaikuu tyytymätön nnnnnnnnnnnnggggggääääää, ja lopenuupunut kroppa kampeaa aina uudelleen ja uudelleen asentoon jossa se ei jaksa enää olla. Ja yöunet menee. Tässä oli ehkä kolmen-neljän päivän jakso konttausasennon löytymisen jälkeen, jolloin oli kohtuulliset yöunet kahdella syötöllä, ja kahdet selkeät, riittävän pitkät päiväunet, ja lopputuotteena hyväntuulinen lapsi. Nyt siitä konttausasennosta haluttaisiin edetä johonkin, eikä ole kunnon päiväunia, iltanukahtaminen on huudon takana, yöt repaleisia, ja lopputuote on kärttyapina ja nnnnnnnnggggggääääää.
Ennen lasta ihmettelin, tulevatko vanhemmat kuuroiksi itkulle, mäkinälle, vikinälle ja kitinälle. Nyt sanoisin, että osittain. Ihan ensimmäisinä kuukausina tuntui siltä että pääni halkeaa aivan justiinsa kun vauva vähänkään itki. Nyt siedän jo paljon enemmän. Olen kai hyväksynyt, etten pysty kaikkia itkuja poistamaan vaikka parhaani yritän, joten yritän sitten vain elää niiden jäljellejäävien kanssa.
Voin rehellisesti myöntää, että koen syvää katkeruutta niitä vanhempia kohtaan, joilla on itsekseen rauhoittuva ja nukahtava vauva. Meillä nukkumaanmeno on edelleen ihan mahdoton hulabaloo, yöt enemmän tai vähemmän rikkonaisia, uudelleennukahtaminen on aina raivohuudon takana eikä edes päiväunille mennä ilman parkua. Ainakaan jos minä lykkään vaunuja, mies onnistuu paremmin. En tiedä, mitä sitten tehdään kun Pikkuässä ei enää mahdu vaunuihinsa tai suostu pysymään makuulla siellä - ajatus nukutusmittelöistä pinnasänkyyn useammin kuin kerran vuorokaudessa nostaa ihokarvat pystyyn. Lapseni ei vain osaa itse rauhoittaa itseään.
Kantoreppuun vauva kyllä nukahtaa, mutta minun olisi tehtävä yritykseni työtkin jossain välissä, enkä mielelläni ota sitä riskiä että joku hevonen runttaa minun lisäkseni repussa olevan vauvan jonnekin ovenrakoon. Vahinko kun ei tunnetusti tule kello kaulassa. Tarvitsen myös vähän omaa lepoaikaa jaksaakseni. Joku ehkä kykenee pysymään liikkeessä kaikki päiväuniajat lapsi kantovälineessä. Minä en. Kannan kyllä verrattain paljon, mutta ihan kaikkeen kantovälinekään ei vapauta, ei ainakaan minun elinpiirissäni ja töissäni. Ja toiseksi, Pikkuässää ei saa siirrettyä nukkuvana mihinkään, vaan hän herää välittömästi. Se siitä näppärästä nukutuskonstista sitten.
Minulla oli periaate, että meillä ei huudateta. Mutta kun vauva vain huutaa. Huutaa sylissä ja huutaa sängyssä ja huutaa kyljellään ja huutaa selällään. Huutaa vaikka yritän virpoa ja laulella ja silittää ja taputtaa ja pidellä. Huutaa vaikka menisin pois ja huutaa kun tulen takaisin. En enää tiedä mistään periaatteista mitään.
Olen aivan kurkkuani myöten täynnä tätä meillä kaikuvaa parkua, joka ei vaan ota asettuakseen vaikka tekisin mitä. Ja vaikka tiedän, että jokainen lapsi kehittyy omaan tahtiinsa ja isokin vaihtelu on normaalia, toivon tällä hetkellä sormeet ja varpaat ristissä, että seitsenkuinen Pikkuässä oppisi konttaamaan. Konttausasento on hyvä ja tukeva, siinä nytkytellään edestakaisin niin että välillä kepsahdetaan nenälleen, mutta mihinkään ei liikuta. Ja mitä siitä seuraa? Parku. Meillä kaikuu tyytymätön nnnnnnnnnnnnggggggääääää, ja lopenuupunut kroppa kampeaa aina uudelleen ja uudelleen asentoon jossa se ei jaksa enää olla. Ja yöunet menee. Tässä oli ehkä kolmen-neljän päivän jakso konttausasennon löytymisen jälkeen, jolloin oli kohtuulliset yöunet kahdella syötöllä, ja kahdet selkeät, riittävän pitkät päiväunet, ja lopputuotteena hyväntuulinen lapsi. Nyt siitä konttausasennosta haluttaisiin edetä johonkin, eikä ole kunnon päiväunia, iltanukahtaminen on huudon takana, yöt repaleisia, ja lopputuote on kärttyapina ja nnnnnnnnggggggääääää.
Ennen lasta ihmettelin, tulevatko vanhemmat kuuroiksi itkulle, mäkinälle, vikinälle ja kitinälle. Nyt sanoisin, että osittain. Ihan ensimmäisinä kuukausina tuntui siltä että pääni halkeaa aivan justiinsa kun vauva vähänkään itki. Nyt siedän jo paljon enemmän. Olen kai hyväksynyt, etten pysty kaikkia itkuja poistamaan vaikka parhaani yritän, joten yritän sitten vain elää niiden jäljellejäävien kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)