Valvomisharjoitus

Viime yönä harjoiteltiin valvomista.

Junnukoira Igor steppasi levottomana menemään suunnilleen koko yön, tai siltä se ainakin tuntui. Jo ennen valojen sammuttamista se teputti sänkyä ympäri ja istua killitteli vuoroin minua ja vuoroin miestä kohti. Johannes päästi sen ulos, sitten sammutettiin valot ja käytiin nukkumaan. Vaan eipäs käytykään. Teputi-teputi-teputi. Ja kun koiran komensi makuulle, se alkoi vinkuhuokailla, ja hetken päästä jatkoi teputtamistaan. Ja tuollainen +45 kg teputtaa aika äänekkäästi ahtaassa makuuhuoneessa.

Vuoroteltiin tunnin välein ulospäästämisessä, ajattelin että Igorilla on maha sekaisin, vaikka ei se vaikuttanutkaan mitenkään kipeältä. Tosin hevosten iltaruokinnalla Igor täysin tapojensa vastaisesti karkasi pihalta jonnekin radan suuntaan, ja tuli sieltä ehkä vasta kolmannella huutamisella takaisin, kovin kiihtyneenä. Aamuyöllä kolmen ja neljän aikoihin aloin ajatella, että ehkä sillä ei olekaan maha sekaisin vaan pää, mikä lie haju sekoittanut. Päädyin päästämään sen kerran vielä ulos ja sitten sulkemaan portin taakse, pois makuuhuoneesta. Silläkin riskillä, että JOS sen oikeasti on maha sekaisin, en kuule niin helposti sen ramppaamista ja sitten on riski, että se paskoo juuri sille keittiön matolle, jonka olen tänä kesänä jo kahteen kertaan painepesurilla pessyt erinäisten eläinten eritteiden vuoksi.

Ratkaisu oli oikea. Ei paskaa ja koira hiljeni takkahuoneen lattialle nukkumaan. Myös minä nukuin. Johannes nyt oli ollut sikiunessa koko ajan, jos en varta vasten töninyt sitä hereille. Nyt on aamu ja vähän väsyttää kun on tunnin välein hypännyt pystyssä. En voi olla miettimättä, että tämmöistä se sitten on, puolen vuoden päästä.

Koirakin muuten nukkuu nyt, kuinkas muuten. Eikä yhtään vinkuhuokaa eikä teputa.

Sata onnellista päivää

Nytkö ne alkavat? Keskiraskauden sata onnellista päivää, kuten jostain opuksesta luin.

Kummallista, mutta en ole tällä hetkellä kamalan huolissani. Neuvolassa käytiin liki viikko sitten ja dopplerilla löytyi pienen hakemisen jälkeen selvä sydämen jumpsutus. En ollut huolissani edes siinä pöydällä maatessani, kun neuvolantäti (terveydenhoitajiako he koulutukseltaan ovat?) joitain minuutteja joutui etsimään sykettä. Oma verenpaineeni oli ok, painoa oli tullut kolmisen kiloa, tosin syytän siitä osin lomaa ja osin liikkumattomuutta työssä ja harrastuksessa. Ihan tätä tahtia en ajatellut massaa kerätä, muuten olen ihan järjetön valas vuodenvaihteessa. Raskausmahaa saa olla ja tulla, mutta lihavaksi en aio ryhtyä.

Muuta konkreettista neuvolassa ei sitten tapahtunutkaan, oma neuvolantätimme vaikutti ihan mukavalta ja ainakin suhtautui migreeniini vakavasti ja myötätuntoisesti, eikä kuitannut sitä vain olankohautuksella. Tosin nyt tuntuu siltä, että migreeni ihan todella aikoo hieman rauhoittua - ihan kokonaan särytöntä eloni ei vieläkään ole, mutta ehkä tämä kokonaisvaltainen kohtuurauhallinen oloni auttaa myös pääkivun poispysymisessä.

Olen myös ratsastanut vähän enemmän, ja tulevana maanantaina saan viimein noutaa upouuden satulan ponille. Tiistaille sovinkin heti valmennuksen, tosin varoitin valmentajaa sekä ponin että omistajan olevan aivan yhtä huonossa kunnossa. Aloitus olkoon lempeä.

No, valehtelen jos väitän etten ole mistään huolissani. Olen hieman huolissani siitä miten kehoni muuttuu. Ensiksi se näkyy juuri tuossa ratsastamisessa. Ymmärsin, että minulla on ehkä vain kuukausi sellaista edes melko tehokasta ratsastusaikaa jäljellä. Ajatus tuntuu vieraalta ja aika ahdistavalta. En näe itseäni luopumassa harrastuksestani. Toki minulla on taito ja vaadittava lihaskunto ratsastaa perusharrastelijaa pidemmälle, mutta väistämättä tässä käy niin, että olen jossain vaiheessa niin etupainoinen muumi ettei minun ole enää hyvä olla kyydissä. Vatsalihakseni huitelevat kohta mihin sattuu ja kaikki tärkeät kroppaa koossa pitävät mekanismit lonkissa löystyvät ja siirtyvät mikä minnekin. Siinä ei kerta kaikkiaan enää voi ratsastaa hyvin. Eikä turvallisestikaan. En ole niinkään huolissani siitä mistä esim. uusimman Vauva-lehden liikuntajutussa oltiin, hölskymisestä, koska ei taitava ratsastaja hölsky. Taitava ratsastaja kantaa ja hallitsee kehonsa syvillä vasta- ja selkälihaksilla. Mutta entä kun ne tarvittavat lihakset tuupataan syrjään eturepun tieltä? Äkkinäisten liikkeiden riski toki on, mutta väitän että äidin taito ja osaamistaso tulee tässäkin sikiön turvaksi - kehonhallinta myös niissä tilanteissa, joihin ei ole varautunut. Kokematon jää kaikista äkkiliikeistä jälkeen ja ikään kuin ihmettelemään, mihin hevonen hävisi tai koittaa hävitä. Kokenut hätkähtää ja seuraa mukana ja ottaa tilanteen haltuunsa eikä retkahtele miten sattuu.

Vaikka raskaus on kai naisen keholle asioista luonnollisin, minusta siinä on silti jotain aika luonnotonta. Minun sisälläni kasvaa joku, joka ottaa minusta kaiken tarvitsemansa ja raivaa itselleen sisältäni tilaa. Minun ajatukseni muuttuvat, ihoni muuttuu, kaikki minussa muuttuu. Välillä tunnen itseni tosi itsekkääksi, kun en ole mitenkään onneni kukkuloilla siitä että minussa asuu lapsi. Minä pitäisin mielelläni sen vartalon, johon olen tottunut. Jota hallitsen.

Toisekseen olen hieman huolestunut asioista joista en vielä tiedä. Nyt täytyy ihan todella alkaa selvittää näitä lomituskuvioita. En osaa kuvitella, millaista on sitten vuodenvaihteen tienoolla, kun olen isosti iso. Kuinka paljon jaksan tehdä töitä? Silloin on kylmää, ehkä liukastakin, on lumityötä ja traktorinajoa ja vedenkantoa ja lämmittämistä, sellaista pientä puuhaa joka täällä asuessa käy liki itsestään. Kuinka paljon raskaus tulee haittaamaan minun selviytymistäni? Pikkuvauva-aikaa en osaa edes ajatella. Nyt käyn tallissa keskimäärin neljästi päivässä, näistä kolme on sellaisia isompia käyntejä (aamutalli ja hevosten tarhaus, sitten tallin siivous ja ruokintaa ja ruokien valmiiksilaittoa ja viimeksi iltatalli, hevosten sisäänhaku ja ruokinta ja tallin sulkeminen yöksi), siinä välissä käyn heittämässä vähän heinää tai muuten vaan katsomassa että kaikki on niin kuin pitääkin. Ja sitten on vielä lähes joka päivä yksi tunninpitorupeama, jossa minun tosin tarvitsee hevosenhoidossa lähinnä vain olla läsnä ja suullisesti ohjeistaa, ja sitten pitää ratsastustunti kentällä ja valvoa taas hevosen poislaittoa. Miten näitä asioita hoidetaan pienen vauvan kanssa? Jota ei saisi jättää yhtään yksin?

Yrittäjänä minä en voi ajatella mistään, että "joku muu" hoitaa. Sellaista kuin "joku muu" ei ole, ellen järjestä. Ja siltikin on asioita, joita se "joku muu" ei voi hoitaa. Ei ole kenenkään muun velvollisuus mennä pannuhuoneeseen lisäämään puita kuin meidän jotka tässä talossa asumme. Ja ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki, kun toinen meistä on lapsen kanssa keskenään ja johonkin tarttis pikaisesti mennä. Vaikka sinne pannuhuoneeseen, koska siellä käymisestä on kiinni se että talo pysyy lämpimänä. Mihin minä sen vauvan siksi aikaa laitan? Puenko minä sille kaikki talvitamineet päälle puolentoista minuutin ulkojuoksua varten ja raahaan sen sylissäni sinne ahtaaseen pannuhuoneeseen? Laitan puita pesään toisella kädellä ja pidän vauvaa toisella? En. Vai jätänkö sen sisälle siksi hetkeksi, itkuhälyttimen kanssa sitteriin? Huutaako se siinä ja saa elinikäisen trauman? Syökö koira sen sillä aikaa, istuuko kissa sen naamalle?

Minä en tiedä.
On monta asiaa josta en vielä tiedä, ja tietämättömyys aiheuttaa pientä huolta.

Mutta olkoon hormonipöllyä, olen kuitenkin vakuuttunut siitä että edessäni on nyt sata onnellista päivää. Ylihuomenna pidän tallikokouksen ja saan vihdoin sanoa asiakkailleni että aiomme jakautua. Saan asian sydämeltäni ja ehkä siitä vihdoin voi tulla sillä tavoin tosi, ettei kaikessa sanomisessaan tarvitse varoa ja peitellä.


Ihana hullu mieheni juoksi viikko sitten tämän kesän toisen puolimaratoninsa, ja tunsin siitä todella voimakasta ylpeyttä. Edellispäivänä hän halusi katsoa netistä lastenvaunuja, ja mehän katsottiin (kalliita on ja valikoimaa aivan liiaksi). Kahden viikon päästä meillä on kuusivuotispäivä ja sitä pitää jollain lailla juhlistaa.

Papu reissaa ja kupu pullottaa

Vietin kolme kivaa päivää Helsingissä lomaillen äitini ja pikkuveljeni kanssa. Lomaan sisältyi paljon hyvää ruokaa erilaisissa ravintoloissa, kesäteatteriesitys ja samoilua Suomenlinnassa, hotellin ruhtinaallinen aamupala kahtena aamuna, paljon julkisilla ajelua, käynti Luonnonhistoriallisessa museossa sekä Heurekassa, yksi alkoholiton drinkki Tornissa (toki myös Tornin vessa tuli koettua) ja kilometritolkulla kävelyä.

Heurekassa oli mahtavan kiinnostava Body Worlds -näyttely, jossa aidot, plastinoidut ruumiit esittivät maallikoille ihmiskehon ja -elinten toimintaa. Ilmeisesti näyttely on aiheuttanut jonkinlaista paheksuntaakin, mutta minä en kokenut sitä tippaakaan vastenmielisenä tai rienaavana, vaan kiinnostavana ja hyvällä maulla tehtynä. Toki näyttelyyn kuului myös osio hedelmällisyydestä ja uuden elämän alkamisesta, ja esillä oli alkioita ja sikiöitä viisiviikkoisesta eteenpäin, aina sinne liki kolmeenkymmeneen viikkoon saakka. Meillä on nyt viikkoja 15+1, ja kyllähän se pieni kovin valmiilta näyttää, ihan ihmiseltä jo.

Esillä oli myös kahdeksannella kuulla raskaana oleva nainen, ja oli aika huikeaa nähdä, miten ahdasta kohdussa ja ylipäätään naisen sisuksissa raskausaikana on. Tämä oli oikeastaan ainut keho, jonka kohdalla mietin, miksi hän ja syntymätön lapsensa on siellä vitriinissä. Näyttelyn esipuhe kuitenkin kertoi, että näyttelyn tarkoitus ei ole avata eikä pohtia ihmiskohtaloita, vaan kertoa ihmisestä myös niille, jotka eivät opiskele lääketiedettä ja sitä kautta saa konkreettista tietoa kehomme toiminnasta. Ja luonnollisesti kaikki ovat vapaaehtoisesti antaneet ruumiinsa tähän käyttöön.


Oma vatsani tuntui pompsahtavan esille tuon reissun aikana. Onneksi sain juuri ennen reissua yhdet äitiyshousut, ja niissä elelin onnellisena kun ei puristanut eikä ahdistanut. Tästä se sitten alkaa. Esiintuleva maha tekee raskaudesta konkreettisemman, ja huomaan yhä useammin siveleväni alkavaa kumpua ja ajattelevani lämpimiä ajatuksia tyypistä joka siellä kasvaa. Ehkä pahin paniikki ja pelko alkaa hellittää?

Ihana veljeni osti minulle reissulta Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin. Kirja on kerrassaan hurmaava, olen ahminut sitä eteenpäin ja huomannut, että vaikka en kovin aktiivisesti ole vielä ajatellut kasvatusasioita, löydän tästä paljon tukea omille ajatuksilleni. Etenkin kirjan alkupuolella käsitellyt nukkumis- ja odottamisasiat tuntuvat järkeenkäyviltä. Kirja vastustaa "hypervanhemmuutta" ja lastenvaltaa, jossa vanhemmat kimpilevat lapsen jokaisen mielihalun perässä eikä lapsi koskaan joudu kohtaamaan pettymystä tai turhautumista. Ja kun näitä tunteita ei koskaan hallitusti saa oppia, ei lapsi osaa niitä käsitelläkään. "Lasten kasvatukseen kiinnitetään yksinkertaisesti enemmän huomiota kuin mitenkään voi olla lapsille hyväksi". 

Voi olla, että sitten kun olen itse oikeasti äiti ja kamppailen nukkumattoman lapsen kanssa, kirjan hyvät ohjeet ja pohdinnat tuntuvat vierailta. Mutta haluaisin kuitenkin uskoa, että etukäteen asioita miettimällä voin saavuttaa jonkinlaisen balanssin. Yhtä kaikki, kirja on ihana.


Huomenna on toinen neuvolakäynti, hieman jännittää.
Tänään tässä sohvalla maatessani olen tunnustellut, mahtaisiko mahasta tuntua jo pientä liikettä. Voi olla, että se on vain mahanahan kutinaa tai jotain muuta porinaa. Tai sitten ei. Sellaista pientä hipellystä.

Ratsastusta ja reuhtomista

Liki kahden kuukauden tauon jälkeen pääsin taas ratsaille. Kummallista, pihassa on kolmetoista hevosta, teen niiden kanssa työni enkä siltikään ole päässyt ratsastamaan noin pitkään aikaan? Selitys tähän on siinä, ettei ykkösratsullani ole sopivaa satulaa, sen pitäisi saapua Englannista näillä näppäimillä. Nyt meille tuli uusi tuntiratsu jota oli pakko käydä vähän tyyppaamassa, ja jee, se oli kivaa! Olen ratsastanut kaksikymmentä vuotta ja silti olen aivan innoissani. Mutta se vaan on rakkain harrastukseni. Ja työni.

Ennen ratsaille pääsyä tosin kohtasin Pettymyksen.
220 euroa maksaneet uudenkarheat ja ihanat Pikeurin ratsastuspöksyni eivät menneet enää kiinni. Vetoketju meni puoleen väliin ja siihen jäi. Olen todella raskaana. Voi saatana.

Hetken volisin mielessäni, mahdunko niihin housuihin enää ikinä ja mitä sitten kun olen sellainen valas etten voi enää ratsastaa, mitä ihmettä minä sitten teen. No, sitten varmaan keskityin opettamiseen ja toivon, että löydän jostain jonkun minun korvikkeen tuolla junioriponilleni, jotta sen ei tarvitse viettää mitään mammalomaa.


Eilen tein normaalia enemmän tallitöitä ja illalla särki alaselkää, tai melkeinpä pakaroita. Puoliso levitti sinne hevosten arnikaa, siinä ei puhuta mitään ettei saisi käyttää raskausaikana... Menin kaurapussin kanssa sänkyyn ja aamuun mennessä kipu oli hellittänyt.

Tänään tein vielä enemmän töitä, pestiin koko talli painepesurilla ja voin kertoa, että nyt tiedän tehneeni. Iltapäivällä tuli riitaa ja siitä kimmastuneena menin vielä uudestaan talliin reuhtomaan, maalasin ja kalkitsin, ja nyt kun ehdin tunniksi huilaamaan sohvalle, totesin että mahaan sattuu. Ei niin paljon, että olisin koko ajan kivulias, mutta sen verran, että herää epäilys, pitäisikö minun opetella ottamaan rauhallisemmin. Ja herää epäilys siitä, kuinka tästä selvitään, jos en jaksa edes tässä vaiheessa tehdä raskaampia töitäni. Kuinka sitten, kun hevoset palaavat laitumilta talliin ja fyysistä työtä on joka päivä, koko ajan? Nyt on sentään mahdollista pitää sellaisia minimipäiviäkin, jolloin tekee vain välttämättömät ja muun ajan pysyttelee vaakatasossa. Syksymmällä ei juuri pysty, vaikka hiukan olen saanut apulaisjärjestelyjä alulle.

Pitäisi ottaa yhteyttä Melaan ja Kelaan ja selvittää, millä lailla maatalousyrittäjät saavat lapsia ja tekevät työnsä ja pitävät lomansa, ja onko meidät yrittäjät kokonaan sysätty kaikkien äitiysetuuksien ulkopuolelle.

Oppikirjan mukaan

Maha 13+0

Pahoinvointi on oppikirjan mukaisesti hellittänyt kun ensimmäinen kolmannes on takana. Iltaisin vielä vähän etoo ainakin jos olen nälkäinen, mutta muuten kykenen toiminaan liki normaalisti liki koko päivän. Myös väsymys on väistymässä, toki kunnon yöunet on yhä tärkeitä, mutta ne on minulle aina tärkeitä.

Minulla on maha. Ok, sitten kun ollaan n. 20 viikkoa tästä eteenpäin, nauran tälle "mahalle", mutta muuten litteään etuprofiiliin tottuneena tuo ympärivuorokautinen pömpötys tuntuu kummalliselta. Sitä ei pysty vetämään sisään, ja liian tiukat alushousut painavat siihen ikävän railon. Huomaan myös, että pitkään jatkuva kyykkiminen tai kumarassa työskentely on ikävää.

Olen kertonut muutamille ystäville raskaudesta ja tullut iloiseksi onnitteluista. Pienin askelin totuttelen. Ultrasta saatu kuva on jääkaapin ovessa, ja päivä päivältä alan nähdä siinä selkeämmin vauvan.

Ihan mahdottomasti voi näemmä pelätä menettävänsä jotain sellaista, jonka olemassaoloon ei oikeastaan edes vielä usko.

Eilen oli pelätty ja jännitetty ensimmäinen ultra, jonka pääasiallinen tarkoitus oli siis mitata sikiön niskaturvotusta, joka taas voi viitata mahdolliseen kehityshäiriöön ylittäessään tietyn millimetrirajan.

Mies tuli mukaan ja töppäiltiin ihan urakalla sairaalan ala-aulassa, jossa ei ollut opasteita hissille. Kiivettiin jotain ihme huoltoportaita jotka loppuivat kesken ja palattiin takaisin ja palloiltiin siellä eksyneinä, kunnes ystävällinen hoitsu tuli ja opasti meidät oikeaan aulaan ja oikeaan hissiin. Sinällään tietenkin saa olla kiitollinen, ettei ole tarvinnut sairaalassa ravata niin että nurkat olisivat tuttuja. Oikeassa kerroksessa sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Lopulta kävi kutsu huoneeseen, reipas täti otti vastaan, kyseli vähän (mitä vastataan kysymykseen "kuinka alkuraskaus on mennyt" kun ei ole mitään mihin verrata?) ja siirsi sitten seuraavaan huoneeseen.

Shokki nro yksi. Mieslääkäri. Menin riisumaan pöksyjäni ja lääkäri saneli koneeseen tietoni, mies istui tutkimuslaverin pääpuolessa ja asetteli lääkärin käskystä tyynyä pääni alle kun asetuin siihen makaamaan. Mieleen jää ihmeellisiä yksityiskohtia: lääkäri kysyy mitä työtä teen ja kun vastaan olevani hevosyrittäjä, hän sanoo arvanneensa että minulla on hevosia. Siinä lääkäri sitten selvittää se rasvattu ultra-anturi ojossa miten oli hoitanut naista joka oli jäänyt sydänkohtauksen saaneen hevosen alle ja lopulta kuollut. Kannustavaa. Sain myös käskyn hankkia tukivyön jos ratsastan, syy jäi vähän epäselväksi kun en siinä hämmennykseltäni osannut kysellä mitään. Ei minun ole tarkoitus verenmaku suussa paahtaa treenejä vatsa hölskyen, ei minulla edes ole hevosta jonka selkään voisin enää sitten mennä kun tasapainopisteeni on siirtynyt puoli metriä totuttua edemmäs.

Ei se nyt millään lailla ole hehkeä tilanne maata siinä puolialasti ultraussauva sisuksissa, kun tietää katsomattakin että pääpuolessa mies ei tiedä minne silmänsä laittaisi. Enkä purskahtanut itkuun enkä edes liikuttunut, kun lääkäri löysi etsimänsä: tuossa on sen jalat ja tuossa on pää, se on nukkumassa nyt. Mutta hymyilytti, sillä lailla urvelosti. Siellä se oli. Ylhäisessä yksinäisyydessään, pieni alku.

Mitta päästä pyllyyn oli 5,9 senttiä ja koko vastasi viikkoja aika tarkalleen, neuvolan laskujen mukaan oltiin 12+4 ja ultran mukaan 12+2. Ei siis tarvetta muuttaa laskettua aikaa. Sydänääniä saatiin kuulla hetki. Niskapoimun mittaamista varten sikiötä piti saada kääntymään, ja koska se oli hetken hereilläolon jälkeen nukahtanut taas, piti sitä töniä vatsan päältä painamalla pari kertaa. Niskaturvotukseksi merkittiin 1,2 mm (normaalin raja on 3 mm), joten tällä tietoa ei syytä huoleen. Yhdessä veriseulan tulosten kanssa näistä lasketaan riskiluvut kehityshäiriöihin, ja jos riski on kohonnut, lääkäri soittaa, ja jos kaikki on hyvin, tuloksia kuullaan seuraavassa neuvolassa.

Ehkä sitten, kun päästään ultraamaan vatsan päältä, voi tulla sellainen olo että haluaisi vain katsoa vauvaa ikuisesti. Nyt ampaisin samantien ylös laverilta kun vain sain luvan (tai en edes tiedä, sainko lupaa mutta lähdin kuitenkin). Lääkäri printtasi neljä kuvaa mukaan ja se oli sitten siinä, kiitti ja hei.

Jälkeenpäin on ollut ihan yhtä hämmentynyt olo kuin positiivisen raskaustestin jälkeenkin. Siellä siis todella on joku. Miten se on sinne joutunut? Ja mitä nyt?

Nyt pitää alkaa olla iloinen siitä että on raskaana. Äidin mukaan pitää ruveta sanomaan "hän" eikä "se". Mutta minä sanon kaikista ihmisistä "se"! Siispä leivoin sille kakun, mustikka-vaniljakakun. Nyt mennään maistamaan kakkua ja aletaan olla iloisia ja helpottuneita.