Mistä sopii puhua, mitä saa toivoa

Reilu viikko sitten osuin katsomaan tv-ohjelmaa naisista, jotka toivoivat kiihkeästi tyttövauvaa. Niin kiihkeästi, että he matkustivat keinohedelmöitykseen maihin, joissa alkiodiagnostiikalla voidaan valita lapsen sukupuoli. Joskus aiemmin muistan katsoneeni toisen dokumentin, jossa ylipäätään käsiteltiin lapsenhankinnan etiikkaa, jos lasta ei voi saada biologisesti - kuinka pitkälle on lupa mennä, kenen on lupa hankkia lapsi. Homon? Yksineläjän? Yli 50-vuotiaan? Tämän dokumentin yhteydessä tuli esiin maita, joiden laki kieltää alkiodiagnostiikan käytön sukupuolen valintaan, mutta joissa tätä kuitenkin tehtiin useammillakin yksityisillä klinikoilla. Ja näille klinikoille matkusti pareja ja perheitä ja yksinäisiä ihmisiä ihan jonoiksi asti, hankkiutumaan raskaaksi ja saamaan tiettyä sukupuolta olevan lapsen.

Nyt törmäsin Kaksplus-foorumilla ketjuun Poikavauvan tulo masentaa, toivoin kovin tyttöä. Keskustelu itsessään ei ole millään tapaa hedelmällinen eikä oikeastaan edes lukemisen arvoinen, ihmiset sättivät toisiaan edes yrittämättä ymmärtää toistensa kantoja. Mutta aiheena tämä on kiinnostava.

Minä väitän, että lapsen sukupuolella on väliä. Ja että on vanhempia, jotka toivovat jompaa kumpaa enemmän kuin sitä toista. Ja että pettymyksen tunteilta ei voi välttyä, jos tulokas onkin sitä toista sukupuolta. Onko siitä lupa puhua ääneen? Em. ketjun perusteella väittäisin, että ei.

Sitä en osaa eritellä, miksi sitten tahtoisi saada erityisesti tytön tai erityisesti pojan. Tv-ohjelmassa, johon alussa viittasin, tytön haluajilla oli monilla on aika liuta poikia, kolmesta ylöspäin. Onko vaihtelu syy toivoa toista sukupuolta? Jos kuvitellaan perhe jossa on jo vaikka viisi poikaa ja sitten syntyy odotettu tyttö, saako tyttö samanlaisen kasvatuksen kuin pojatkin? Vai nouseeko hän erityisasemaan vain koska on tyttö? Minä koin kornina sen, kun tuossa ohjelmassa kolmen pojan äiti sai lopulta hoitojen tuloksena kaksostytöt ja vakuutti, että nyt hänen perheensä on täydellinen ja tasapainoinen ja elämänsä ihanaa. Koin, että sanomalla näin hän väheksyi aiempaa, tytötöntä perhettään.

Entisaikaan toivottin kiivaasti poikaa perheeseen. Poikien piti jatkaa isiensä työtä. Nyt kun Suomen maatalous on mitä on ja menee minne menee, niin tällaisetkin asiat jäävät vähitellen unholaan. Naisten asema kotiluuttuina ei aina ollut kovin hääppöinen, joten sinällään ehkä ymmärrettävääkin toivoa poikaa.

Minun oli tärkeä saada tietää, kumpaa sukupuolta meidän lapsemme on. Olin melkein sinne puolenvälin rakenneultraan saakka sitä mieltä, että kannan poikaa. Olin tästä, myönnetään, hieman hädissäni. En minä tiedä pienistä pojista mitään! Ihan kuin tietäisin sen enempää pienistä tytöistäkään, mutta jotenkin ajattelin, että tyttö olisi turvallisempi. Olenhan minäkin tyttö. Vaikka mitä se mitään auttaa. Sitten paria viikkoa ennen ultraa tuntemukseni vaihtui ja ultraan mennessä olin jo melko varma, että mahassani kasvaa sittenkin tyttö. Se vain tuntui tytöltä.

Nyt olen miettinyt viimeistä ultraa jonka pitäisi kohtapuolin olla edessä. Onkohan vauva edelleen tyttö? Ja mitä jos aiempi ultrausennuste onkin ollut väärä ja odotankin poikaa? Olenko sitten pettynyt? Hämmentynyt olisin ainakin.

Sukupuolella on väliä.
Ei sillä lailla, että se muuttaisi lapsen enemmän tai vähemmän tervetulleeksi tai tarkoittaisi enempää tai vähempää rakkautta, mutta jotain väliä sillä mielestäni on. Minä en voi ymmärtää, miksi joku haluaa salata lapsensa sukupuolen ja kuvitella siten kasvattavansa lapsensa sukupuolisensitiivisesti tai sukupuolineutraalisti. Tytöt ja pojat ovat erilaisia, herranjestas! Herkkiä ja rauhallisia ja levottomia ja rohkeita ja taiteellisia ja urheilullisia. Vaikka kuinka annat poikalapselle nuken leikkeihin ja varjelet lelupyssyiltä ja räiskintäpeleiltä, hän jossain vaiheessa kääntää nuken vaakatasoon, tähtää, lataa ja ampuu.

En sano, etteikö yhteiskuntamme kasvattaisi lapsia tiettyjen ennakko-odotusten mukaan. Niin tapahtuu kaiken aikaa, eikä tiukka etukäteismuotittaminen ole hyvästä. Mutta ei pidä myöskään ajatella, että lapsena saatu malli rajoittaisi lasta koko tulevan eliniän. Meillä mentiin hyvin perinteisesti siinä, että veljeni opetettiin ajamaan traktoria ja velvoitettiin auttamaan pelto- ja konetöissä, ja minä häärin missä häärin. Nyt veljeni asuu kaupungissa ja valmistuu lakimieheksi eikä taatusti aja traktoria. Minä lähdin aikuisena opiskelemaan maatalousalaa ja opettelin sitten itse ajamaan traktorilla ja kiinnittämään lumilingon ja vaihtamaan öljynsuodattimen, kun en ollut saanut sitä oppia nuorempana kotona. Olenko kärsinyt siitä että minut on kasvatettu niin kuin tytöt kasvatetaan? En. Nuket ja punaiset vaatteet lapsena eivät ole tehneet minusta avutonta ja heiveröistä. Minun persoonani on tekevä, pystyvä, itsenäinen ja rohkea.

Mutta vaikka kuinka olisi ok toivoa jompaa kumpaa sukupuolta, minusta siinä mennään metsään kun aletaan tehdä sitä toivomaansa. Ostaa. Valita. Minusta siinä on jotain epäpyhää alkaa sorkkia alkioita ja valita, mitä laitetaan. Voidaan valita terve, sen vielä jotenkin käsitän. Mutta katsomassani ohjelmassa naiselta kerättiin kahdeksan munasolua, jotka hedelmöitettiin miehen spermalla ja saatiin aikaan neljä hedelmöittynyttä alkiota joista yksi oli tyttöalkio. Loput olivat poikia. Lääkäri kysyi: Hävitetäänkö loput alkiot? Ja pariskunta sanoi kyllä.
He heittivät roskiin kolme tervettä poikalasta.
Siinä on jotain sairasta.

Joulu ihan justiinsa!

Kohta on joulu.

On ihan mustaa ja märkää ja kumisaapaskeliä. Viime vuonna tähän aikaan oli -20°C, en tiedä oliko sekään nyt ihan ihanteellinen joulukeli kun taloa sai lämmittää hartiavoimin että vierailla ei jäätyisi räkä nenänpäähän, mutta oli ainakin lunta ja valkoista ja talvi.

No, nyt mennään näillä, toivon vaan ettei tule myrskyjä ennen taikka jälkeen joulun, meillä nuo sähköt tahtoo olla aika köykäisessä. Muistelen vieläkin kahden vuoden takaista tapaninmyrskyä, joka vei meiltä sähköt liki viideksi vuorokaudeksi. Jossain siellä kolmannen päivän kohdalla alkoi vitsit olla vähissä, valoisaa aikaa vuorokaudessa on tähän aikaan vuodesta nippanappa kuusi tuntia ja loput oltiin kuin pussissa, ihan pilkkopimeässä. Ja niin vaan hoidettiin otsalampun valossa hevosia entiseen tapaan. Olisin varmaan tullut sekopäiseksi jos olisin ollut yksin silloin kaikki illat, mutta onneksi mies sattui olemaan talvilomalla joten pelattiin sitten kynttilänvalossa niin paljon ristinollaa ja hirsipuuta ettei ehkä vapaaehtoisesti pelata niitä koskaan. Ja nukuttiin 13-14 tuntisia öitä kun ei vain ollut mitään muutakaan tekemistä. Ja ruuaksi syötiin mitä pikkuhiljaa sulavassa pakastimessa sattui olemaan, lähinnä marjoja ja sieniä eri muodoissaan. Leivinuuni-puuhella onneksi takaa sen ettei ihan kylmetytä tai nälkään kuolla vaikka sähköä ei olisikaan, mutta esim. lämmintä vettä ei luonnollisesti tule mistään, joten sitäkin sitten lämmitettiin kattiloissa ja kaadettiin kuupalla vuorotellen toistemme päähän suihkukopissa, jotta voisi edes kuvitella peseytyneensä.

Enää en marmata parin tunnin katkoista vaikka ne harmittaisivatkin, olen vain tosi kiitollinen jos sähköt palaavat saman vuorokauden aikana, ja aina äkkipimeän iskiessä varaudun heti pahimpaan, monen vuorokauden sähköttömyyteen.



Joulu.

Äitini ja veljeni tulevat meille joulunviettoon, se on ollut tapana nyt kolme viimeistä vuotta kun ei me täältä oikein päästä mihinkään irtautumaan. Tänäkin vuonna sanoin hoitavani tallin itse vaikka lomapäiviä riittäisikin pidettäväksi. Tykkään kuitenkin vähän rauhoittaa joulunaikaa, talli on joulunakin auki mutta rajoitetumman ajan. Meillä käy vuoden jokaisena päivänä useampi ihminen pihassa hevostaan hoitamassa ja aina siinä saa hiukan olla skarppina eikä voi ihan elellä niin kuin tykkää, joten olen katsonut parhaaksi ottaa juhlapyhinä hieman omaa aikaa työstäni rajaamalla aukioloja. Hevosten hoitoon se ei tietenkään voi vaikuttaa, hommat hoidetaan kuten kaikkinä muinakin päivinä.

Olen puuhastellut jouluruokia suurella ilolla, on tullut porkkanalaatikkoa, bataattilaatikkoa (ensi kertaa! Olen kuullut niin paljon kehuja tästä ihmeestä eikä valmistuksessa vaadita mitään kikkailuja joten ajattelin kokeilla onko maineensa veroista), maksalaatikkoa (tätäkin ensi kertaa! Mies on joutunut tyytymään aina Saarioisten versioon mutta kun perehdyin maksalaatikon tekoon niin totesin senkin olevan helppoa ja tosi halpaa, joten ei muuta kuin tekeytymään. Ostamani määrä jauhettua naudanmaksaa maksoi huikeat 94 senttiä), aura-punajuurilaatikkoa (ihan parasta, tätä tosin syödään meillä ympäri vuoden) sekä viisi joululimppua, yksi omaan käyttöön ja loput lahjaksi. Vielä on tekolistalla perinteinen rosolli sekä perunasalaatti ja jälkiruokakakku, joka on tänä vuonna luumuinen charlotte russe.

Lisäksi on siivottu kämppää pienissä erissä päivä kerrallaan, ei millään hullunstressillä mutta joulu on ihan hyvä syy käydä perusteellisemmin läpi tätä eläintarhaa. Karvatonta ja hiekatonta ja steriiliä meidän kodista tuskin koskaan saa vaikka kuinka kuuraisi, mutta jos nyt isoimmat pölypallot ja kuolaroiskeet pesisi kerran-pari vuodessa pois niin olisi jo tosi hyvä. Normaaliin perussiivoukseen kun olennaisesti kuuluu se, että kun alkaa kiertää huonetta imurin kanssa, niin lähtöpisteeseen palatessa se näyttää siltä kuin ei olisi siitä koskaan imuroinutkaan.

Maha keikkuu menossa mukana, tänään täyttyi rv 33 ja näytän tältä:

Lonkat on löysät ja nyt ehkä voin sanoa että olen tuntenut liitoskipuja, jos ne ovat niitä sellaisia teräviä vihlaisuja jossain tuolla häpyluun tietämillä. Sanoin tänään miehelle, että en ole tiennyt että kyykystä nousemiseen tarvitaan näin paljon lihasvoimaa, tuntuu että saan ihan kunnolla tiristää pohkeilla ja reisillä että pääsen ylös. Selkää tosin ei voi kovin räväkästi suoristaa sillä vatsanahka kinnaa vastaan. Yöt olen alkanut nukkua lisätyynyn kanssa, tyyny kuuluu mahan alle koska muuten nahka kirraa ikävästi koko yön ja vauva saa raivokohtauksia kun pusertuu jotenkin ahtaalle yksiössään. Tyynyn kanssa kyljen kääntäminen vaatii kuitenkin aina pienen heräämisen, jotta saan napattua tyynyn matkaan ja käännyttyä ja aseteltua tyynyn uudestaan. Muuten nukun edelleen varsin sikeästi ja hyvin.

Minua ei kuitenkaan särje eikä kolota, joten kestän satunnaisia kipuja ihan hienosti, kunhan ne ovat tuollaisia tilanteeseen sidottuja ja tulevat ja menevät. Laskettuun aikaan on 7 viikkoa ja ajattelin vielä ainakin puolet siitä jaksaa olla tyytyväisesti raskaana enkä marista, että tulisi jo ulos. Vaikka ei sillä, olen aika malttamaton tapaamaan tuon pienen mönkijän tuolta sisuksistani, joten sen puoleen ei haittaisi, jos se vaikka tulisikin ulos viikon-kaksi ennen laskettua aikaa.



Sain äitiyspäivärahapäätöksen Kelasta tällä viikolla. Ei tässä todellakaan rahoiksi lyödä, tyhmästä päästä kärsii koko pankkitili. Mitäs olen maksanut niin pikkuista eläkevakuutusmaksua, se on minun päivärahamääräni laskentaperusteena enkä ehtinyt nostaa sitä riittävän ajoissa saadakseni edes sinnepäin järkevän suuruista äitiys- ja vanhempainrahaa. Nyt mennään suurin osa ajasta minimipäivärahalla, josta napataan vielä 20 prosenttia verottajalle, ja se mitä itselle jäisi, kiertää lähinnä minun tilini kautta lomittajien tileille.

Lapsia kannattaa tehdä jos on hyväpalkkainen vakituinen työ joka on jatkunut ennen raskautta ainakin kaksi kokonaista vuotta, koska ensisijaisena päivärahan laskentaperusteena käytetään kahden vuoden takaista verotuspäätöstä, noin niin kuin normaalieläjillä. Toki yrittäjilläkin, mutta silloin ei katsota palkkatuloa tai yrityksen tulosta, vaan sitä summaa jonka on ilmoittanut eläkevakuutusyhtiölle vuotuiseksi työtuloksi. Minä olen kaksi vuotta sitten ollut vielä puolet vuodesta opiskelija ja toisen puolen yrittäjä mutta ilman peltoja ja ilman Myeliä eli eläkevakuutustani, joten siksi hain etuuksia 6 viimeisen kuukauden työtulosumman perusteella. Eikä sen kanssa kikkaileminen ole halpaa, minä korotin työtulosummaani ja sain siitä heti yli 700 euron lisälaskun... Ja silti lopputulos on että mennään minimipäivärahoilla. Niillä olisi menty ilmankin, joten vähän yhtä tyhjän kanssa koko juttu. No, ehkä jatkossa sitten tilanne on parempi, jos pystyn pitämään eläkemaksuni tällä tasolla ja tulee vielä tilanne, että sen mukaan täytyy päättää etuuksien suuruudesta.

Huvittavia tulkintakysymyksiäkin näihin Kelan päätöksiin liittyy: ystäväni on saanut verovapaata apurahaa. Kela ei katso sitä sellaiseksi tuloksi, että se nostaisi vanhempainetuuksien määrää. Toisaalta Kela katsoo tämän samaisen apurahan kuitenkin sellaiseksi tuloksi, että se estää ystäväni puolisoa saamasta asumistukea, koska apurahan johdosta pariskunnan yhteenlasketut tulot ovat liian suuret.

Minun tämän vuoden kirjailija-apurahakauteni eivät (onneksi?) sijoitu tälle ajanjaksolle, jolta tulojani eli maksujani tarkastellaan, joten säästyn ehkä muutamalta harmaalta hiukselta kun ei tarvitse niiden kanssa tapella.

Kaikki järjestyy

Asioilla on tapana järjestyä
ei ihan itsellään eikä ilman vaivannäköä, mutta kuitenkin järjestyä

Nyt näyttää siltä että pääsen kuitenkin jäämään äitiyslomalle suunnitellusti, vaikka tämä kesälomailu jää vähän vaillinaiseksi. Mutta sain sovittua meille kaksi ammatti-ihmistä tekemään äitiyslomani lomitukset, molemmat ovat puolituttuja ihmisiä ennestään ja kokemusta niin hevosista kuin hevostilojen lomittamisesta on rutkasti, joten uskallan olla aika luottavainen että tällä kertaa homma lähtee toimimaan niin kuin pitääkin.

Ja kesälomapäiviäkin saan osittain pidettyä pois, sillä talliapurini tekee vuodenvaihteeseen asti aamutallit ja siivoukset, eli ne kaikista kuormittavimmat työt. Itse hoidan edelleen iltapäiväheinien jaon ja illan sisäänhaut ja ruokinnan, joten ihan vapaana en pääse kirmailemaan, mutta mitäs tuosta. Tänään osasin jo aamulla ihan oikeasti nukkua vähän pidempään (olin toki hereillä 7.30 jolloin aamutalli alkaa ja yleensä kelloni soi, mutta nukahdin uudestaan), heräsin raukeana vasta 9.15. Oli tosi ihmeellinen olo nousta sillä lailla kiireettä ja niin myöhään!

*

Tällä viikolla oli taas neuvolakäynti, eipä siellä ihmeitä ollut nytkään, verenpaine ok, pissa puhdas, painoa minulle oli nyt kuukaudessa tullut vain 1,5 kg (ja heti kysyttiin syönkö varmasti kunnolla, herranjestas, olen kerännyt tähän asti 13 kiloa lisäpainoa, eikö se nyt jo jotain kerro?). Vauvan sykkeet oli säännölliset ja voimakkaat, kohdunpohjankorkeus menee keskikäyrällä ihan niin kuin kuuluukin (tosin edelliskerran lääkärin mittaama sf-mitta oli pieni poikkeus ylöspäin, oman terveydenhoitajan ottamat mitat on nätisti linjassa). Tunnustelemalla tuntui että vauva on pää alaspäin ja kuten olen arvannutkin, raajat minun vatsanahkaani vasten. Ei tarvitse tosin olla neropatti tämän tajutakseen, vauva venyttää jalkojaan suoraksi niin että ne vilistävät nahan alla tuonne kylkeen asti ja pullottavat sitten siellä, ja välillä navan vierestä nousee ihan selvä, terävän puikulainen jalkapohja josta melkein saa sormilla otteen ympäri. Terkkari totesi myös että lapsivettä tuntuisi olevan aika reilusti joten ei ihme että vauva liikkuu niin paljon ja vaivattomasti.

Äitiyspakkaus oli saapunut ja haettiin se kotiin. Haudottiin sitä kolme päivää leivinuunin päällä (ja kissa köllötti siinä myös oikein tyytyväisenä) ennen kuin raaskittiin avata. Täytyy sanoa että en tajua lainkaan sellaista vikinää jota vauvafoorumeilta saa lukea kuosien ja värien vääryydestä ja pakkauksen sisällöstä noin kaikkineen. Olin aivan äimistynyt siitä vaate- ja tarvikemäärästä joka sieltä paljastui! Ok, etenkin ulkovaatteet ovat aika ronskia kokoa eikä niitä tämän talven vauva täytä kuin korkeintaan ensi talvena (ellei silloin ole jo kasvanut niistä ohi), mutta ihan uskomaton määrä bodyjä ja potkuhousuja ja pipoja ja paitoja ja ties mitä. Pakkaukseen kuului myös täkki, patja ja liinavaatteet sekä vanutäytteinen pussukka jonka saa makuupussiksi tai levitettynä peitoksi/alustaksi. Lisäksi oli liivinsuojaa, kestovaippaa, terveyssidettä, perusrasvaa, kynsisakset, kylpypyyhe, lämpömittari, lorukirja, helistin, ruokalappu, hammasharja ja mitäköhän vielä. Ihan mahdottomasti kaikkea. Olin oudolla tavalla liikuttunut kun katselin niitä tarvikkeita ja ajattelin, että on meillä vaan aika hyvin asiat täällä Suomessa. Kauhistelkoot maailmalla että meillä nukkuu vauvat pahvilaatikoissa, minäkin harkitsen omani nukuttamista sinne.

Olin väkertänyt mieheltä salaa pienen isäpakkauksen ja annoin sen samalla kun aloimme aukoa äitiyspakkausta. Mies oli yllätetty ja hämillään ja ilahtunutkin. Pakkaukseen olin laittanut t-paidan jossa lukee Teräsmieslogossa isi, vauvalle pipon tekstillä My daddy rocks, pienen itsetehdyn tekstitaulun, tutin jossa lukee äänenvaimennin sekä pari kieli poskessa tehtyä isille suunnattua vauvanhoito-opasta.

Jaksa vielä vähän

Kun vastustaa niin vastustaa sitten ihan todella.

Ei mennyt niinku strömssöössä nämä meidän lomituskuviot. Vieläkin sapettaa niin että sauhu nousee päästä, mutta minkäs teet. Lomittajani kävi kaksi päivää ja kaikki oli hyvin ja kivasti ja näin, ja sitten ensimmäisenä iltana kun hänen piti yksinään tehdä työt, saavuin kotiin klo 22 ja löysin paikat pimeinä ja hevoset tarhoistaan ruokkimatta. Se tunne kun seisoo hetken keskellä pihaa kädet pitkin kylkiä eikä vain voi käsittää näkemäänsä, eikä vielä osaa liikauttaa mitään raajaansa mihinkään suuntaan. Raivo nousi vasta kun olin saanut hevoset sisään ja ruokittua (hyvin se hoituu korkkareissakin, näemmä). Turha varmaan sanoa että puhelimeen ei saatu yhteyttä ja niin pois päin.

No, tähän löytyi selitys johon hataraisesti halusin uskoa, ja läksytyksen ja ohjeistuksen ja vannotuksen ja painottamisen jälkeen ajattelin että pidän pari päivää rauhoittumisaikaa itselleni ja katsotaan uuden viikon alusta sitten uudelleen. Sunnuntai-iltana ei tullut vastausta tekstiviestiin, mutta vielä kuitenkin ajattelin että ehkä. Vein ohjelapun heinälatoon aamua odottamaan ja säädin oman herätyskelloni soittamaan kymmenen minuuttia aamutallin alkamisajankohdan jälkeen. Nukuin siihen asti, koirat eivät herättäneet ja kun kello soi, ei olisi tarvinnut oikeastaan edes katsoa verhonraosta - pihalla ei ollut ketään. Vaatteet niskaan ja ulos ja töihin, ihan ite.

En vain voi käsittää, millainen ihminen toimii näin.
Millainen ihminen lupaa kirjallisesti ja kasvotusten hoitaa ja tehdä ja toimia juuri niin kuin sanotaan, ja sitten vain jättää tulematta. Kun kyse ei ole edes pelkästään hevosten hyvinvoinnista, kyse on minun maineestani, minun yrityksestäni ja yrityskuvastani.

Myöhemmin etsin yritystietojärjestelmästä "lomittajan" toiminimeä (jonka hän puheidensa mukaan varta vasten perusti jotta voisi alkaa näihin töihin) enkä löytänyt.

Ymmärrykseni ei vain riitä.
Olen puhunut tätä niin paljon ja kääntänyt joka suunnasta mutta en vain saa kiinni siitä, mikä mättää. Miksei aikuisella ihmisellä ole selkärankaa sanoa suoraan, että tämä ei nyt toimikaan, ei ollut minun juttuni, en halua enää tulla. Sekin olisi harmittanut mutta ainakaan siitä ei olisi jäänyt näin paskaa makua suuhun.



Sen sijaan että olisin nyt toista viikkoa kesälomalla, painan itse taas töitä tallissa entiseen malliin, ja yritän lisäksi kuumeisesti löytää jostain uutta lomittajaa, joka tulisi sitten edes päästämään minut äitiyslomalle. Kroppa alkaa olla aika väsynyt, lonkat ei enää jaksa samalla lailla kuin ennen, fysioterapeutin lausuman mukaan SI-nivel alkaa ilmoitella olostaan kun ligamentit löystyy, kaularangassa on hermopinne eikä raskauden muutokset kehossa ainakaan helpota rangan oikean asennon säilyttämistä.

Väsynyt on myös mieli, stressi koko tästä sotkusta on ihan helvetillinen. Vaikka päivä päivältä asiat alkaakin hiukan seljetä, taidan kuitenkin saada muutaman puolittaisen kesälomapäivän pidettyä ensi viikosta lukien kun ihan oikeasti luotettava asiakkaani lupautui tekemään aamuhommat viikon jokaisena päivänä jouluun saakka. Iltapäivät ja illat teen edelleen sitten itse, mutta ehkä jaksan ne kuitenkin kun voisi edes joskus nukkua aamulla hiukan pidempään eikä ensimmäiseksi työksi rynnätä ulos hoitamaan tallia.

Minä tykkään työstäni ja tykkään hevosista ihan hirvittävästi, mutta näinä hetkinä ymmärrän kouriintuntuvan tarkasti sen mitä yrittäjän vastuu oikein on. Minä olen näistä eläimistä vastuussa, minä ja yksin minä. Vastuuta ei voi antaa pois kenellekään muulle, sillä minun on aina viime hädässä mentävä. Kuka tahansa muu voi luistaa hevosten hoidosta mutta minä en. Siinä ei kysellä särkeekö selkää tai särkeekö lonkkaa - minä en voi mennä lääkäriin ja sanoa että nyt jään sairaslomalle työstäni koska en jaksa. Tai voin mennä, mutta ei siitä ole apua koska lääkäri ei voi muuttua minulle luotettavaksi sijaiseksi joka tekee työni juuri niin kuin pitää.

Tänään on ollut erityisen raskas päivä ja on todella tuntunut siltä, että kun seinät lähtee kaatumaan päälle niin ne kaatuvat samaan aikaan joka puolelta. Pieniä asioita mutta kun keho ja mieli tuntuu jo muutenkin pinnistelevän äärirajoilla niin silloin ei yhtään huvittaisi alkaa hakata routarajan alle uutta aitatolppaa katkenneen tilalle, eikä räkä poskella roikkuen vaihtaa kymmenen asteen pakkasessa ja viimassa kahdesta tarhasta kaikkia lankoja ja paimenia ja maadoitussauvoja, koska yksi perkeleen elukka ei tahdo kunnioittaa sähkölankaa lainkaan. Ja kolmannennenkymmenennenkahdennen raskausviikkomahan päälle kumartuminen ja sen ja löystyneiden lonkkien kanssa jatkuva kyykkääminen, kumartuminen, nostaminen ja kantaminen täysissä talvitamineissa alkaa itsessään olla jo aika työlästä ja toisinaan kivuliastakin. Kumma kyllä, vieläkään en voi sanoa että tietäisin millaista on kun supistaa. Toivon tilanteen jatkuvan näin, edes sinne ensi viikkoon.

Jaksa vielä vähän, sanon itselleni ääneen kun tuntuu etten jaksa enää yhtään.
Jaksa vielä vähän.
Ja vielä tähän asti olen aina kummasti jaksanut, sen vähäsen että saan nuo eläimet hoidettua.
Koska ne odottavat minua, joka päivä.
Ja joka päivä minä menen - toisinaan se on mukavaa ja palkitsevaa, mutta toisinaan menen ihan vain siitä syystä, että minun on pakko.

Uusi kymmenluku

Raskausviikko 30.

Tarkoittaa siis sitä, että laskettuun aikaan on kymmenen viikkoa. Sellainen aika hurahtaa ihan silmissä! Vähän meinaa paniikki puskea. Kuinka tässä näin kävi? En minä oo vielä valmis!

Maha tänään 30+0

Työpäivät on vähissä. Maanantaina eli ylihuomenna aloittaa lomittaja ja tekee ensin minun vuosilomapäiväni (n. 20 kpl), ja jatkaa siitä sitten äitiyslomatuurausta. Itse tietty opastan lomittajaa pari päivää, hän kun on ihan vieras ihminen eikä tunne tiloja eikä hevosia eikä käytäntöjä. Toivon että olen osunut ihmistuntemuksessani oikeaan ja löytänyt luotettavan tekijän.

Kokonaan työttömäksi en ole itseänikään tehnyt, jatkan edelleen tunninpitoja pari kertaa viikossa, niin kauan kun hyvältä tuntuu. Lisäksi iltapäivän heinänjako on toistaiseksi minun harteillani, samoin viikonloppuillat. Mutta aamuheräämiset olisi vähäksi aikaa herätty. Tosin koirat on varmaan eri mieltä, ne nostavat aika äläkän ainakin alkuun kun eivät ole tottuneet että aamuaikaisin tulee joku auto pihaan. Niidenkin rytmi on muotoutunut tallitöiden mukaan, menee hetki että opitaan elämään toisin.

Junnuponi muutti reilu viikko sitten valmentajan talliin ja voi siellä ihan hienosti. Olen ollut nyt kolmesti sitä katsomassa ja vähän liikuttamassa, ja oloni on sen suhteen onneksi aika levollinen. Haikeaahan se on, jotenkin niin konkreettista että nyt minä teen jotain muuta kuin ratsastan, mutta ei tämä ikuisesti kestä. Huhti-toukokuussa sitten viimeistään taas ratsailla, se on tavoitteeni!

Tänään olen vältellyt paperitöiden tekemistä niin lahjakkaasti, että leivoin vähän vahingossa kaksi vuokaleipää sekä kaakao- ja vaniljamuffinsseja.

Seitkytviis E

Siis ihan totta. Nykyinen rintaliivikokoni on 75E. Lähtötilannehan oli vaatimaton 70B, eikä ihan joka mallissa edes se B-kuppi täyttynyt kunnolla. Meillä kyläillyt ystäväni (joka männävuosina on luonnehtinut asioiden olevan kuten Sannan tissi, pieni ja väärässä paikassa) sanoi saunassa: sori vaan mutta noi sun boobsit on kyllä ihan älyttömät.

Oikeassa oli. Tissini ovat valtavat.

Myös maha on valtava. Ollaan nähty äitini kanssa aika lailla kahden viikon välein viime ajat, ja joka kerta äiti sanoo, että NYT se maha vasta onkin kasvanut. Maha ei oikeastaan tunnu niin isolta kuin mitä se on, huomaan lähinnä peilistä että minähän menen nykyään joka paikkaan vatsa ensimmäisenä. Samoin alaston figuurini on jotenkin kornin näköinen, en tunnista peilikuvaani koska en tunne olevani näin suuri. Maha on iso ja hullunkurinen, ihan kuin se ei kuuluisi minuun lainkaan.


Tänään kävin fysioterapeutilla näyttämässä kramppaavaa lapaseutuani ja ajattelin saavani sähköä ja hierontaa lihasjumin aukaisemiseen. Sen sijaan päädyinkin kaularangan manipulaatioon, sillä fyssarin mielestä kipuni ei ole lihasperäistä vaan johtuu hermopinteesta neljännen ja viidennen niskanikaman kohdalla. Tästä aiheutuu se, että hermo käskee lihasta pysymään koko ajan supistuneena, mikä luonnollisesti aiheuttaa kipua. Pienen kääntelyn ja vääntelyn jälkeen sain kokeilla pääni ääriasentoon kääntämistä uudelleen ja verrata lähtötilanteeseen - tuntui kuin minusta olisi tullut pöllö, ajattelin hetken oikeasti että pääni kääntyy ympäri asti! Ihmeellistä. Ihmisen keho on outo ja hieno kokonaisuus.

Kakskasi!

Nyt pakollinen kauhistelu: MIHIN aika häviää? Tänään on rv 28+0, ihan käsittämätöntä, kohta on kolmekymmentä viikkoa täynnä ja ne semmoiset äidithän aikoo jo ihan kohtahetipian jakautua enkä minä oo vielä semmoinen enhän?! Juuri hetki sitten vielä painin pahoinvoinnin ja migreenin ja alun epävarmuuden kanssa ja nyt olen jo tämmöinen kävelevä ponttooni.

Ei sillä, voin edelleen mainiosti. Juu väsyn ja juu, nukun mielelläni päiväunet joka päivä jos vain mahdollista, mutta edelleen mennään ulkona liki entiseen malliin, työt hoituu enkä ole vielä huomannut juuri mitään sellaista, mitä en voisi tehdä. Kaikkea ei ehkä ole järkevää tehdä ja sellaisia hommia olen pyrkinyt delegoimaan toisille - rehusäkkien kantoa ja tyhjentämistä rehulaareihin ja heinän vimmaista repimistä kumartuneessa asennossa. Mutta tänäänkin piti pakata Penaponille tavaroita tilapäiskotiin muuttoa varten, ja nostelin loimikoreja tikkailla seissen pääni yläpuolelle ja sieltä pois. Ei ongelmia.

Eilen oli lääkärineuvolakäynti. Turha reissu jos suoraan sanotaan. Kysytään mitä kuuluu, sanon että hyvää, kysytään onko supistanut, sanon etten tiedä mitä sellainen on joten ei kai, sitten katsotaan verenpaine joka on ok, sitten käydään puntarilla (paino on noussut kymmenen kiloa raskauden alusta! Tuntuu tosi hurjalta, mutta en koe lihonneeni muualta kuin tisseistä ja mahasta, eikä painonnousua ole neuvolassa kommentoitu mitenkään, joten sekin on kai ok), sitten lääkäri haluaa tehdä sisätutkimuksen ja sielläkin on kaikki ok. Sitten kuunnellaan sydänäänet ja mitataan kohdunpohjan korkeus, ja siinä se käynti sitten olikin. Pissanäytteen annoin myös eikä siinäkään ollut mitään. 17 minuuttia ja olin ulkona.

Toki on hyvä että kaikki on hyvin eikä tarvitse ryhtyä mihinkään ihmeelliseen seurantaan tai toimenpiteisiin. Mutta tällaiset reissut tuntuu vaan... turhilta. Minun on kaikki ihan hyvin.

Kieltäydyin myös influenssarokotteesta ja neuvolantädin kotikäynnistä. Kotikäyntiasiaa varten olin kerännyt raivoa viikkokaupalla, kun mies kävi isäneuvolassa ja siellä oli sanottu, että sitten seuraavaksi neuvolantäti tulee käymään kotona. Joku roti siihen kyttäämiseen nyt, ei käynyt mielessäkään että päästäisin kotiini jotain tätiä ihan vaan ihmettelemään. Koen sen yksinkertaisesti tungettelevana ja tarpeettomana. Siedän vielä sen että käyn neuvolassa jaarittelemassa olostani, mutta en ota ketään kotiini pällistelemään. Eri asia on sitten vauvan syntymän jälkeen, jos halutaan säästää uuden äidin lähtemisen vaivaa ja tullaan tekemään vauvan ensimmäinen neuvolatarkitus kotiin, se on ihan ok ja sille näen selvät perusteet, mutta minusta ei ole tarpeen tulla raskausaikana katselemaan elinolojani, etenkin kun oletan ettei minussa tai meissä ole mitään sellaista, joka herättäisi epäilyksiä siitä ettei kotona ole kaikki kunnossa.

Influenssarokotusta en ole koskaan ottanut aiemminkaan enkä pidä raskautta sellaisena "sairautena", että haluaisin raskausaikanakaan muuttaa periaatteeni olla ottamatta ylimääräisiä rokotteita. En ole sairastajatyyppiä, viimeisestä flunssasta on aikaa liki kaksi vuotta. Voi olla että tauti iskee nyt kun sanon etten yleensä sairasta mitään... Mutta ei kiitos sikainfluenssapiikeille sun muille, perusrokotteet on ja ne pidän voimassa mutta en lähde tämmöisiin kausihömpötyksiin mukaan.

Kummallisesti raskauden edetessä olen saanut itseluottamusta ja uskoa omaan kehooni ja omiin tuntemuksiini. Minä tiedän tämän kropan parhaiten, ja jos minun henkiseen hyvinvointiini vaikuttaa näin paljon se että saan itse määrätä itsestäni, aion jatkossakin pitää pääni ja tehdä niin kuin oikealta tuntuu.

Like my style?

Olen jo syyskuun alussa manannut sitä, ettei raskaana oleville ole ulkoilu- tai työvaatteita. Kovasta hakemisesta huolimatta ei niitä ole löytynyt vieläkään, joten nyt jokapäiväinen lookini on kerrassaan hurmaava. Haluan huomauttaa, että kyseiset housut oli vielä kesällä minulle niin isot, että niiden napin ja oman napani väliin mahtui nyrkki. Nyt niissä ei mene vetoketju kiinni enää senttiäkään joten ylhäälläpysymisen todennäköisyys alkoi olla lottovoiton luokkaa. Siispä hankin henkselit. Koirakin kuvassa on niin masentuneen näköinen kuin olla ja voi, kai sitäkin hävettää emäntänsä tyylitajuttomuus. 

Rv 26+1

Rv 26+1

Kupu näyttää kutakuinkin tuolta tällä hetkellä. Kohta saa taas mennä tissiliiviostoksille kun D-kuppikin alkaa ahdistaa ja tisseissä on kamalan rannut aina iltaisin. Kumartuminen maata kohti täytyy nykyään suorittaa jalat levällään, polvet auki ja perä pitkänä kuin ankalla, muuten maha törmää reisiin ja kumartuminen jää vain haaveeksi.

Tällä viikolla tunsin kun vauvalla oli hikka! Tasainen pieni hypytys pitkän aikaa samassa kohdassa. Hassua.

Vauva liikkuu tosi paljon, se majailee jotenkin poikittain tuolla mahassa, pylly ja jalat kohti oikeaa kylkeäni ja pää kohti vasenta nivustaivetta. Potkut tuntuu välillä melkein selän puolella, ja vauvan selkää pystyy kädellä tunnustelemaan mahan päältä. Kovalta tuntuu!

Ostimme viikko sitten lastenvaunut. Ne ovat kuutisen vuotta vanhat Teutonia Prestige yhdistelmätvaunut, saatiin ne käytettynä niin ääreet siisteinä ja hyvinpidettyinä ja jos jonkinlaisella kaupanpäällisellä 200 eurolla, ettei voitu jättää ostamatta. Meillä oli suosikkilistan kärjessä ehkä hiukan noita Teutonioita korkeammalla Gessleinin F6 -yhdistelmät, mutta uskon että tehtiin hyvät kaupat näissä. Pääasia täällä maalla on, että vaunuissa on hyvät ilmakumirenkaat ja kunnon jousitus, eikä meidän kiemuraiseen, lisäosilla sataan kertaan laajennettuun taloon voi kovin leveitä vankkureita hankkia, muuten jää johonkin mutkaan jumiin. Teutoniat ovat kapeat, kevyehköt, hyvin jousitetut, niissä on työntöaisan säätö ja työntösuunnan kääntö, ja ne tosiaan palvelevat myös rattaina sitten kun vauva kasvaa niin isoksi ettei enää viihdy pelkässä makuuasennossa. Kivat ovat. Tungin ne vaatehuoneeseen ja ehkä ne kohta lakkaavat ahdistamasta niin että voin perehtyä niihin hieman tarkemmin...

Oma vointini on ollut ihan hyvä, jalkakramppeja olen saanut hieman kuriin lisäämällä magnesiumia, juomalla joka päivä "tavoitepullon" 1,5 litraa vettä muiden juomisten päälle, koittamalla pitää jalkoja ylhäällä aina kun olen huilaamassa ja voitelemalla pohkeet iltaisin joko Mobilatin kylmägeelillä (siinä ei ole mitään oikeaa vaikuttavaa ainetta joten teho on lähinnä mentholissa joka viilentää ihon) ja hevosten arnikageelillä. Henkisesti on vain taas ollut aika raskasta, eilen jouduttiin lopettamaan asiakkaan hevonen jonka jalka katkesi tapaturmaisesti, ja oma ja tuttujen ihmisten suru on suuri ja painava. Saattomatkan jälkeen kotiintullessani teki ihan suunnattomasti mieli tehdä viinapaukku ja parkua kunnolla rauhassa elämän vääryyttä. Tyydyin pelkkään parkumiseen.

Unta palloon

Ihan ensiksi, sokerirasituskoe tuli ja meni, hyvin siitä selvisi vaikka vauvapalstoilla testi leimataan lähinnä yhdeksi helvetin esikartanoista. Joo, olisin voinut sen kaksi tuntia viettää paremminkin kuin labran sivuhuoneessa sukkaa kutoen, ja joo, 12 (14) h paastoaminen oli tällaiselle tapasyömärille aika haastavaa, ja joo, juotava sokeriliemi oli esanssista ja äklömakeaa mutta ei se koe kokonaisuudessaan nyt ihan oikeasti ollut mikään elämäni hirvein kokemus. Etenkin kun seuraavan päivän soitto neuvolaan kertoi, että sokeriarvoni olivat ihan kunnossa eikä syytä huoleen ole.

Paska reissu mutta tulipahan tehtyä.

Eilisen raskaan työpäivän vastapainoksi olen tänään ottanut rauhallisemmin ja selannut netistä erilaisia riippukehtoja. Törmäsin tällaiseen kehtoon ensi kerran Kukan kotona ja vitsit miten näppärä se oli! Kehdon merkkiä en huomannut kysyä, täytyy palata asiaan vielä myöhemmin, mutta etenkin jälkikäteen alkoi raksuttaa että tuollainen voisi olla meille tosi hyvä ratkaisu lähinnä päiväuniin. Kissat ja koirat ovat mielellään vähän joka paikassa, ja etenkin koirat ovat tottuneet olemaan koko ajan sohvalla. En näe turvalliseksi vaihtoehdoksi nukuttaa vauvaa sohvalla vaikka kuinka olisin itse vieressä, sillä koiramme ovat sitä kokoluokkaa että ylettyvät ihan joka paikkaan neninensä ja häntinensä, ihan sitten vain vahingossa jos eivät tahallaan.

Hintaahan näillä on uutena ihan riittävästi, mutta näyttäisi niitä käytettynäkin olevan. En vielä ole päässyt perille siitä, mikä olisi paras ja ihanin, mutta tässä kuvamaistiaisia niistä joita olen silmäillyt:

Amazonas Kangoo (n. 70 e)

Uinua Ensikehto, jonka "runkona" on äitiyspakkauslaatikko (n. 99 e)

Amazonas Kaya Natura, tälle on myös puiset jalat joiden varaan kehdon saa roikkumaan (n. 75 e)

Mawok unikeinu jonka saa ripustettua joko oveen tai seinään (n. 170 e)

Meillä on olohuoneessa 6 kpl kantavia kattopalkkeja näkyvissä, joten taatusti tukeva ja turvallinen ripustuspaikka olisi jo olemassa. Vastasyntyneen vauvan selkäranka ei vielä ole S-kirjaimen mallinen kuten aikuisella, vaan tuollainen kohtumainen pyöreä pesämuoto on itse asiassa aika luonnollinen nukkuma-asento. Ikäsuosituksia näissä on ollut 0-6 kk, joissain myös 9 kk asti. Kovin pitkäikäisestä unipaikasta ei siis ole kyse, ja meillä on kyllä pinnasänky joka olisi tarkoitus sijoittaa ihan kiinni vanhempien sänkyyn ja laskea laitaa siitä alas niin että vauva nukkuu yönsä (jos siis ylipäätään nukkuu) siinä ihan välittömässä läheisyydessä mutta kuitenkin oman petinsä puolella. 

Kauniita ajatuksiahan nämä ovat eikä toteutumisesta ole tietoa, mutta mitä muuta ensikertalainen voi tehdä kuin suunnitella, erehtyä ja korjata virheensä?

Tuollainen riippuva peti vaan voisi olla aika näppärä paikka laskea vauva käsistään siihen lähistölle missä itsekin oleilee, ja ainakin keskustelupalstoilta löytämäni käyttäjäkokemukset ovat olleet pelkästään positiivisia etenkin vatsavaivaisten tai muuten rauhattomien vauvojen nukuttamisessa. 

Kramppi ja paasto

Kramppi krampen. Jaloissa nimittäin. Googlailu ei paljon mieltä ylentänyt - öiseen aikaan tapahtuvat suonenvedot eli lihaskrampit on hyvin tyypillisiä keskiraskauden oireita eikä niille voi oikeastaan mitään. Iskevät pohkeisiin ja jalkapohjiin. Magnesiumia voi syödä (ei tutkittua tietoa auttaako, ei ainakaan haittaa tee) ja vettä tarttis muistaa juoda paljon, jalat täytyy pitää lämpiminä, joku on saanut apua kalsiumlisästä ja joku suolasta. Mutta sitten kun kramppi iskee niin ei auta muu kuin koittaa purra hammasta ettei paru ääneen ja venyttää vastaan niin paljon kun voi.

Sattuu muuten ihan sikana ja on todella ikävä tapa herätä keskellä yötä. Kramppikohta on hellänä pitkälle seuraavaan päivään.

Huomenna on vuorossa sokerirasituskoe ja sitä edeltää 12 tunnin paasto. Vilkuilen kelloa ja lasken, kauanko saan vielä syödä ja juoda. Sokerirasituskokeella siis seulotaan raskausajan diabetesta, ja kokeeseen kuuluu tuo paasto, sitten verikoe labrassa, sitten hirveä sokerihumalapölläytys eli sokeriliemen juominen, tunnin odottelu, uusi verikoe, uudestaan tunnin odottelu ja taas verikoe. Vasta sitten saa syödä, eli kaikkinensa syömättömyyttä ja juomattomuutta tulee 14 h.

Koko sokerirasitukseen joutuminen otti aika paljon kupoliin ja ottaa oikeastaan edelleen, mutta täällä se on "pakollista" kaikille odottajille. Tai voihan siitä kieltäytyä niin kuin kaikesta, mutta täällä siis ohjataan kokeeseen kaikki odottajat, vaikka ei varsinaisesti kuuluisikaan riskiryhmään. No, olen yli 25-vuotias, mutta en ole ylipainoinen eikä ole sukurasitetta eikä pissinäytteissäni ole ollut moitteen sijaa.

Harkitsin että olisin kieltäytynyt koko kokeesta, mutta olen nyt sitten kuitenkin menossa sinne. Neuvolassa vaan esitettiin asia aika tylysti: jos on kymmenesosankin heitto jossain verensokeriarvossa niin se on sitten raskausdiabetes-leima otsaan ja sokerimittari kotiin ja kokeilla seurataan arvoja ja rukataan ruokavaliota. Joo, lapsen parhaaksi, mutta...

En tiedä.
Olen hoitovastainen. Antakaa mun olla vaan rauhassa raskaana. Mun ei ole mikään hätä enkä usko että vauvankaan on.

*

Maha on kasvanut sellaiseksi että se ottaa kiinni ovenpieliin.
Vauva hetkuu tosi paljon ja voimakkaasti, paitsi silloin kun joku muu kuin minä haluaisi nähdä tai tunnustella sen liikkeitä. Silloin se menee ihan hiljaiseksi.

Meille on ilmestynyt pinnasänky vierashuoneeseen, hoitopöytä tulee alkavalla viikolla Matkahuoltoon ja yhdet hyvänkuuloiset käytetyt vaunut pitäisi mennä katsastamaan. Olen tyytyväinen tekemiimme hyviin kauppoihin: pinnasänky maksoi 40 euroa, vaunuissa on hintaa 200 e vaikka alunperin ovat 900 euron vaunut. Hoitopöytä nyt tulee uutena, mutta sen halusi maksaa appivanhemmat. Olen saanut paljon vauvanvaatteita, uusia ja käytettyjä, ja lisäksi lakanoita ja muuta käytettyä tilpehööriä yllin kyllin suvulta ja kavereilta.

Hankinnat tekevät koko vauvansaantikuvion merkittävästi konkreettisemmaksi, hetkittäin ahdistukseen asti. Ja tietenkin ikipessimisti minussa varoittelee, että mitäs jos käykin vielä hullusti eikä tulekaan vauvaa, mitä sitten tavaroille.

En tiedä, milloin olisi sopiva aika hankkia tarvikkeita. Tällä etukäteishankkimisella varaudun itse siihen, jos vaikka loppuraskaudesta oloni heikkeneekin merkittävästi enkä pysty käymään missään. On kohtuutonta sitten lykätä kaikki kodin- ja lemmikinhoidosta alkaen miehen vastuulle, miehen kun on tarkoitus käydä töissäkin.

Mutta kaikki on täällä ihan ok. Mahapallo on edelleen ihan sairaan hämmentävä, erillinen yksikkö tuossa edessä, mutta siinähän se keikkuu mukana. Työt vielä sujuu, pelkkä pitkään käveleminen sen sijaan on aika raskasta, kiristää koko mahan ihan kovaksi ja pistää puuskuttamaan.

Navan vieressä on ensimmäinen arvenalku.

Isäjuttuja

Me kun ollaan tällainen susipari, avoliittoa takana kuusi vuotta mutta ei papin aamenta eikä maistraattivihkimistäkään, niin lapsen synnyttyä kohtaamme sellaisen asian kuin isyyden tunnustaminen.

Rupesin tätä asiaa mielenkiinnosta penkomaan ja opin, että isyyden voi käydä kunnan lastenvalvojalla tunnustamassa vasta kun lapsi on syntynyt. Lapsi ei myöskään voi saada isänsä sukunimeä jos isyyttä ei ole tunnustettu, joten lastenvalvojalle pitäisi mennä esittämään asiansa hyvinkin pikaisesti syntymän jälkeen.

Mutta tässä on sellainen yksi pieni porsaanreikä, joka minua kovasti kaivelee:

Avioliitossa syntyneen lapsen isäksi merkitään automaattisesti aviomies. Avoliitossa ei vastaavaa isyysolettamaa ole ja lapsi saakin syntyessään vain yhden vanhemman ja huoltajan, äitinsä. Äidin avopuolisolle ei synny oikeuksia tai velvollisuuksia lasta kohtaa ennen kuin isyys on vahvistettu. (lähde)


Koska isyyttä ei voi tunnustaa ennen lapsen syntymää, niin jos sattuisi niin hullusti että äiti menehtyisi synnytykseen, jäisi lapsi orvoksi. Vaikka kuinka avopuoliso olisi ollut mukana synnyttämässä. Tai jos kävisi niin, että heti lapsen syntymän jälkeen miehelle kävisi köpelösti ja henki lähtisi, niin minä en saisi koskaan lapselleni merkityksi isää? Kun ymmärtääkseni yksipuolisesti ilman toisen osapuolen kuulemista isyyttä ei voida tunnustaa tai määrittää.

MIKSI isyyttä ei voi vapaaehtoisesti käydä tunnustamassa ennen lapsen syntymää? Kun aiemmin pohdin näitä kohtukuolemaan liittyviä byrokraattisia seikkoja hautaamisvelvollisuudesta jne., niin jos siis avoliittoon syntyy ennenaikainen lapsi joka menehtyy heti synnyttyään tai syntyy kuolleena, jää lapsi kokonaan isättömäksi. Isyyttä ei siis myöskään voi tunnustaa lapsen kuoleman jälkeen!

Olen ollut avioliittovastainen vähän koko ajan, ja tällaisina hetkinä negatiivisuus oikein roihahtaa. Johan se nyt on helvetti että edelleen eletään jotenkin niin kirkon sanelemassa yhteiskunnassa että avioliitto on ainoa oikea tapa kahden aikuisen ihmisen jakaa elämänsä. En vain ymmärrä. Miksei me voida käydä jo nyt selvittämässä isyysasiaa, ennen kuin lapsi on syntynyt? Jotta se sitten syntyessään, joko elävänä tai kuolleena, saisi olla isänsä jälkeläinen? Kun kuitenkin isyyden tunnustaminen on lomakkeen täyttöä - osataan me sanoa jo tässä vaiheessa, että seurustelu alkoi tuolloin ja avoliitto tuolloin ja lapsen siittämisajankohtana ei ole käyty vieraissa eikä noin niin kuin muutenkaan suhteen aikana. Miksi pitää rontata se viikon-kahden ikäinen vauva johonkin toimistoon jotta tämän lapukan saa täyttää?

Aargh, ihan nousee savu korvista tämän takia! Saatanpa olla hankala ihminen ja soittaa ensi viikolla kotikunnan lastenvalvojalle ja laittaa hänetkin selvittämään, onko tilanne ihan todella tämä.

Kela

Kävin Kelassa ja tulin sieltä takaisin samojen äitiysetuushakemuspapereiden kanssa kuin olin sinne mennytkin.

Lyhyestä virsi kaunis: yrittäjänä kaikki on asteen hankalampaa. Maksat ihan hitosti sinne ja tänne vakuutusmaksuja ja veroja ja systeemejä, ja sitten kuitenkin aina vaan tulot on minimaaliset tai ainakin ne katsotaan jonkun ihme kaavan mukaan minimaalisiksi, jotta mahdolliset etuudet jäisivät myös pikkuisiksi. Hei haloo, jos mun pitää maksaa lomittajalleni palkkaa 25 e/TUNTI, ja itse saan Kelasta 23 e/PÄIVÄ, niin jossain mättää ja pahasti.

No, ei se tilanne nyt ihan niin huono ole
on vaan vaikeaa hoitaa näitä asioita kun ymmärtää niin vähän, eikä ne Kelan täditkään tunnu oikein tietävän
Sain todella ystävällistä ja ymmärtäväistä palvelua ja kehotuksen viivytellä hakemukseni postittamisessa lähes 2 kk, jotta aika kuluu ja jotta voidaan tulkita vuotuisia työtulojani minulle suotuisalla tavalla. Toivon etten joudu kovin monesti valittamaan päätöksestä sitten kun sen joskus saan.

Tänään kävi lomittajaehdokas esittäytymässä ja uskon että hänen kanssaan tultaisiin toimeen
kunhan raha-asioista päästään sopuun
ymmärrän että työstä pitää saada palkkaa
se vain on kornia että en todellakaan itse saa edes lähelle 20 e/tunti tekemästäni työstä, hyvä jos puoleen tuosta pääsen, mutta vieraalle pitäisi kyetä sellaisia summia maksamaan ihan niistä samoista hommista.
Ei kannata tämä ala yrittäjänä ei.

Sen verran olen selkiyttänyt itselleni kuvioita, että taidan pitää pitämättömät vuosilomani tältä vuodelta joulukuussa (se on sentään minulle ilmaista lomitusta, kunta korvaa vuosilomalomittajan kokonaan tiettyyn tuntihintaan saakka, enkä kalliimpaa tietysti ota) ja jäädä siitä sitten 3.1.2014 äitiyslomalle. Äitiysloman ajalta maksan itse lomittajan työtunneista osan ja kunta korvaa minulle osan. Eli saamani äitiyspäiväraha menee kokonaisuudessaan lomittajan palkkaamiseen.
Sitä en vielä tiedä, kuinka vanhempainrahakauden kanssa menetellään, pidänkö sen minä vai mies
riippuu pitkälti siitäkin, kuinka lomituskuviot sitten käytännössä onnistuvat ja kuinka peeaa olen sen jälkeen
ja millainen vauva on, kuinka ja mitä ja missä se syö ja nukkuu.

Työnteko alkaa olla jo hieman raskasta
käveleminen on hidastunut paljon ja reipastahtinen tekeminen kiristää vatsaa
ei kivuliaasti mutta kuitenkin niin että mukavamminkin voisi olla
ja kumartuminen on tukalaa, ja sitähän näissä hommissa saa tehdä, koko ajan on selkä vääränä kun pitää nostaa, kantaa, siirtää ja pujottaa.

Mahassa käy kova vilske joka päivä
näkyy päällepäinkin kun lapsi potkii
en enää tiedä, miten päin se siellä on vai vaihtaako koko ajan asentoaan
Vahvimmat potkut tulee oikealle kylkeä kohti, mutta etenkin iltaisin exit-suunta saa vähän turhan tomeraa koulutusta, silloin ei tiedä lipsahtaako pieru vaiko pissa vaiko molemmat.

Pesänpöyhintää

Olen hekumoinut viikkokaupalla siitä, että alan siivota meidän vaatehuonetta, jossa ei ole muita vaatteita kuin juhlakamppeet. Muilta osin se on täynnä roinaa. Sellaista, jota kertyy kun muuttaa vähintään kahden vuoden välein, aina isompaan asuntoon. Sellaista roinaa, jota ei edes pura laatikoista pois muuttojen välissä, sellaista jota säilyttää koska kuvittelee että tavaroissa on kiinni muistot.

Ei muistot ole niissä rojuissa.
Pitääkö olla raskaana tajutakseen sen, kysyn vaan.
Olen hirveä hamstraamaan kaikkea ja sieluni menee kramppiin aina kun jotain pitäisi heittää pois. Pahinta on paperitavaran hävittäminen. Säästän kaiken. Siis aivan kaiken.

Olkoon pesänrakennusvimmaa, nyt päätin että rojut lähtee rankalla kädellä. Lähtee rumat koriste-esineet vaikka kuinka olisivat jonkun itse tekemiä lahjoja. Jos en pidä siitä niin en säilytä sitä, niin yksinkertaista. Heitin pois myös liki kaikki ammattikorkeakoulun opintoihin liittyvät paperit, neljä tai viisi mapillista. Teki häijyä, mutta heitin silti. Jos haluan selvittää jonkun asian, menen nettiin tai kirjastoon. En ala pöyhiä opiskeluaikaisia mappejani, en ole tehnyt niin kertaakaan. Tai no, muutamien kurssien materiaalit säästin, sellaiset jotka olin jo aiemmin eritellyt omiin mappeihinsa tärkeinä ja hyödyllisinä.

Siivousprojekti on kesken, kuten kuvasta näkyy. Näyttää siltä kuin tehtäisiin taas muuttoa. Hieman siivoamista hankaloittaa kun kaksi kissaa tunkee heti vaatehuoneeseen kun käännän selkäni, tai sitten ne ripistelevät itsensä kasseihin, pusseihin ja pahvilaatikoihin ja muuten vaan aiheuttavat kaaosta ja epäjärjestystä.

Toinen käynnissä oleva projekti on vauvanvaatteet. Olin viikonloppuna äidin kanssa shoppailemassa lastentarvikekirppiksellä ja lastentarvikeliikkeessä, ja ihan vallan meinasi mopo lähteä käsistä. Kirppissaaliiseen olen etenkin tosi tyytyväinen, saatiin täytenä pullisteleva muovikassillinen vaatteita plus kaksi haalaria, ja rahaa meni 50 e. Kalleimmat vaatteet olivat Polarn o Pyretin paita (8 e), body (6 e) ja housut (6 e), käytettynäkin nuo näköjään pitävät hintansa. Ja kuosinsa tosin myös! Mutta ihan erinomaisessa kunnossa olevia ei-merkkivaatteita löytyi pilvin pimein hintahaarukassa 1,50 e - 3 e.

Haalarit 5 e/kpl

Heppoja, tiätty

Ihan hirmuisesti olen saanut vauvalle uusiakin vaatteita, äiti on niitä ostanut ahkerasti ja äidinäiti myös. En voisi olla kiitollisempi! Samoin vauvalle on jo liuta itsekudottuja vaatteita, kuten vaikkapa nämä sukat:

Siivousprojektini lomassa olen sitten pessyt noita vaatteita. Hullun pieniä! Näyttävät hassuilta pyykkinarulla kuivumassa.

Kuudenkympin pyykkipino, neljänkympin pyykkipino ja kyllästynyt assistentti

Päikkäreitäkin on nukuttu

Olen ollut alakuloinen ja ahdistunutkin viime päivät
lähinnä rahasta
olen työssäni riippuvainen siitä, missä ja miten asiakkaani työskentelevät, ja jopa siitä, missä asiakkaideni vanhemmat ja puolisot
ja kun heidän elämässään tulee jokin muutosmyllerrys, se näkyy myös minun tilipussissani
hevosia muuttaa pois kun asiakkaiden elämässä tulee muutoksia
enkä minä voi sille mitään, koska syy ei ole minussa eikä tarjoamissani puitteissa tai palvelussa

Nyt tulevan talven tilanne näyttää surkealta
toki tilanteet muuttuvat nopeasti taas toiseenkin suuntaan, mutta tämänhetkinen tilanne tekee kohta minulle mahahaavan
minulla ei vain ole rahaa
on pakko mennä pankkiin neuvottelemaan, mitä lainanlyhennyksille tehdään
isojen laskujen lisäksi mieltä painaa kuukauden minulla ollut auto, joka on kolmatta kertaa huollossa ja viimein siitä löytyi vika jonka korjaaminen maksaa liki tonnin, tietenkin.

Mutta äsken
kun vauva mylläsi ja sätki mahassa ja potkiskeli oikein tomerasti
tunsin ykskaks, ehkä ensi kertaa, suurta rakkautta sitä pientä kohtaan
ja tunne oli niin voimakas että rauhoitti hetkeksi mieleni ja vei ahdistusta pois

Olen alkanut ajatella vauvaamme konkreettisemmin
katson kaupassa ja telkkarissa vieraita vauvoja ja mietin, miltä omamme näyttää sitten synnyttyään
yksinollessani olen joskus myös puhunut sille (koirat kääntää korviaan ja katsoo minua alta kulmien, kenelle toi höpöttää onko sillä meille muka jotain asiaa), puhe on vielä kömpelöä eikä tule luontevasti, mutta hiljalleen, hiljalleen

Kiintymyksen määrä ja intensiteetti on yllättänyt minut
näinkö paljon voi välittää
jo nyt

Tänään ohjelmassa

Tänään ohjelmassa on kirjojen lukua ja päiväunia, ja sämpylöiden leivontaa. Toki yrittäjän lauantaipäivään kuuluu myös ihan normisetti töitä, mutta tänään olen ollut väsynyt ja voimaton, joten olen tehnyt vain välttämättömät työt ja muuten ollut sohvalla. Hyvä valinta.

Väsymys on ihmeellistä, en oikein osaa edes selittää sitä. En ole ollut tällä lailla väsynyt ennen raskautta muuta kuin hyvästä syystä. Nyt väsymys voi iskeä ihan tavalliseen päivään ilman kovin kummallista huhkimista. Ja se on ihan aitoa, todellista väsymystä, joka vaatii lepoa ja unta. Ennen raskautta vetelään oloon auttoi yleensä se, että alkoi tehdä jotain eikä vain vetelehtinyt. Nyt ei auta kuin levätä. Liikkuvan ja tekevän ihmisen on ollut vaikea käsittää sitä.

Tänään alkoi 22. raskausviikko eli viikot on nyt 21+0. Vauva on n. 25 cm pitkä (päästä pyllyyn n. 17 cm) ja painaa nelisensataa grammaa. Meidän vauva majaili ultrassa pää alaspäin, päälaki tuonne oikealle alaviistoon, ja raajat kohti minun napaani. Jalat sillä on siis koukussa tuossa juuri minun napani alapuolella, ja potkut tuntuvat siinä todella selkeästi, välillä jo hiukan epämukavinakin. Liikkeissä on voimaa niin että enää ei tarvitse kauan odottaa jotta niitä tuntee mahan päälle, ja voimakkaimmat potkut tuntuvat myös vaatteiden päältä. Pahimpaan rymyaikaan olen tuupannut mahan läpi takaisin kädelläni - en tiedä reagoiko se siihen jollain lailla, ei se ainakaan lopeta sätkimistä. Ihan ensi kertaa näin tehdessäni huomasin, että minua jännitti! Se oli ensimmäinen kerta kun tietoisesti ajattelin ottavani kontaktia vauvaan.

Kun raskaus on kestänyt 22 viikkoa, vauvalla on teoreettiset mahdollisuudet selvitä hengissä myös kohdun ulkopuolella. Kaikki eivät tietenkään selviä, mutta pienimmät eloonjääneet keskoset ovat tietääkseni olleet n. 500-grammaisia ja syntyneet 23-24 raskausviikon tietämillä. Minulle jostain syystä merkittävä tieto on ollut myös se, että 22. raskausviikon jälkeen kohtuun menehtyneestä sikiöstä puhutaan kohtukuolemana, ei enää keskenmenona. Lisäksi sen ikäistä vauvaa ei vain "hävitetä" vaan vanhemmilla on hautaamisvelvollisuus, ja esimerkiksi äidillä on oikeus äitiyslomaan.

En mieti näitä negatiivisen kautta, vaan pikemminkin päinvastoin. Lähestyn taas jotain rajapyykkiä, jonka jälkeen lapsemme on yhteiskunnallisestikin olemassaoleva, kävi miten kävi. Puhuin tästä miehen kanssa yhtenä päivänä kun pohdimme, koska isänpäivä on (marraskuun alussahan se). Mies sanoi, että ei hän silloin vielä ole isä eikä voi viettää isänpäivää, mutta minä olin sitä mieltä, että kyllä hän jo on isä. Ei vielä sillä lailla kuin tulee olemaan sitten lapsen synnyttyä, mutta vaikka nyt vauvalle kävisikin jotain, koen silti, että olen sen äiti ja mieheni on sen isä. Sitä ei enää voi ottaa meiltä pois.

Nyt on myös paljastettu facebookissa että ollaan pieniin päin. Ilmoitin, että meille syntyy helmikuussa pentu. Sain roppakaupalla enemmän ja vähemmän yllättyneitä onnitteluja, ja ne tuntuivat kaikki hyvältä.

Rahalla saa

Sata euroa on aika pieni raha mielenrauhasta
ei sille varmaan ole sopivaa hintaa, että ystävällinen ihminen ottaa vastaan ja kuuntelee ja ymmärtää heti, että ei tultu ultraan siksi että pelättäisiin vauvalla olevan jokin vialla
vaan kuten lääkäri sanoi,
tarve on sosiaalinen

Terveystalosta saimme puoli tuntia meihin keskittynyttä aikaa
ultrakuvaa vauvasta ja rauhallisen ja perusteellisen selvityksen, miten vauva tällä hetkellä mahassa on, missä sen raajat menee ja mitä se siellä puuhaa
eikä ollut kiire
eikä meille naurettu eikä tarpeitamme vähätelty
eikä tullut siinä vuoteella maatessa sellainen olo, että olisin jotenkin terveydenhuollon omaisuutta

Vaikka sukupuoli ei olisikaan näkynyt, uskon että olisin silti lähtenyt vastaanotolta levollisin mielin

Mutta näkyi se
melko varmaksi

Meille syntyy pieni tyttö.

"Tulee ullatus!"

Keskiraskauden ultraääni eli rakenneultra käyty.

Vauva näyttää terveeltä, vastaa viikkojaan, painaa arviolta 342 g. Sillä on aivot ja sydän ja munuaiset ja virtsarakko ja selkäranka ja raajat niin kuin kuuluukin. Minun kohdunkaulani on riittävän pitkä ja toimii normaalisti. Istukka on kohdun takaseinässä, sekin on normaali, napanuora on normaali. Vauva sätkytteli ja liikutteli käsiään ja jalkojaan ja aukoi nyrkkejään, ainakin sen verran kun ehdin nähdä. Ultraajalla on parempaakin tekemistä kuin antaa vanhempien ihastella ruudulta pienen ihmeen sätkimistä, ultrausanturi liikkui koko ajan hakemaan ja mittaamaan seuraavaa tutkittavaa kohdetta joten ei siinä oikein potilas ehdi huokailla vauvaihmettä kun kuva jo vaihtuu.

Mutta sukupuoltaan vauva ei suostunut näyttämään. Ei vaikka miten koitettiin. "Tulee ullatus!" sanoi virolaisittain suomea murtava lääkärinainen.

Jasso.

Olen paininut tämän päivän syyllisyydentunteen kanssa - miksi päällimmäinen tunteeni on pettymys, vaikka olen saanut kuulla että kannan ihan normaalia, tervettä vauvaa?

Hermostuin miehellekin sairaalan pihalla, kun se vaan hoki että poika se on vaikka ei näyttänytkään haarojaan. No saatana jos ei olekaan? Onko mies sitten pettynyt jos lapsi onkin tyttö? Miksi sen täytyy koko ajan vitsailla että poika sieltä tulee?

Ajeltiin mykkinä katsastuskonttoria kohti ja mies pyysi anteeksi. Vitsiksi heittäminen on hänen tapansa prosessoida pettymystä, jonka kohtasi kun vauvan sukupuolta ei nähtykään. Mies sanoi ääneen sen mitä minäkin ajattelin: ei meistä kumpikaan ihan tosissaan osannut pelätä, etteikö vauvalla olisi kaikki kunnossa. Odotimme siis ultralta tosi paljon sukupuolen selviämistä. Olen sättinyt itseäni, miksen ole yksinomaa iloinen ja onnellinen kun vauvamme näyttää kehittyvän normaalisti, miksi olen allapäin kun en saanutkaan tietää, onko se tyttö vai poika.

Mitä väliä sillä sitten on?
Ei niin mitään.
Olen (olemme) ihan yhtä onnellinen kummasta tahansa. Olen kuvitellut molemmat vaihtoehdot, ultraaja tutkii ja katsoo meihin ja sanoo: se on tyttö! Tai, ultraaja tutkii ja katsoo meihin ja sanoo: se on poika! Molemmissa kuvitelmissa minut valtaa yhtä suuri onnentunne. Tyttö meille! Poika meille! Miten ihanaa ja sykähdyttävää ja jännittävää!

Kyse ei siis ole siitä, että odottaisin erityisesti jompaa kumpaa.
Kyse ei ole siitäkään, että haluaisin maalata tulevan lastenhuoneen pinkiksi tai siniseksi, en ole sellainen ihminen. Tuleva mamma kutoo puikot sauhuten vihreitä vaatteita, koska ne sopivat kummalle vaan. Ja saa meillä poika pukeutua punaiseen ja tyttö siniseen, sen ei ole väliä. Sukkahousut on käytännölliset kummalla vaan.

Kyse on vauvan personoitumisesta.
Jollain lailla minulle on todella tärkeää tietää, kumpaa vauvaa odotan. Ajattelen, että sitä kautta tutustun taas vähän paremmin tuohon mahassani sätkivään tyyppiin. Tietäisin siitä sentään jotain. Nyt mietin aika usein, että vauvahan on meille ihan vieras. Siinä on puolet minua ja puolet miestäni, mutta se on ihan oma yksilö. Sillä on oma persoonallisuus ja luonne, enkä minä tiedä siitä mitään. Pääsen tutustumaan siihen sitten kun se tulee ulos minusta, mutta siihen saakka... en minä sitä tunne.

Minä haluaisin myös ajatella lapselle jo nimeä. Joku saattaa pahastua kun vertaan vauvaa koiriin, mutta meillä oli molemmille koirillekin nimet ennen kuin ne syntyivät. Sitä kautta koirista tuli heti jotenkin läheisempiä, vaikka ne olivatkin kasvattajillaan ensimmäiset kahdeksan viikkoaan. Toki voi käydä niinkin, ettei lapsi sitten näytäkään siltä nimeltä jota sille on ajateltu, mutta ei sekään ole maailmanloppu. Minä vain haluaisin tietää, kasvaako minun sisälläni pieni tyttö vai poika.

*

Ostimme me kermamunkit ja joimme kotiinpäästyämme kahvit (minä limun) vauvan kunniaksi. Ihmettelimme, miten hienosti sen sydän ultrakuvassa löi.

Ja sitten me etsimme netistä Terveystalon yhteystiedot ja varasimme ajan yksityiselle gynekologille.

Saatan olla turhamainen.
Minua ei kiinnosta nähdä vauvasta 4D-kasvokuvia, minusta vauvat näyttävät niissä poikkeuksetta turvonneilta kaloilta, anteeksi vaan.
Minä haluan vain nähdä, onko vauvalla pippeli vai ei.
Laskin, että mielenrauhani vuoksi voin maksaa muutaman satasen yksityiselle lääkärille uudestaan ultraamisesta.
Koitan sysätä taka-alalle ajatusta, että ne nauravat minulle siellä Terveystalossa, kun menen sinne terveeksi luvatun vauvamahani kanssa vain selvittämään, onko vauva tyttö vai poika. Koitan sysätä pois ajatusta, että olen turhamainen ja kiittämätön.
Ääni päässä jyskyttää, että ei sitä ennenkään tiedetty kun ei edes ultrattu terveydentilaa. Ei tiedetty ei.


Ja alati mietin, miksi tämä on minulle niin hemmetin tärkeää.
Teenkö tästä itselleni pakkomielteen, ja jos ja kun teen niin miksi teen.

*

Eilen illalla vauva jysäytti miestä käteen vatsan läpi eikä mies osannut lopettaa hymyilemistä. Tulin siitä kamalan iloiseksi.

Hyvää ja huonoa

Raskaus on puolivälissä. Se tuntuu kornilta, osin siksi että kaikki on kuitenkin tähän saakka mennyt ihan hyvin enkä ole kovinkaan usein negatiivisessa mielessä kokenut olevani raskaana. Nettipalstoja lukiessa tulee vaikutelma, että on normaalia kärvistellä kivuissa ja säryissä ja krampeissa raskausaika alusta loppuun saakka, ja että kaikki vaivat voi kuitata sillä että kunhan lapsella on kaikki hyvin niin ei minun niin väliä. Tulee tunne, että kiillotetaan vain omaa täydellinen äiti -kruunua. 

Vaikka mistäs minä tiedän, tähän asti taipaleeni äidiksi on ollut varsin helppo ja sujuva alun pahoinvointia ja migreeniä (joka muuten on aika kivasti jättänyt minut nyt rauhaan!) lukuunottamatta. Ummetusta nyt on koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta siihen ei ole ennenkään tarvittu raskautta joten en osaa laskea sitä kovin häijyksi vaivaksi. Duphalacilla mennään joka aamu. 

Teen kuitenkin fyysisen työni kuten ennenkin, vaikka siihen kuuluukin nostamista, kantamista ja kumartelua. Huomaan että väsyn ja hengästyn paljon vähemmästä kuin ennen - ratsastustuntia pitäessä loppupalautteen antaminen kävelevän hevosen vieressä kirien on kirjaimellisesti henkeäsalpaava koettelemus. Jaksan tehdä täysiäkin päiviä, mutta kiireen jälkeen tarvitsen lepoa enemmän kuin ennen. Siitä olen onnellinen, että vielä ainakaan raskaus ei ole ollut kivulias noin työnteon kannalta, eli minua ei supista eikä särje. Lonkan ja pakaran kipua on iltaisin, mutta kipu on siedettävä ja hallittavissa. Edelleen lääkitsen pakaraa hevosten arnikageelillä, siinä ei sanota ettei saa käyttää raskausaikana... 

Puoliväli! 20+0

Kupu näyttää puolivälissä tuolta. Se kätkeytyy vieläkin tuulitakkiin niin ettei minusta näe että olen raskaana, mutta vähäisemmissä vaatteissa vatsa on kyllä jo esillä. 

Tuleva mamma kävi eilen kylässä ja toi vaikka mitä tuliaisia! Sain Bola-korun, tukivyön vatsalle, tukialuspöksyt, ksylitolia pastilleissa, yhden äitiyspaidan sekä lehtiä. Ja limua ja syyshortensioita ja lupiineja. Mihin joutuisinkaan ilman äitiä, on onni ja ilo kun on äiti joka haluaa auttaa ja tukea ja osallistua. 

Otsikon hyvät ja huonot ovat viime yön tapahtumia. Heräsin 05.44 siihen että oikea pohkeeni kramppaa, se oli aivan kivikova ja kipeä. Inisin ja yritin hieroa jalkaa henkiin, ja kun pohkeesta kramppi hellitti, se siirtyi saman jalan jalkapohjaan. Tiedän raskausajan yöllisistä suonenvedoista ja voin jo tämän yhden kokemuksen perusteella sanoa että onpa vittumainen vaiva! Aion ensi tilassa ostaa magnesiumia jos sillä voisin lievittää kramppaamista. Syömissäni raskausvitamiinivalmisteissa luvataan magnesiumin määrän täyttävän vain alle puolet päivän saantisuosituksesta, joten jos en ravinnostani saakaan tarpeeksi, niin saatan jopa jäädä saantisuosituksen alle. 

Siinä kramppien aikaan bébé villiintyi mylläämään oikein kunnolla, ja kun laitoin käden mahalleni, tunsin useampaan otteeseen mahan läpi sen muksauksia. Mietin, herätänkö miehen heti kokeilemaan, mutta kellonajan huomioonottaen arvelin, että herättäminen olisi turhaa, toinen olisi sekaisin kuin seinäkello joka tapauksessa eikä ehkä nauttisi kokemastaan kovinkaan paljon. 

Tänään on jatkunut kutakuinkin sama meno. Bébé sätkii ja muljahtelee jo tosi voimakkaan tuntuisesti, ja vähän väliä jalkapohjat yrittää krampata. Katsotaan, josko tänä iltana saataisiin sätkähdykset tuntumaan jo miehenkin käteen. 

*

Kahdentoista tunnin päästä ollaan ultrassa. Se on hieman jännittävää. Olen hyvin onnistunut pitämään itseni kiireisenä jottei jännitys ole saanut yliotetta. 

Ujo bébé ja vaivojen alku

Viikkoja kasassa tänään 19+3 eikä ole enää epäilystäkään, etteikö meidän bébé liikkuisi. Pienet muljahdukset ovat välillä jo varsin selkeitä tömäytyksiä, ja siinä missä tunsin liikkeitä viikko sitten vain makuulla ja rauhassa ollessani, tunnen niitä nyt myös istuessani ja seistessäni ja keskittyessäni johonkin muuhunkin kuin tunnustelemiseen. Nyt olen metsästänyt liikkeitä myös käden kanssa, jotta mieskin pääsisi osalliseksi jälkikasvunsa mylläämisestä, mutta toistaiseksi bébéä alkaa ujostuttaa aina kun laitan käden vatsalleni ja koitan tunnustella. Sätkiminen loppuu siihen paikkaan, ja sitten kun kyllästyn odottamaan ja tarvitsen kättäni johonkin muuhun, se alkaa uudestaan. Luulen kuitenkin, ettei enää mene pitkästi siihen että liikkeet tuntuvan mahan päällekin, minulla ei edes ole juuri mitään lisäeristystä tuossa mahan päällä. Maha on suurentunut paljon, nyt se jo täyttää hieman äitiyspaitojen etupussukkaakin. Tuulihousuista meni ennen vetoketju puoleen väliin, nyt se ei mene enää ollenkaan.

Vointini on edelleen hyvä ja reipas. Ratsastaminen tosin vähenee koko ajan, nyt olen kahdesti siirtänyt valmennustunnit niin että valmentaja ratsastaa ponin ja minä vaan katselen. Itse olen käynyt selässä käyntimaastoissa ja kevyesti kentällä, mutta vähän vaikeaahan se jo on. Erityisesti, kun housut ei mahdu kiinni vaan kinnaavat ja kiristävät juuri jostain sieltä rakon tietämiltä.

Hieman olen kuitenkin saanut esimakua mahdollisista säryistä, nimittäin raskaan päivän jälkeen koskee aika usein lonkkiin ja alaselkään. Välillä havahdun myös yöllä asentoa vaihtaessani tai vessareissulla kipuun. Kyse ei ole mistään sietämättömästä kivusta, vaan sellaisesta epämukavasta juilimisesta. Toisinaan kipu tuntuu myös kun kumarasta koittaa suoristua ihan ylös asti - sohvalta nousu on ainakin yksi sellainen jossa hetken aikaa puhisen ja järjestelen raajojani. Keskivartalo tuntuu jäävän jälkeen muusta kropasta. Hyvin kuitenkin kroppa kesti, kun jouduin sunnuntaina kävelemään kaksitoista tuntia sairaan hevosen kanssa, rytmissä 20 min kävelyä 20 min lepoa. Väsymys oli infernaalinen sen jälkeen, mutta kun on hoidettava niin on hoidettava.

Kävin kampaajalla ja leikkautin tukastani yli kaksikymmentä senttiä pois. Nyt on polkkatukka ja hyvä väri ja kevyempi olo. Luksusta. Kallista, kun säästääkin pitäisi, mutta luksusta silti ja koin, että ansaitsin.

Raskausajan himoista ja mieliteoista ja ällötyksistä puhutaan kovaan ääneen: minä olen tylsä eikä minun tee erityisesti mieli mitään (paitsi kunnon ruokaa). Ehkä hieman normaalia useammin mieleni tekee limua - en ole koskaan ollut mikään limsanjuoja, mutta nyt ajattelen aika monta kertaa viikossa kunpa olis nyt lasillinen limua. Mutta jos sitä ei ole (niin kuin ei yleensä ole), niin en lähde sitä ostamaankaan. Ällötyksiäkään ei suuremmin ole, mutta kahvia en juo vieläkään ja purkkaa en ole pystynyt syömään koko raskausaikana. Ajatus purkkamällistä suussa on jotenkin... kuvottava. Syön sitten ksylitolipastilleja purkan korvikkeena.

*

Rakenneultra on tulevana maanantaina, viiden päivän päästä. Aika lailla jännittää, mutta hyvällä tavalla. Haluan nähdä että tyypillä on pää ja raajat niin kuin kuuluukin, ja että ollaan taas ohi yhden merkkipaalun. Rakenneultran jälkeen olen luvannut itselleni, että voin tehdä jotain hankintoja lapselle. Sitä ennen ei.

Alun vankkumaton poikaolo on vaihtunut siihen, että siellä saattaa sittenkin olla tyttö.

Tarpeeksi ja tarpeeksi

Kuinka paljon on tarpeeksi? Syömisessä nimittäin. Vaikka alkuraskauden infernaalinen nälkä on nyt taaksejäänyttä elämää, niin eilen huomasin taas syömisen tärkeyden. Kumma, että huomaan sen vasta sitten kun en selvästikään syö tarpeeksi.

Rehuja kesällä Budapestissa

En syö kahta lämmintä ateriaa päivässä käytännössä koskaan. Miehen iltatyön ja oman aamuun painottuvan työni takia meillä syödään päivän pääruoka siihen aikaan kun monet lounastavat, yleensä klo 13 aikoihin. Sitä ennen olen syönyt puoli yhdeksän maissa aamupalan, joka koostuu kahdesta leivästä sekä jukurtista ja mehukeitosta. Aika monena päivänä tuntienpidon jälkeen iltapäivällä viiden, kuuden aikoihin syön jotain välipalaa. Tämä on se kriittinen kohta johon eilenkin homma kaatui - keikuin tallissa yhtä soittoa puolen päivän ruokataukoa lukuunottamatta aamuyhdeksästä iltakuuteen, ja kun kuudelta tulin sisään, ei meillä ollut oikein mitään syötävää. Kun nälkäni ohittaa tietyn pisteen, ei minulle enää maistu mikään. Tunnen, että oloni on hatara ja kiukkuinen, ja että syöminen auttaisi, mutta en kelpuuta mitään. Ylipäätään olen huono syömään leipää enkä koe, että leivänsyönnillä lähtisi nälkä. Eikä hedelmät tai muut köykäiset välipalat auta kun ihan todella on nälkä. Jos olen päivällä tehnyt hyvää ruokaa tarpeeksi, saatan lämmittää sitä itselleni vielä tuolloin alkuillasta uudestaan. Toinen, ei-niin-järkevä vaihtoehto on erilaiset einekset kuten hot dogit tai hampurilaiset. Helppoja, maistuvia, nopeita mutta ei kai kuitenkaan viisas valinta. Sitten kun jääkaapissa ei oikein ole mitään, ollaan surkeassa jamassa. Nyt olen kuitenkin oppinut syömään joka ilta myös iltapalan sen jälkeen kun mies tulee töistä, n. klo 22 aikoihin (en ole vuosiin, vuosiin syönyt mitään iltapalaa!). Yleensä syön vähintään viiliä, aika usein myös leipää tai näkkäriä. Hedelmiä ja vihanneksia olen tietoisesti koittanut lisätä ruokavalioon etenkin nyt kun niitä on kaupassa, ne ovat edullisia ja maistuvat muultakin kuin puulta. Ja kai tuo bébékin niistä hyötyy.

Eilinen syömättömyys (ja juomattomuus myös!) tekivät päänsäryn, joka alkoi tänään jo aamuyöstä ja jatkuu edelleen. Saan sen Panadolilla kuriin, onneksi, mutta tämänkin olisi voinut välttää syömällä viisaammin.

Eilen myös puntari kertoi minun laihtuneen puolitoista kiloa noin viikon takaisesta edellisestä punnituksesta. Painan nyt puolisen kiloa vähemmän kuin kuukausi sitten neuvolassa. Osasin odottaa tätä - kun syksy alkoi, hevoset muuttivat laitumelta takaisin talliin ja palasin normaaliin talvikauden työrytmiin, ja saatan taas olla jalkeilla ja liikkeessä yli 12 tuntia päivässä. En yhtä soittoa onneksi, ainakaan joka päivä, mutta välissä on kyllä päiviä jolloin istun aloillani ehkä vartin siellä ja toisen täällä, ja todellinen lepo alkaa vasta illalla lähempänä kymmentä. Tällaiset päivät alkavat jo tuntua kropassa, ne tekevät särkyä alaselkään ja sieltä särky säteilee takareisiin, polvitaipeisiin ja pohkeisiin saakka.

Mikä siis on tarpeeksi ruokaa tähän työmäärään ja liikkumiseen nähden? Raskaana olevan pitäisi kai syödä parisataa kaloria normaalisuositusta enemmän per päivä, mutta minä syön jo muutenkin enemmän kuin suositukset sanoo ja silti saan olla tarkkana, ettei painoni lähde alaspäin. Vuosi sitten olin jopa hieman vaikeuksissa, kun en saanut painonputoamista rauhoittumaan millään - tein liikaa ja söin liian vähän tekemiseeni nähden. Nyt erityisesti, kun vauva imee itselleen kaiken tarvitsemansa ja kasvaa näinä aikoina hurjaa päivävauhtia, tulisi minun osata syödä riittävästi. Tarpeeksi. Vaan mitä se on se tarpeeksi. Ja mitä sitä sitten söis.

Se liikkuu... luulisin

Olen tunnustellut mahdollisia liikkeitä mahastani jo ainakin viikon, ja ehkä kyllä juu saatan luulla välillä tuntevani, että siellä menee joku muukin kuin pelkkä pieru. Mistään perhosensiivenhipsutteluista en kylläkään osaa puhua, minun tuntemuksiani kuvaa lähinnä jostain lukemani kuvaus kalanpyrstöstä ja muljahteluista.

Tänään alkoi rv 18, ihan älytöntä ajatella että kahden viikon kuluttua ollaan puolivälissä! Näin anoppini kaupassa ja hän totesi, että mahani on vielä aika pieni. Niin se kai on, väljempään paitaan sen saa vielä ihan hienosti jemmaan. Minusta se tosin tuntuu nyt jo isolta. Housut on suurin ongelma, ihan alushousuista lukien - kaikki painaa ja puristaa, tuulihousuista jätän vetoketjun ja napin auki ja kotona ja reissussa käytän vain äitiyspöksyjä. Eilen yritin hetken olla tavallisissa legginsseissä, mutta niitäkään ei saanut vedettyä tarpeeksi ylös mahan yli, joten nekin painoivat ja ahdistivat.

Olen googlannut raivokkaasti löytääkseni jostain äitiystyövaatteita tai -urheiluvaatteita. Löydän kyllä joka kielellä keskustelupalstoja joissa ihmetellään, eikö tällaisia tehdä missään, mutta en vastauksia. Kanssakeskustelijat vastaavat joko a) mahtuvansa mainiosti normaaleihin vaatteisiinsa (no kiva sinulle, ei muuten auta sitä epätoivoista kysyjää yhtään) tai b) käyttävänsä miehensä vaatteita, "laitan vaan ison hupparin ja jätän tuulihousut auki sinne alle". Ok, jos käy kaksi kertaa viikossa vähän kävelemässä pururadalla niin silloin varmaan ulkoiluvaatteen virkaa hoitaa ihan kivasti miehen isot hupparit ja verkkarit, mutta minä teen ulkotyötä seitsemän päivää viikossa. Olen juuri ennen raskautta oivaltanut, miten paljon miellyttävämpää työni on, kun olen panostanut työvaatteideni laatuun kengistä lähtien. Voin kertoa, että nyt ei ole kovin miellyttävä olo, kun aukiretkottavat pöksyt valuvat koko ajan alaspäin vetäen mukanaan kaiken pikkuhousuista lähtien. Takamukseni ei ole levinnyt, maha vain töröttää eteenpäin, eihän siinä mikään pysy!

Jos siis joku on kuullut/nähnyt jossain myynnissä äitiysmitotettuja ulkoiluvaatteita, pitää hihkaista!

Olen vielä ratsastanut kolme-neljä kertaa viikossa (ratsastushousujen vetoketju auki ja nappi hiuslenkillä kiinni viritettynä). Ratsastaminen itsessään ei tunnu lainkaan pahalta, päinvastoin, mutta selästä laskeutumisen jälkeen olo ei enää ole kovin kehuttava. Tuntuu lähinnä siltä, että lonkat muljahtavat irti lantiosta tai vaihtoehtoisesti koko takapuoli putoaa pois. Suren ja vierastan muuttuvaa kehoani. En tykkää siitä, että hävitän hallinnan itseeni.


*

Eilen vietettiin miehen kanssa kuusivuotispäiväämme. Laitettiin kotona hyvää ruokaa (naudan ulkofilettä, uunissa paahdettuja perunoita ja porkkanoita sekä herkkusienikastiketta) ja kilistettiin alkoholittomalla kuohujuomalla. Kuohujuoma tosin maistui vain kuplivalta äklömakealta mansikkamehulta, mutta muuten oli kiva ilta. Mulla on hyvä mies josta tulee vielä hyvä isä.

Kun lauta tissit sai

Raskaus on nyt edennyt viikolle 17+1. Tuossa ajassa olen kasvattanut tissejäni kahdella kuppikoolla. Kotoisa ja minulle aivan riittävä 70B on muuttunut 75D:ksi. Se tarkoittaa sitä, etten ole aikoihin mahtunut rintaliiveihini, enkä nyt enää viime viikkoina edes niihin C-kuppeihin, jotka ostin kuutisen viikkoa sitten "valtaviksi" paisuneille tisseilleni. Kohta kalahtaa pilkka omaan nilkkaan, kun joudun pukeutumaan niihin sellaisiin rintaliiveihin, joiden kuppiosaa olen kaupassa salassa sovittanut päähäni.

Perjantaina vihdoin pääsin tulevan mamman kanssa rintaliiviostoksille, ja pienen henkisen kamppailun jälkeen suostuin sovittamaan aivan erimallisia liivejä kuin joihin olen tottunut. Hyvästi puoliavoimet kevyesti topatut kupit, tervetuloa koko rinnan peittävät mummoliivit. No, oli niissä vähän pitsiä, mutta silti.

17+0

Valvomisharjoitus

Viime yönä harjoiteltiin valvomista.

Junnukoira Igor steppasi levottomana menemään suunnilleen koko yön, tai siltä se ainakin tuntui. Jo ennen valojen sammuttamista se teputti sänkyä ympäri ja istua killitteli vuoroin minua ja vuoroin miestä kohti. Johannes päästi sen ulos, sitten sammutettiin valot ja käytiin nukkumaan. Vaan eipäs käytykään. Teputi-teputi-teputi. Ja kun koiran komensi makuulle, se alkoi vinkuhuokailla, ja hetken päästä jatkoi teputtamistaan. Ja tuollainen +45 kg teputtaa aika äänekkäästi ahtaassa makuuhuoneessa.

Vuoroteltiin tunnin välein ulospäästämisessä, ajattelin että Igorilla on maha sekaisin, vaikka ei se vaikuttanutkaan mitenkään kipeältä. Tosin hevosten iltaruokinnalla Igor täysin tapojensa vastaisesti karkasi pihalta jonnekin radan suuntaan, ja tuli sieltä ehkä vasta kolmannella huutamisella takaisin, kovin kiihtyneenä. Aamuyöllä kolmen ja neljän aikoihin aloin ajatella, että ehkä sillä ei olekaan maha sekaisin vaan pää, mikä lie haju sekoittanut. Päädyin päästämään sen kerran vielä ulos ja sitten sulkemaan portin taakse, pois makuuhuoneesta. Silläkin riskillä, että JOS sen oikeasti on maha sekaisin, en kuule niin helposti sen ramppaamista ja sitten on riski, että se paskoo juuri sille keittiön matolle, jonka olen tänä kesänä jo kahteen kertaan painepesurilla pessyt erinäisten eläinten eritteiden vuoksi.

Ratkaisu oli oikea. Ei paskaa ja koira hiljeni takkahuoneen lattialle nukkumaan. Myös minä nukuin. Johannes nyt oli ollut sikiunessa koko ajan, jos en varta vasten töninyt sitä hereille. Nyt on aamu ja vähän väsyttää kun on tunnin välein hypännyt pystyssä. En voi olla miettimättä, että tämmöistä se sitten on, puolen vuoden päästä.

Koirakin muuten nukkuu nyt, kuinkas muuten. Eikä yhtään vinkuhuokaa eikä teputa.

Sata onnellista päivää

Nytkö ne alkavat? Keskiraskauden sata onnellista päivää, kuten jostain opuksesta luin.

Kummallista, mutta en ole tällä hetkellä kamalan huolissani. Neuvolassa käytiin liki viikko sitten ja dopplerilla löytyi pienen hakemisen jälkeen selvä sydämen jumpsutus. En ollut huolissani edes siinä pöydällä maatessani, kun neuvolantäti (terveydenhoitajiako he koulutukseltaan ovat?) joitain minuutteja joutui etsimään sykettä. Oma verenpaineeni oli ok, painoa oli tullut kolmisen kiloa, tosin syytän siitä osin lomaa ja osin liikkumattomuutta työssä ja harrastuksessa. Ihan tätä tahtia en ajatellut massaa kerätä, muuten olen ihan järjetön valas vuodenvaihteessa. Raskausmahaa saa olla ja tulla, mutta lihavaksi en aio ryhtyä.

Muuta konkreettista neuvolassa ei sitten tapahtunutkaan, oma neuvolantätimme vaikutti ihan mukavalta ja ainakin suhtautui migreeniini vakavasti ja myötätuntoisesti, eikä kuitannut sitä vain olankohautuksella. Tosin nyt tuntuu siltä, että migreeni ihan todella aikoo hieman rauhoittua - ihan kokonaan särytöntä eloni ei vieläkään ole, mutta ehkä tämä kokonaisvaltainen kohtuurauhallinen oloni auttaa myös pääkivun poispysymisessä.

Olen myös ratsastanut vähän enemmän, ja tulevana maanantaina saan viimein noutaa upouuden satulan ponille. Tiistaille sovinkin heti valmennuksen, tosin varoitin valmentajaa sekä ponin että omistajan olevan aivan yhtä huonossa kunnossa. Aloitus olkoon lempeä.

No, valehtelen jos väitän etten ole mistään huolissani. Olen hieman huolissani siitä miten kehoni muuttuu. Ensiksi se näkyy juuri tuossa ratsastamisessa. Ymmärsin, että minulla on ehkä vain kuukausi sellaista edes melko tehokasta ratsastusaikaa jäljellä. Ajatus tuntuu vieraalta ja aika ahdistavalta. En näe itseäni luopumassa harrastuksestani. Toki minulla on taito ja vaadittava lihaskunto ratsastaa perusharrastelijaa pidemmälle, mutta väistämättä tässä käy niin, että olen jossain vaiheessa niin etupainoinen muumi ettei minun ole enää hyvä olla kyydissä. Vatsalihakseni huitelevat kohta mihin sattuu ja kaikki tärkeät kroppaa koossa pitävät mekanismit lonkissa löystyvät ja siirtyvät mikä minnekin. Siinä ei kerta kaikkiaan enää voi ratsastaa hyvin. Eikä turvallisestikaan. En ole niinkään huolissani siitä mistä esim. uusimman Vauva-lehden liikuntajutussa oltiin, hölskymisestä, koska ei taitava ratsastaja hölsky. Taitava ratsastaja kantaa ja hallitsee kehonsa syvillä vasta- ja selkälihaksilla. Mutta entä kun ne tarvittavat lihakset tuupataan syrjään eturepun tieltä? Äkkinäisten liikkeiden riski toki on, mutta väitän että äidin taito ja osaamistaso tulee tässäkin sikiön turvaksi - kehonhallinta myös niissä tilanteissa, joihin ei ole varautunut. Kokematon jää kaikista äkkiliikeistä jälkeen ja ikään kuin ihmettelemään, mihin hevonen hävisi tai koittaa hävitä. Kokenut hätkähtää ja seuraa mukana ja ottaa tilanteen haltuunsa eikä retkahtele miten sattuu.

Vaikka raskaus on kai naisen keholle asioista luonnollisin, minusta siinä on silti jotain aika luonnotonta. Minun sisälläni kasvaa joku, joka ottaa minusta kaiken tarvitsemansa ja raivaa itselleen sisältäni tilaa. Minun ajatukseni muuttuvat, ihoni muuttuu, kaikki minussa muuttuu. Välillä tunnen itseni tosi itsekkääksi, kun en ole mitenkään onneni kukkuloilla siitä että minussa asuu lapsi. Minä pitäisin mielelläni sen vartalon, johon olen tottunut. Jota hallitsen.

Toisekseen olen hieman huolestunut asioista joista en vielä tiedä. Nyt täytyy ihan todella alkaa selvittää näitä lomituskuvioita. En osaa kuvitella, millaista on sitten vuodenvaihteen tienoolla, kun olen isosti iso. Kuinka paljon jaksan tehdä töitä? Silloin on kylmää, ehkä liukastakin, on lumityötä ja traktorinajoa ja vedenkantoa ja lämmittämistä, sellaista pientä puuhaa joka täällä asuessa käy liki itsestään. Kuinka paljon raskaus tulee haittaamaan minun selviytymistäni? Pikkuvauva-aikaa en osaa edes ajatella. Nyt käyn tallissa keskimäärin neljästi päivässä, näistä kolme on sellaisia isompia käyntejä (aamutalli ja hevosten tarhaus, sitten tallin siivous ja ruokintaa ja ruokien valmiiksilaittoa ja viimeksi iltatalli, hevosten sisäänhaku ja ruokinta ja tallin sulkeminen yöksi), siinä välissä käyn heittämässä vähän heinää tai muuten vaan katsomassa että kaikki on niin kuin pitääkin. Ja sitten on vielä lähes joka päivä yksi tunninpitorupeama, jossa minun tosin tarvitsee hevosenhoidossa lähinnä vain olla läsnä ja suullisesti ohjeistaa, ja sitten pitää ratsastustunti kentällä ja valvoa taas hevosen poislaittoa. Miten näitä asioita hoidetaan pienen vauvan kanssa? Jota ei saisi jättää yhtään yksin?

Yrittäjänä minä en voi ajatella mistään, että "joku muu" hoitaa. Sellaista kuin "joku muu" ei ole, ellen järjestä. Ja siltikin on asioita, joita se "joku muu" ei voi hoitaa. Ei ole kenenkään muun velvollisuus mennä pannuhuoneeseen lisäämään puita kuin meidän jotka tässä talossa asumme. Ja ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki, kun toinen meistä on lapsen kanssa keskenään ja johonkin tarttis pikaisesti mennä. Vaikka sinne pannuhuoneeseen, koska siellä käymisestä on kiinni se että talo pysyy lämpimänä. Mihin minä sen vauvan siksi aikaa laitan? Puenko minä sille kaikki talvitamineet päälle puolentoista minuutin ulkojuoksua varten ja raahaan sen sylissäni sinne ahtaaseen pannuhuoneeseen? Laitan puita pesään toisella kädellä ja pidän vauvaa toisella? En. Vai jätänkö sen sisälle siksi hetkeksi, itkuhälyttimen kanssa sitteriin? Huutaako se siinä ja saa elinikäisen trauman? Syökö koira sen sillä aikaa, istuuko kissa sen naamalle?

Minä en tiedä.
On monta asiaa josta en vielä tiedä, ja tietämättömyys aiheuttaa pientä huolta.

Mutta olkoon hormonipöllyä, olen kuitenkin vakuuttunut siitä että edessäni on nyt sata onnellista päivää. Ylihuomenna pidän tallikokouksen ja saan vihdoin sanoa asiakkailleni että aiomme jakautua. Saan asian sydämeltäni ja ehkä siitä vihdoin voi tulla sillä tavoin tosi, ettei kaikessa sanomisessaan tarvitse varoa ja peitellä.


Ihana hullu mieheni juoksi viikko sitten tämän kesän toisen puolimaratoninsa, ja tunsin siitä todella voimakasta ylpeyttä. Edellispäivänä hän halusi katsoa netistä lastenvaunuja, ja mehän katsottiin (kalliita on ja valikoimaa aivan liiaksi). Kahden viikon päästä meillä on kuusivuotispäivä ja sitä pitää jollain lailla juhlistaa.