Tänään ohjelmassa

Tänään ohjelmassa on kirjojen lukua ja päiväunia, ja sämpylöiden leivontaa. Toki yrittäjän lauantaipäivään kuuluu myös ihan normisetti töitä, mutta tänään olen ollut väsynyt ja voimaton, joten olen tehnyt vain välttämättömät työt ja muuten ollut sohvalla. Hyvä valinta.

Väsymys on ihmeellistä, en oikein osaa edes selittää sitä. En ole ollut tällä lailla väsynyt ennen raskautta muuta kuin hyvästä syystä. Nyt väsymys voi iskeä ihan tavalliseen päivään ilman kovin kummallista huhkimista. Ja se on ihan aitoa, todellista väsymystä, joka vaatii lepoa ja unta. Ennen raskautta vetelään oloon auttoi yleensä se, että alkoi tehdä jotain eikä vain vetelehtinyt. Nyt ei auta kuin levätä. Liikkuvan ja tekevän ihmisen on ollut vaikea käsittää sitä.

Tänään alkoi 22. raskausviikko eli viikot on nyt 21+0. Vauva on n. 25 cm pitkä (päästä pyllyyn n. 17 cm) ja painaa nelisensataa grammaa. Meidän vauva majaili ultrassa pää alaspäin, päälaki tuonne oikealle alaviistoon, ja raajat kohti minun napaani. Jalat sillä on siis koukussa tuossa juuri minun napani alapuolella, ja potkut tuntuvat siinä todella selkeästi, välillä jo hiukan epämukavinakin. Liikkeissä on voimaa niin että enää ei tarvitse kauan odottaa jotta niitä tuntee mahan päälle, ja voimakkaimmat potkut tuntuvat myös vaatteiden päältä. Pahimpaan rymyaikaan olen tuupannut mahan läpi takaisin kädelläni - en tiedä reagoiko se siihen jollain lailla, ei se ainakaan lopeta sätkimistä. Ihan ensi kertaa näin tehdessäni huomasin, että minua jännitti! Se oli ensimmäinen kerta kun tietoisesti ajattelin ottavani kontaktia vauvaan.

Kun raskaus on kestänyt 22 viikkoa, vauvalla on teoreettiset mahdollisuudet selvitä hengissä myös kohdun ulkopuolella. Kaikki eivät tietenkään selviä, mutta pienimmät eloonjääneet keskoset ovat tietääkseni olleet n. 500-grammaisia ja syntyneet 23-24 raskausviikon tietämillä. Minulle jostain syystä merkittävä tieto on ollut myös se, että 22. raskausviikon jälkeen kohtuun menehtyneestä sikiöstä puhutaan kohtukuolemana, ei enää keskenmenona. Lisäksi sen ikäistä vauvaa ei vain "hävitetä" vaan vanhemmilla on hautaamisvelvollisuus, ja esimerkiksi äidillä on oikeus äitiyslomaan.

En mieti näitä negatiivisen kautta, vaan pikemminkin päinvastoin. Lähestyn taas jotain rajapyykkiä, jonka jälkeen lapsemme on yhteiskunnallisestikin olemassaoleva, kävi miten kävi. Puhuin tästä miehen kanssa yhtenä päivänä kun pohdimme, koska isänpäivä on (marraskuun alussahan se). Mies sanoi, että ei hän silloin vielä ole isä eikä voi viettää isänpäivää, mutta minä olin sitä mieltä, että kyllä hän jo on isä. Ei vielä sillä lailla kuin tulee olemaan sitten lapsen synnyttyä, mutta vaikka nyt vauvalle kävisikin jotain, koen silti, että olen sen äiti ja mieheni on sen isä. Sitä ei enää voi ottaa meiltä pois.

Nyt on myös paljastettu facebookissa että ollaan pieniin päin. Ilmoitin, että meille syntyy helmikuussa pentu. Sain roppakaupalla enemmän ja vähemmän yllättyneitä onnitteluja, ja ne tuntuivat kaikki hyvältä.