Sopeutumista

Olen rutiineja rakastava ihminen. Hermostun jos tulee tunne etten hallitse. Olen näillä näppäimillä ollut vuoden ajan äiti, ja jos jotain olen oppinut, niin sopeutumaan. En ihan nikottelematta, mutta tuollainen alle metrinen kaveri ei neuvottele. Sillä on oma rytminsä (rytmittömyytensä), ja me aikuiset sitten vain hippaloidaan mukana. Muokataan kaikki muu niin että lapsen olisi hyvä. Se on aikamoinen muutos se, eikä sitä todellakaan tajua ennen kuin saa lapsen.

Nyt tuntuu ihan älyttömältä kun miettii, millaista oli ennen Pikkuässää. Mitä ihmettä me tehtiin? Töitä. Mutta töitä tehdään nytkin, ihan niitä samoja kuin ennenkin. Eläinlauma on melko lailla sama, ne hoidetaan siinä missä ennenkin. No okei, harrastaminen on se mistä tingitään. Ennen lasta mies laittoi kellon soimaan kuudelta ja lähti lenkille, ja tuli lenkiltä minulle kaveriksi aamutalliin puoli kahdeksan. Nyt nukkuminen on pyhä - jos yö sujuu ilman mystistä yökakkaa tai muuta veuhtomista, on nukuttava niin kauan kuin suinkin. Ja minäkin olen hinannut herätyskelloni hätävarasoiton vartilla eteenpäin, jos vaikka kävisi tuuri ja saisikin nukkua... Usein ei käy.

Minäkin harrastin enemmän ennen lasta. Saatoin mennä iltapäivällä ratsastamaan. Nyt yritän hoitaa työni ja vapaa-aikani iltapäivään mennessä, koska sitten mies lähtee töihin ja jään ipanan kanssa kaksin. Ei siinä paljon ratsastella tai pidetä tunteja. Toivon, että tämä muuttuu sitten kun Pikkuässä oppii kävelemään ja pystyy keksimään joitain ulkoleikkejä itsekseen. Ehkä sitten voisin kuvitella ratsastavani ja katsovani samalla pihalla hyörivän ipanan perään. Ehkä. Ehkä elän haavemaailmassa mutta älkää ampuko alas ihan vielä.

Uusin sopeutumispaukku tuli muutama viikko sitten. Pikkuässä jätti kolmannet päiväunet pois. Ne kolmannet, puolen tunnin minitirsat siellä puoli kuuden maissa, olivat minulle "ehdottoman tärkeät", koska otin niiden aikana hevoset sisälle. Vähitellen kävi niin, että lykin vaunuja kauemmin kuin mitä Pikkuässä nukahdettuaan nukkui, ja lopulta se ei suostunut enää nukahtamaan. Vaan hevoset on silti otettava sisään. Stressasin tästä aikani. Mitä minä nyt teen? No, sopeudun. Nyt vaatetan Pikkuässän, istutan sen vaunuihin, jemmaan taskuihin maissinaksuja tai näkkileipää, menen talliin, talutan ehkä jonkun kiltin hepan sisään samalla lykkien vaunuja toisella kädellä. Eläväisemmät yksilöt täytyy hakea ilman vaunuja, joten sitten on vain pakko jättää Pikkuässä talliin, riisua sen tumput, antaa maissinaksu, ehkä avata radio, ja pistää juoksuksi. Toisinaan sydäntä riipii kun lapsi itkee kärryissään ja mietin, tuleeko sille nyt joku varhaislapsuuden hylkäämistrauma kun se joutuu olemaan joitain minuutteja yksin tallissa minua odottamassa. Tiedän että on äitejä jotka eivät ikinä suostuisi tekemään näin. Minulla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja.

Pysyvää on vain muutos.
Siinä on syvä viisaus. Muutos ei tunnu aina mukavalta, mutta olen löytänyt itsestäni uusia ulottuvuuksia kun olen koittanut sompailla tässä työn ja lapsenhoidon ristiaallokossa. Pystyn tinkimään aika paljosta sellaisesta, mistä ajattelin ennen lasta etten ikinä tingi. Olen myös huomannut, miten paljon ehtii pienessä ajassa kun oikein laittaa hösseliksi. Hallitsen välillä ihan mahdottomilta tuntuvia kokonaisuuksia enkä hämäänny kovin helpolla. Vaikka ei sillä, välillä leikittelen ajatuksella jos asuisikin kaupungissa kerrostalossa ilman lemmikkejä ja olisi ihan vaan kokonaan kotona lasta hoitamassa, eikä yrittäisi yrittää siinä sivussa. Lähtisi muskareihin ja systeemeihin kepoisasti vaunutellen ja ajelisi julkisilla kulkuvälineillä tapaamaan kavereita. Kauppa olisi alakerrassa, sen kun nappaisi lapsen kainaloon ja kävisi. Erityisen syvästi tätä mietin eräänä marraskuisena iltana, kun oli mustaa ja pimeää niin kuin vain haja-asutusalueella voi olla, ja tuli vettä vaakana ja minä vedin kokosadepuvun niskaani, kumisaappaat jalkaani ja lähdin otsalampun valossa lykkäämään vaunuja liukkaalle pihatielle, koska pienhenkilö oli uniansa vailla ja hevoset haettavana. Ajattelin, ettei tässä ole järjen hiventä. Eikä ollutkaan. Mutta onko missään? Onneksi ihminen on sopeutuvainen.

Kodin siivoustyöt kera (liki) yksivuotiaan

Ensiksi pari kylmää faktaa.

Kompromissi on tärkeä sana. Et voi saada kaikkea kerralla. Joku jää aina kesken tai tulee tehdyksi hutiloiden. Ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin et todellakaan tiedä, missä ipana on ja mitä tekemässä. Jos se huutaa, tiedät ainakin missä se on. Jos se huutaa lujaa, se on joko pahasti vahingoittunut tai ei ylety johonkin tahtomaansa objektiin (joka yleensä on laitettu ihan syystä sen ulottumattomiin). Jos se on ihan hipihiljaa, menisin jo katsomaan. Yleensä silloin se tekee pahojaan, kuten repii kirjaston kirjaa tai sovittelee kuolaisia sormiaan pistorasiaan.

Keskeytyksiä tulee. Pantattu kakka ilmiintyy yleensä juuri silloin kun olet saanut parhaan siivousdraivin päälle. Jos käy huono tuuri, on kakka mallia vaihda ipanan kaikki vaatteet ja pese hoitopöytä sekä itsesi. Jos käy hyvä tuuri, kakka on vain sellainen jonka ravistelu vaipasta pönttöön harmittaa siitä syystä, että ne kirotut pökäleet ei ikinä tipu suoralla lentoradalla veteen vaan ottavat osumaa pöntön kaikkiin mahdollisiin laitoihin, mistä syystä allaolevan kotityölistan kohta "vessanpesu" tuntuu turhaan tehdyltä.

Päätä etukäteen, mihin aiot reagoida. Kun ipana tunkee crocsin kantapäätä suuhunsa, sille voi sanoa "kultapieni älä laita kenkää suuhun", mutta imuria ei silti kannata laskea käsistään, koska seuraava vaihtoehto on että ipana tulee niin lähelle ettei imurointi enää onnistu.

Huonostinukkuvan lapsukaisen päiväuniaikaa EI käytetä siivoamiseen. Jos saat päivässä 40 min omaa aikaa, keitä kahvit, ota lehti, istu sohvalla, näpelöi läppäriä ilman ylimääräisiä liimanäppejä. Korostan, ÄLÄ siivoa silloin.

Sotku ja syypää

Tässä muutamia peruskotitöitä ja kuinka ne sujuvat 11++ kuukautta vanhan apurin kanssa:

- ruuanlaitto. Iisipiisi, jos kymmenkiloinen puntti lahkeessa ei haittaa. Liikkumista se vähän haittaa. Paras käyttää housuja joiden vyötärökuminauha on vielä voimissaan. Sukkahousuissa on iso nipistysriski. Joka toinen lauseesi on irrotapa kulta hetkeksi äitin lahkeesta. Tähän osastoon kuuluu myös soseuttaminen, survominen, käsin tiskaaminen, pilkkominen ja toisinaan myös oma ruokailu.

- tiskikoneen tyhjentäminen. Näin se sujuu: avaa luukku. Ipana konttaa riemukirkuen apuun. Nosta aterinkori pois ipanan ulottuvilta, siinä on puukkoja ja veitsiä ja muita vaarallisia kohteita. Anna ipanan kamppailla pikkulautasten ja kulhojen kanssa. Lado astiat kaappiin. Ota vastaan loppuraivo kun suljet luukun.

- vessanpesu. Sujuu yleensä kevyellä harhautuksella. "Tiputa" maahan pesusieni, shampoopullo tai kylpylämpömittari. Pese pönttö. Sulje kansi! Korostan, sulje se heti.

- pyykkien viikkaaminen tai ripustaminen. No problem, jos ei haittaa tehdä kaikkia työvaiheita n. kolmesti. Yleensä pikkuapuri viihtyy pyykkitelineen alla ja vetelee narulta alas kaiken mihin ylettyy. Ja koska se osaa jo seistä varsin vakuuttavasti huojumatta, sehän ylettyy. Toisella kädellä se vetää vessapaperia telineestä. Onneksi ipana on vielä niin kiltti, että yleensä ojentaa lattialle kiskomansa vaatekappaleet pyytämättä takaisin. Pysy laskuissa: ipana ei vielä erottele, mikä vaate oli likapyykissä ja mikä oli menossa puhtaana kaappiin. Saatat erehdyksessä roikuttaa narulla isännän likaisia kalsareita.

- pyyhintä. Älä erehdy luulemaan että tämä tarkoittaisi koriste-esineiden harrasta hinkkaamista silkkiliinalla. Ei. Pyyhintä tarkoittaa sitä että huitaiset äkkiä kaikista lähmäisimmät kohdat, ne jotka näyttävät siltä että alkavat seuraavaksi tuottaa karvaista kasvustoa. Vähän voit pyyhkiä myös telkkariruutua jotta pienet sormenjäljet ei samenna tekstityskenttää. Ruokapöydän puhdistus vaatii yleensä kaaputuslastan ja pienen raivon, jotta kaiken pöytään, sen alapintaan, jalkoihin ja syöttötuolin aivan kaikkiin osiin pinttyneen ruuanjämän saa irti. Pyyhintä suoritetaan yleensä työntäen vuorojaloin karjuvaa ipanaa kauemmas.

- lelujen kerääminen. Mahdoton tehtävä, kun ipanan lempiharrastus on levittää koko lelulaatikkonsa pitkin huushollia. Paras kerätä supernopeasti, kuusi lelua kerralla, koska toistaiseksi ipana osaa heittää vain yhden tai hyvällä tuurilla kaksi lelua kerralla pois laatikosta.

- imurointi. Tämä oli niin helppoa silloin kun ipana oli 4 kk. Laittoi sitterin vyöt kiinni, avasi telkkarista Australian Master Chef ja antoi Electroluxin laulaa juuri niin kauan kuin oli tarvis. Kurkkasi välillä kulman takaa ja huusi kukkuu. Toista on nyt! Imurointi on mallia pika. Se tarkoittaa pääväyliin keskittymistä ja sellaista työskentelynopeutta, että hitaampi energiansäästölamppu ei ehdi syttyä täyteen loistoonsa kun huone on jo valmis. Se tarkoittaa myös sitä, että imuriin vedetään kaikki kissaa pienempi, mukaanlukien porkkanaraaste ja kaikki alle metriset wc-paperisoirot (kts. kohta pyykkien viikkaaminen tai ripustaminen). Yritetään vältellä pieniä sukkia, pipoja ja tumppuja. Oman lisämausteensa tuovat tätä pikavauhtia etenevää imuroitsijaa villisti pakenevat kissat ja koirat. Hien kuuluu nousta pintaan. Ipanan osalta imurointi on aika helppo nakki, yleensä ipana keskittyy levittelemään niitä leluja jotka juuri keräsit pois imurin alta, tai sitten se hipelöi imurin johtoa tai föönaa tukkaansa lämpimässä vastatuulessa aivan imurin takana. Riskitekijänä imurointiin liittyy imurin keskimääräistä kovempi käyntiääni: et ihan kuule, mitä ipana touhuaa. Riskinottokykyä tarvitaan - mennäkö vielä ulkoeteinen vai käydäkö katsomassa missä ipana? Onnea on että ipana on oppinut laskeutumaan itse huushollin kaksi porrasaskelmaa, asiallisesti takapuoli edellä, joten enää ei tarvitse koko ajan pelätä sydän kurkussa, että se on taittanut niskansa siirtyessään paikasta a paikkaan b.

- lattianpesu. Sula mahdottomuus, väittäisin. Ainakin jos jotain voi päätellä siitä intohimosta, millä ipana läiskyttää vettä koirien ja kissojen vesikupeissa, sekä omassa täyttyvässä kylpyammeessaan. Läiskyttämiseen kuuluu olennaisena osana omien kastuneiden sormien imeskely. Toisaalta, eikös Tolu ole jonkinsortin luonnontuote...? En tiedä. Tämä kohta testataan nyt.

Työn iloa, kanssamutsit!

KSSA!

Spurtti!

Kehitys tulee yhtenä vyörynä - Pikkuässä sanoi viime viikolla ensimmäisen sanansa. Ja ei, se ei ollut äiti eikä se ollut isi, se oli KSSA (with silent I). Eli kissa. Ja juu, Pikkuässä tietää mikä on KSSA. Se on se joka menee naukuen eteisessä edestakaisin kun minä makkarissa koitan tuuditella Pikkuässää untenmaille. Silloin ihan lupsuvat silmät rävähtävät apposen auki ja suusta livahtaa ilahtunut KSSA! Ja se on se tyyppi joka menee hiekkalaatikolleen ja alkaa kuopia - silloin vaihtuu konttaussuunta ja uusi kurssi valitaan sen mukaan, missä KSSA on.

Välillä toki sattuu virheitä: ikkunasta näkyviä hevosia ehdotellaan välillä KSSAksi ja toisinaan koirallekin huudahdetaan KSSA! Useammin kuitenkin koiraa tarkoitetaan silloin kun kiljutaan äärimmäisen korkea, pitkä ja kimeä ylä-c.

Pikkuässä myös ymmärtää puhetta. Hämmentävää, että olen kohta vuoden kalkattanut mitä milloinkin ja nyt tuo pikkuihminen tajuaa mitä sanon. Kun kysyn, miten taputetaan, se taputtaa. Kun kysyn, missä KSSA on, se osoittaa. Kun sanon halitaan, saan aika usein ihanan pikkuihmisen halauksen ja hempeää yninää.

Tahtominen lisääntyy. Ja protestikirkuminen kun ei saa mitä haluaa. Usein pikkuihminen haluaa näpelöidä tietokonetta (no tietty kun minäkin näpelöin) ja saa todelliset raivarit kun kielletään. Tarttuu estelevään käteen ja repii sitä pois ja kirkuu. Sillä on sormissaan samanlainen ote kuin minulla, kun käytän läppärin omaa hiirtä (tai mikä hemmetti tuon kosketuslätkän nimi onkaan). Pikkuässä myös soittaa puhelimella ja tietää, miten mamman puhelimeen saa valon päälle. Leikkipuhelin ei ole mistään kotoisin, aito sen olla pitää.

Haloo, kuka siellä?

Niin, ja taisin lopettaa imetyksen. Nyt on toinen tai ehkä kolmas päivä ilman imetyksiä.

Lopettaminen sujui luonnostaan. Mentiin melko pitkään kahdella imetyksellä päivässä, aamulla heti herättyä ja illalla viimeiseksi. Tuli pari aamua jolloin Pikkuässä alkoi herättyään touhuilla omiaan sängyssä enkä sitten tyrkyttänyt tissiä. Eikä se pyytänyt. Sitten päätin yhtenä iltana, että annankin puuron kanssa korviketta veden sijaan, enkä imetä. Enkä sitten imettänyt. Maailma ei kaatunut, lapsi ei parkunut, nukahti syliini ja siirtyi siitä omaan sänkyynsä. Kyllähän Pikkuässä varmaan söisi vieläkin tissiä jos tarjoaisin, mutta ei se ole sitä pyytänyt eikä protestoinut, kun ei ole ollut tarjolla.

Ehkä tämä taival oli siis tässä. Maailma on ennallaan, minä olen ennallani, lapsi on elossa. Jos joku olisi silloin ensikuukausien aikaan sanonut, että tulen imettämään yksitoista ja puoli kuukautta, olisin nauranut itseni tärviölle. Tai itkenyt ja karjunut ja raivonnut, en tiedä, silloin oli huumori aika vähissä. Mutta niinpä vain imetin. Olisiko palkinnon arvoinen paikka, olisiko?

Joulu, uusi vuosi, mitä näitä nyt on

Semmoiset meni. Joulu oli mukava, meillä oli vieraita, Pikkuässä vierasti enoaan kaikki kolme päivää niin että hymyili ehkä viimeisenä päivänä kerran vahingossa ja käänsi silloinkin heti päänsä pois.

Joulupukki toi uuden kameran (se edellinen taisi saada viimeisen kolauksensa halkaistuaan Pikkuässän sormen) ja olen opiskellut sen käyttöä, toistaiseksi vähän laihoin tuloksin.

Paljon harjoitusotoksia eksoottisista kohteista:

Aika paljon takaraivokuvia sekä tällaisia:

Meno on kova. Hampaita on suussa kuusi. Vuoden viimeisenä päivänä käytiin peukkukontrollissa leikanneella kirurgilla ja hän oli tyytyväinen näkemäänsä. Sormi siis paranee hienosti ja kasvava kynsi näyttää tulevan yhdessä osassa ihan niin kuin toivottiinkin. 

Pikkuässä seisoksii, konttaa kovaa, kirkuu vielä kovempaa. Ottaa aika jämäköitä askeleita tukea vasten. Pälpättää omaa kieltään kovaäänisesti. Taputtaa. Soittaa puhelimella (ja vähän kaikella muullakin minkä vain voi painaa korvalleen). Protestoi kun ei saa jotain mitä tavoittelee tai jos jotain ottaa kädestä pois. Haluaa tehdä itte! Sylkee soseet pois koska pitää saada syödä itte omalla lusikalla. Lopputulos on järjetön sotku ja tyytyväinen ipana, joka ehkä epähuomiossa on niellyt myös muutaman mutsin syöttämän lusikallisen.

Kaverille oli neuvolassa sanottu että lasta saa alkaa istuttaa vasta kun se osaa itse istua pepullaan. Pikkuässä on ensi viikolla 11 kk ja osaa vasta nyt konttausasennosta siirtyä pyllylleen istumaan. Tähän saakka se on istunut polvi-istunnassa. 

Uusi vuosi edessä. Vähän tai oikeastaan aika paljonkin on murheita mielessä ja oma oleminen on välillä aika raskasta. Mutta Pikkuässä on ihana. Voi vitsi kun voisi itsekin käkättää joka päivä samanlaista naurua kuin tuollainen ihmispätkä. Saattaisi tehdä hyvää sisäisesti.