Viikkoja nimittäin. Kaikista riskialttein osuus olisi ohi. Ensimmäiseen ultraan on kaksi yötä ja alan olla hermoraunio.
Uusin pelkoni on keskeytynyt keskenmeno. Eli että sikiö on kuollut mutta istukka jatkaa kasvuaan ja aiheuttaa kaikki raskausoireet. Mahani on kasvanut ja iltaisin se on jo aikamoinen pallo, mutta olen silti tai juuri siksi päivä päivältä rauhattomampi. Enkä tiedä loppuuko huoli ultraamiseenkaan, voihan se olla kuollut sitten sitä seuraavassakin tarkastuksessa. Tosi positiivinen ajattelutapa.
Kokoaikainen pahoinvointi on muuttunut iltapainotteisemmaksi. Iltaisin myös huimaa jonkin verran. Päänsärkyä on ja ei ole, jokainen särkypäivä on liikaa mutta sentään ihan joka päivä ei särje. Sadan tabletin Panadol-purkki on lähestymässä puoliväliä joten on niitä syöty tässä viimeisen kuuden viikon aikana. Olen päättänyt että Panadol auttaa, olen lakannut kutsumasta niitä rusinoiksi, ja aika usein myös saavutan jonkinlaisen vähemmän särkyisen tilan niiden avulla. Väsymys on edelleen melko kova, mutta päiväunet ovat aika monena päivänä jääneet ottamatta. Ummetus ei luovuta, jos rutiini rikkoutuu hiukankin niin paska ei enää kulje, ei sitten millään konstilla. Ja jos Duphalacia ottaa liian myöhään (eli kun on jo todennut ettei paska kulje), tulee siitä vain vatsanvääntämistä ja viemärinhajuista kaasua eikä muuta.
Tänään oli pakko kertoa raskaudesta yhdelle asiakkaalle, kun olin apuna klinikkareissulla enkä voinutkaan mennä mukaan röntgeniin. Lohdutuksekseni hän sanoi, että ei kokenut pikkuvauva-aikaa niin raskaana kuin mitä häntä oli peloteltu.
Eilen söin Hese-herkkuja ja tänään värjäsin tukkani, molemmat asioita joita Superodottajat eivät tee koska niistä saattaa olla harmia lapselle. Minulle molemmat toivat iloa.
maanantai 29. heinäkuuta 2013
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Sananen ruuasta
Ruoka ja sen säännöllinen nauttiminen on aina ollut minulle tärkeää. Nyt nälkäni on kuitenkin saavuttanut ihan uudet mittasuhteet. Olen tottunut nyt alkuraskausaikana syömään aamupalan n. klo 8-9, sitten jotain pientä klo 11 ja kunnon ruokaa ihan viimeistään klo 13. Sitten "päiväkahvi" ilman kahvia klo 15, lisää ruokaa klo 17-18, jotain välipalaa klo 19 ja iltapala vielä klo 21-23.
Tällä rytmillä pahoinvointi pysyy jokseenkin kurissa, mutta auta armias kun rytmiin tulee muutos. Kuten tänään. Oli pakko mennä kauppaan kun jääkaapissa ei ollut enää kuin valo, ja siinä reissussa hurahti aamupäivästä kolmisen tuntia kun piti toimittaa muitakin asioita samalla. Pahoinvointi otti ylivallan vihannesosastolla. Tee siinä sitten järkevästi useamman päivän ostoksia kun koko ajan tulee röyhtäys ja pitää nieleskellä kuvotusta takaisinpäin. Nälkä etenee siten että ensin kuvottaa, sitten alkaa huimata ja kuvotus voimistuu, ja lopulta alkaa tykyttää päässä siihen malliin että migreeni iskee. Tänään sain huomata että tästä seuraava vaihe on tärinä. Mutta ennen tärinävaihetta ehdin kassalla kirahtaa takanatulevalle nuorellemiehelle, kun hän alkoi tuuppia ostoksiani seuraava asiakas -kyltillä kun minulla oli vielä puolet tavaroista nostelematta hihnalle. Mies oli pahoillaan, minä raivoissani. Jälkikäteen vasta tajusin, kuinka raivoissani olinkaan! Ihan turhasta.
Selvisin kotiin asti (jouduin tosissani keskittymään ulkona hernekojulla että suuni pysyi supussa, kun edellä oleva setä napisi hinnoista ja laadusta ja kapan pienuudesta ja kaikesta, ja silti mussutti koko ajan kourakaupalla maistiaisia. Hyvin näyttävät maistuvan vaikka ovatkin kalliita, vanhoja, pehmeitä ja ties mitä!) ja purin kassit kiireellä ja aloin laittaa ruokaa. Wokkasin vihanneksia (porkkanaa, parsakaalia, kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia, valkosipulia), heitin sekaan vähän makeaa chilisoosia, paistoin vielä vähän patonkia ja leipäjuustoa kylkeen, ja sitten raejuuston kanssa ääntä kohti. Tässä vaiheessa havaitsin tärinän. Olin niin nälkäinen ja tutiseva että hädin tuskin osuin haarukalla suuhuni. Mutta sitä onnellisuutta joka minut valtasi kun sain syödä! Jälkkäriksi vielä vähän jätskiä ja sen jälkeen olinkin valmis päiväunille. Hieman lepäämistä haittasi haju joka nousi koirille ostamistani naudanlumpioista, mutta mitä pienistä, pojat olivat onnellisia ja tyytyväisiä ja poissa jaloista kokonaiset kaksi tuntia.
Raskausviikkoja nyt 11+2, olen koko ajan nälkäinen ja syön koko ajan. Mutta se tuntuu olevan ainoa keino pysyä jotenkin hyvävoimaisena, joten sillä mennään.
Tällä rytmillä pahoinvointi pysyy jokseenkin kurissa, mutta auta armias kun rytmiin tulee muutos. Kuten tänään. Oli pakko mennä kauppaan kun jääkaapissa ei ollut enää kuin valo, ja siinä reissussa hurahti aamupäivästä kolmisen tuntia kun piti toimittaa muitakin asioita samalla. Pahoinvointi otti ylivallan vihannesosastolla. Tee siinä sitten järkevästi useamman päivän ostoksia kun koko ajan tulee röyhtäys ja pitää nieleskellä kuvotusta takaisinpäin. Nälkä etenee siten että ensin kuvottaa, sitten alkaa huimata ja kuvotus voimistuu, ja lopulta alkaa tykyttää päässä siihen malliin että migreeni iskee. Tänään sain huomata että tästä seuraava vaihe on tärinä. Mutta ennen tärinävaihetta ehdin kassalla kirahtaa takanatulevalle nuorellemiehelle, kun hän alkoi tuuppia ostoksiani seuraava asiakas -kyltillä kun minulla oli vielä puolet tavaroista nostelematta hihnalle. Mies oli pahoillaan, minä raivoissani. Jälkikäteen vasta tajusin, kuinka raivoissani olinkaan! Ihan turhasta.
Selvisin kotiin asti (jouduin tosissani keskittymään ulkona hernekojulla että suuni pysyi supussa, kun edellä oleva setä napisi hinnoista ja laadusta ja kapan pienuudesta ja kaikesta, ja silti mussutti koko ajan kourakaupalla maistiaisia. Hyvin näyttävät maistuvan vaikka ovatkin kalliita, vanhoja, pehmeitä ja ties mitä!) ja purin kassit kiireellä ja aloin laittaa ruokaa. Wokkasin vihanneksia (porkkanaa, parsakaalia, kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia, valkosipulia), heitin sekaan vähän makeaa chilisoosia, paistoin vielä vähän patonkia ja leipäjuustoa kylkeen, ja sitten raejuuston kanssa ääntä kohti. Tässä vaiheessa havaitsin tärinän. Olin niin nälkäinen ja tutiseva että hädin tuskin osuin haarukalla suuhuni. Mutta sitä onnellisuutta joka minut valtasi kun sain syödä! Jälkkäriksi vielä vähän jätskiä ja sen jälkeen olinkin valmis päiväunille. Hieman lepäämistä haittasi haju joka nousi koirille ostamistani naudanlumpioista, mutta mitä pienistä, pojat olivat onnellisia ja tyytyväisiä ja poissa jaloista kokonaiset kaksi tuntia.
Raskausviikkoja nyt 11+2, olen koko ajan nälkäinen ja syön koko ajan. Mutta se tuntuu olevan ainoa keino pysyä jotenkin hyvävoimaisena, joten sillä mennään.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
Unet
Taisin sivulauseessa mainita aiemminkin, että hetkittäin olen varma että mahassani on yhden pavun sijaan kaksi papua. Äitini oli nähnyt unen jossa meille tuli kaksoset ja kertoi tästä ennen kuin olin itse sanonut hänelle, että minulla on koko ajan sellainen olo että niitä on kaksi. Lapsena kuvittelin, että isona minulle tulee kolme lasta, kaksostytöt ja niille vielä pikkuveli.
Viime yönä näin unen, jossa olimme miehen kanssa ultrassa. Lääkäri oli mies ja osoitti tyynenä ruudulta, että tuossa on toinen ja tuossa on toinen. Kun oltiin miehen kanssa ihmeissämme, lääkäri kysyi "ai ettekö te tienneet että niitä on kaksi". Ultrassa näkyi myös että toisella on kivekset mutta toisella ei.
Kello oli 03 ja jotakin kun heräsin tästä unesta pissahätään, enkä vessareissun jälkeen saanut tuntiin nukuttua. Hyörin ja pyörin ja pitelin vatsaani, joka on turpea ja oudon muotoinen maatessanikin.
Siihen ihan oikeaan ensimmäiseen ultraan on vielä puolitoista viikkoa aikaa. Olen todella huojentunut, jos mahasta löytyy vain yksi lapsenalku (kunpa löytyisi edes se!), mutta mietin myös, mahdanko tuntea pettymystä, jos siellä kaikista ennakkopeloistani huolimatta sitten onkin "vain" se yksi.
torstai 18. heinäkuuta 2013
Viides
Tänään on viides päivä putkeen ilman migreeniä ja siis ilman särkylääkkeitä, jahuu! Olen huikaisevan iloinen säryttömästä päästäni, ja tässä oli välissä jopa yksi päivä jolloin ei kuvottanut (toki ajattelin sinä päivänä että nyt on varmaan jokin pielessä ja papu aikoo poistua). Ei hätää, kuvotus vain lepäsi ja on nyt ottanut oikein kunnolla kiinni menettämänsä päivän. Etoo ihan koko ajan, iltaa kohti vain pahenee. En ole oksentanut, välttelen sitä viimeiseen saakka. En ole koko muistamanani lapsuus-, teini- tai aikuisiässä ollut oksennustaudissa - minä yksinkertaisesti inhoan oksentamista niin voimakkaasti, että en vain suostu siihen. Tai sitten olen vain tosi onnekas. Mutta ainakaan oksennusrefleksini ei ole kovin herkässä.
Mies lukee Isä syntymässä -kirjaa, jossa luonnehdittiin naisen alkuraskauden väsymystä. Nainen saattaa käyttäytyä kolmen ensimmäisen raskauskuukauden aikana kuten kuraan kuollut kuttu. Tunnistin itseni. Väsymys on ihmeellinen, jaksan touhuta aamupäivän sinne klo 14 asti, sitten viimeistään on saatava kunnon lämmintä ruokaa, ja syömisen jälkeen lakoan sohvalle ja simahdan niille sijoilleni. Sopivasti telkkarista tulee klo 14.30 Pieniä ihmeitä, brittiläinen synnytysosastoa seuraava sarja, jonka katson joko suoraan tai tallennuksesta hieman myöhemmin. Sen jälkeen nukun, tunnin tai puolitoista. Ja kun herään, on taas nälkä.
Syön kahden tai kolmen tunnin välein, ja ihan rehelliseen nälkääni. Makeaa ei tee mieli, karkkihamsteri minussa on kadonnut. Nyt tekee mieli suolaista, kunnon ruokaa, voileipiä ja muroja ja hedelmiä ja karjalanpiirakoita ja ihan vaan ruokaa. Annoskokoni on ehkä hieman pienentynyt, tai ainakin täysinäisyyden tunne iskee nopeammin, eikä sen jälkeen enää vain voi syödä vaikka lautasella olisi vain lusikallinen jäljellä. Painoa en ole vieläkään saanut lisää sitten neuvolakäynnin, mikä on kai ihan hyvä asia.
 |
| SUURI äitiyskirja ja vielä SUUREMPI kissaeläin |
Mies lukee Isä syntymässä -kirjaa, jossa luonnehdittiin naisen alkuraskauden väsymystä. Nainen saattaa käyttäytyä kolmen ensimmäisen raskauskuukauden aikana kuten kuraan kuollut kuttu. Tunnistin itseni. Väsymys on ihmeellinen, jaksan touhuta aamupäivän sinne klo 14 asti, sitten viimeistään on saatava kunnon lämmintä ruokaa, ja syömisen jälkeen lakoan sohvalle ja simahdan niille sijoilleni. Sopivasti telkkarista tulee klo 14.30 Pieniä ihmeitä, brittiläinen synnytysosastoa seuraava sarja, jonka katson joko suoraan tai tallennuksesta hieman myöhemmin. Sen jälkeen nukun, tunnin tai puolitoista. Ja kun herään, on taas nälkä.
Syön kahden tai kolmen tunnin välein, ja ihan rehelliseen nälkääni. Makeaa ei tee mieli, karkkihamsteri minussa on kadonnut. Nyt tekee mieli suolaista, kunnon ruokaa, voileipiä ja muroja ja hedelmiä ja karjalanpiirakoita ja ihan vaan ruokaa. Annoskokoni on ehkä hieman pienentynyt, tai ainakin täysinäisyyden tunne iskee nopeammin, eikä sen jälkeen enää vain voi syödä vaikka lautasella olisi vain lusikallinen jäljellä. Painoa en ole vieläkään saanut lisää sitten neuvolakäynnin, mikä on kai ihan hyvä asia.
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Verta ja kirjallisuutta
Kävin tänään antamassa verinäytteen sikiöseulontoja ja kuppatestejä ja ties mitä varten. En oikein itsekään muista, mitä sieltä tarkastellaan, ja joka tapauksessa kuulen tuloksia vasta yli kuukauden kuluttua neuvolassa joten ei sen kai niin väliäkään.
Kaikkinensa ihmetyttää tässä alkuodotuksessa se, että kukaan missään ei kyseenalaista raskauttani. Olen tehnyt tasan yhden apteekin pissatestin, joka oli positiivinen. Mitä jos se oli joku vikakappale johon olisi tullut kaksi viivaa vaikka siihen olisi koira pissinyt? Mitä jos minussa onkin joku muu vika joka aiheuttaa raskaudenkaltaista oirehtimista? Kuukautisten poisjäänti ei tällä historialla olisi mikään maailman yhdeksäs ihme, on ne muutenkin tullut ja mennyt miten tykkäävät. Nyt olen jo mukana tässä odotuspyörässä mutta kukaan terveydenhuollon ammattilainen ei ole halunnut tarkistaa minusta, olenko ihan oikeasti raskaana vai kuvittelenko vain. Minusta se on ihmeellistä.
Samalla olen hieman kateellinen siitä, että joissain kunnissa ultrataan jo tosi varhaisilla viikoilla neuvolassa. Minun ensimmäinen ultrani on vasta kun olen yli kahdennentoista viikon, eikä edes sydänääniä ole yritetty tai yritetä etsiä ennen sitä. Alkaa toisinaan tulla vähän vainoharhainen olo tämän asian kanssa, ja ymmärrän varsin hyvin niitä jotka menevät yksityiselle varhaisultraan ihan vain mielenrauhan vuoksi. Vaikka toisaalta uskonkin, että jos tämän on tarkoitus mennä kesken niin se menee kesken, eikä siihen vaikuta se onko sen sydäntä kuunneltu ysiviikolla vai ei. Mutta sitten taas toisaalta, opin tänään että lapsen aivokäyrää voidaan mitata jo viikolla 8+1, niin tuntuu jokseenkin hullulta että siitä pitää vielä kokonainen kuukausi odottaa ennen kuin saa millään lailla teknisen todisteen siitä että mahassa kasvaa joku. Koska kyllähän se sitten on jo joku, ei jokin.
Voidaan myös pohtia sitä, miksi olen niin medikalisoitunut etten voi uskoa olevani raskaana ilman että joku lääketieteen keinon sen minulle todistaa. Kysehän on minun kehostani, joka kuuluu yksin minulle ja jonka minä ainoana ihmisenä tunnen kuin omani. Kyllähän minä tiedän. Oikeastaan minä tiesin jo ennen siihen tikkuun pissimistä, mutta en vain tohtinut ajatella sitä ääneen. Itse asiassa testintekoa edeltävänä iltana vierailtiin miehen kanssa taaperoperheessä johon odotetaan melkein loppumetreillä toista lasta, ja tämä kyläreissu tietenkin kirvotti kotimatkalla taas lapsiaiheista keskustelua. Kotona koirien kanssa iltakävelyllä sanoin, että en usko että me voimme tulla tämän valmiimmiksi lapsensaamiseen. Kaikki mitä voi puhua ennen raskaaksituloa oli puhuttu, harkittu, mietitty. Sen enempää ei vain voi tehdä ja tietää ja osata ennen kuin sitten on ne kaksi viivaa ja kaiken uusi alku. Niistä alkaa uusi tietämättömyys, jonka saa hallintaansa vain elämällä sitä.
*
Labrareissulla kävin myös pitkästä aikaa kirjastossa. Maksoin pois velkani (12 e, hyi minua!) ja hiippailin hyllyväleissä peläten että törmään tuttuihin. En halua vielä jäädä rysän päältä kiinni pinkka Vauvalehtiä sylissäni.
Saldoni oli aika keko kirjoja ja puolen vuoden lehdet. Nyt olen viettänyt vetelää iltapäivää pinooni tutustuen ja saanut sitä vähitellen lajiteltua huteihin ja osumiin. Ihan totta, minä en vain voi sietää sellaista lässyttävää maailmojahalaavaa otetta joita osaan opuksista tungetaan. Ihan kiva ajatus että ravintoterapeutti kirjoittaa odottavan äidin rinnalla raskausajasta, mutta minä saan näppyjä ilmeisesti (länsi)maailmanlaajuisesta muotilausahduksesta olet mitä äitisi söi. Menkää kehitysmaahan sanomaan sille äidille, joka imeskelee riisintähkää ja heinäsirkanjalkaa henkensä pitimiksi, että tuo sinun kohta syntyvä lapsesi on sitten sitä mitä sinä raskausaikana söit. Ja siis kirjan kaksi kirjoittajaa ovat tavanneet junan ravintolavaunussa, jossa tämä tuleva äiti oli ostamassa nakkisämpylää ja tämä terveyden perikuva "ehdottomasti jotain muuta kuin nakkisämpylää". Alkusivujen väite tuntuu olevan: raskausaikana lihoava äiti = henkilö joka ei välitä itsestään ja heittääntyy itsekurittomaksi surkimukseksi heti positiivisen testin jälkeen ja syyttää omasta saamattomuudestaan raskautta. Niinpäniin.
No, en ole vielä lukenut kyseistä kirjaa. Voihan olla, että siinä on pointtinsa, ja että siihen on tarkoituksella valittu provokatiivinen ote jonka on tarkoitus herätellä sohvanpohjaan juurtuneita äityleitä.
Ensiselaamisella suosikeikseni valikoituivat miehille kirjoitettu opas Isä syntymässä sekä viisitoista vuotta vanha teos Tyttökavereiden opas odottajalle. Kaunopuheiden sijaan se alkoi 10 emävaleella raskaudesta:
Nyt jo olen huomannut että Vauvalehdet eivät ole minua varten (ja juu silti lainasin, halusin vain varmistua). Tässä muutama päällimmäinen syy:
- heti positiivisen testin jälkeen tallensin kännykkääni soittoääneksi vauvanpierun koska rakastan vauvoja ja elämäni ainoa tavoite on ollut saada vauvoja, olen halunnut saada vauvoja siitä lähtien kun osasin kävellä! Rakastan vauvoja! Vauvallani on kaikki tarvikkeet jo hankittuna, nimi valmiina ja kastemekko silitettynä, raskausviikkoja minulla on nyt kolme. (demiliina, 19)
- hengitän lapseni kotona ulos ilman kivunlievitystä koska koen että vain siten voin olla alusta asti täydellinen äiti
- tiara-pertta-sisuliina-jariella-alessantria virtanen
- imetän viisivuotiasta lastani
- haluaisin vielä kahdeksannen lapsen! loputon vauvakuume!
- voiko vauva harrastaa liikaa?
- söin koko imetysajan pelkkää riisiä koska lapseni oli allerginen kaikelle muulle, silti halusin täysimettää häntä puolitoistavuotiaaksi. Laihduin niin että painoin vain 40 kiloa. Toisen lapseni kohdalla sama juttu.
Ja niin edelleen. Ylläolevat eivät ole suoria lainauksia mutta siinä on aika kattava kooste kahden selaamani lehden annista. En osaa tarkemmin sanallistaa sitä mikä minua eniten noissa kirvelee - ehkä se, että lehden kohdehenkilöt ovat pääasiassa a) kovin nuoria ja b) kovin kaupunkilaisia ja c) jotenkin niin valtavan kaukana siitä ajasta kun lapsi syntyi saunaan töiden lomassa ja sen jälkeen jatkettiin hommia, lasta hoitaen. Kaikki on vain vauva-vauva-vauva. Kaikki se vouhotus. Ja ne tilpehöörimainokset, voi luoja!
Mutta puolensa on noissakin. Kolumnit ovat pääsääntöisesti hyviä (tuore isä lakonisesti toteaa, että lelu- ja tarvikevuoren keskellä lapsi leikkii innokkaimmin litistyneellä puolen litran mehupullolla ja rikkimenneellä cd-soittimen kaukosäätimellä), ja välillä joukkoon mahtuu asiapitoisiakin juttuja, joista turha hehkutus on riisuttu.
Oho, tulipa rönsyilevä paasaus. Mutta helpotti. Nyt voin taas jatkaa lehtien selaamista ja kirjoihin tutustumista. Adjö!
Kaikkinensa ihmetyttää tässä alkuodotuksessa se, että kukaan missään ei kyseenalaista raskauttani. Olen tehnyt tasan yhden apteekin pissatestin, joka oli positiivinen. Mitä jos se oli joku vikakappale johon olisi tullut kaksi viivaa vaikka siihen olisi koira pissinyt? Mitä jos minussa onkin joku muu vika joka aiheuttaa raskaudenkaltaista oirehtimista? Kuukautisten poisjäänti ei tällä historialla olisi mikään maailman yhdeksäs ihme, on ne muutenkin tullut ja mennyt miten tykkäävät. Nyt olen jo mukana tässä odotuspyörässä mutta kukaan terveydenhuollon ammattilainen ei ole halunnut tarkistaa minusta, olenko ihan oikeasti raskaana vai kuvittelenko vain. Minusta se on ihmeellistä.
Samalla olen hieman kateellinen siitä, että joissain kunnissa ultrataan jo tosi varhaisilla viikoilla neuvolassa. Minun ensimmäinen ultrani on vasta kun olen yli kahdennentoista viikon, eikä edes sydänääniä ole yritetty tai yritetä etsiä ennen sitä. Alkaa toisinaan tulla vähän vainoharhainen olo tämän asian kanssa, ja ymmärrän varsin hyvin niitä jotka menevät yksityiselle varhaisultraan ihan vain mielenrauhan vuoksi. Vaikka toisaalta uskonkin, että jos tämän on tarkoitus mennä kesken niin se menee kesken, eikä siihen vaikuta se onko sen sydäntä kuunneltu ysiviikolla vai ei. Mutta sitten taas toisaalta, opin tänään että lapsen aivokäyrää voidaan mitata jo viikolla 8+1, niin tuntuu jokseenkin hullulta että siitä pitää vielä kokonainen kuukausi odottaa ennen kuin saa millään lailla teknisen todisteen siitä että mahassa kasvaa joku. Koska kyllähän se sitten on jo joku, ei jokin.
Voidaan myös pohtia sitä, miksi olen niin medikalisoitunut etten voi uskoa olevani raskaana ilman että joku lääketieteen keinon sen minulle todistaa. Kysehän on minun kehostani, joka kuuluu yksin minulle ja jonka minä ainoana ihmisenä tunnen kuin omani. Kyllähän minä tiedän. Oikeastaan minä tiesin jo ennen siihen tikkuun pissimistä, mutta en vain tohtinut ajatella sitä ääneen. Itse asiassa testintekoa edeltävänä iltana vierailtiin miehen kanssa taaperoperheessä johon odotetaan melkein loppumetreillä toista lasta, ja tämä kyläreissu tietenkin kirvotti kotimatkalla taas lapsiaiheista keskustelua. Kotona koirien kanssa iltakävelyllä sanoin, että en usko että me voimme tulla tämän valmiimmiksi lapsensaamiseen. Kaikki mitä voi puhua ennen raskaaksituloa oli puhuttu, harkittu, mietitty. Sen enempää ei vain voi tehdä ja tietää ja osata ennen kuin sitten on ne kaksi viivaa ja kaiken uusi alku. Niistä alkaa uusi tietämättömyys, jonka saa hallintaansa vain elämällä sitä.
*
Labrareissulla kävin myös pitkästä aikaa kirjastossa. Maksoin pois velkani (12 e, hyi minua!) ja hiippailin hyllyväleissä peläten että törmään tuttuihin. En halua vielä jäädä rysän päältä kiinni pinkka Vauvalehtiä sylissäni.
Saldoni oli aika keko kirjoja ja puolen vuoden lehdet. Nyt olen viettänyt vetelää iltapäivää pinooni tutustuen ja saanut sitä vähitellen lajiteltua huteihin ja osumiin. Ihan totta, minä en vain voi sietää sellaista lässyttävää maailmojahalaavaa otetta joita osaan opuksista tungetaan. Ihan kiva ajatus että ravintoterapeutti kirjoittaa odottavan äidin rinnalla raskausajasta, mutta minä saan näppyjä ilmeisesti (länsi)maailmanlaajuisesta muotilausahduksesta olet mitä äitisi söi. Menkää kehitysmaahan sanomaan sille äidille, joka imeskelee riisintähkää ja heinäsirkanjalkaa henkensä pitimiksi, että tuo sinun kohta syntyvä lapsesi on sitten sitä mitä sinä raskausaikana söit. Ja siis kirjan kaksi kirjoittajaa ovat tavanneet junan ravintolavaunussa, jossa tämä tuleva äiti oli ostamassa nakkisämpylää ja tämä terveyden perikuva "ehdottomasti jotain muuta kuin nakkisämpylää". Alkusivujen väite tuntuu olevan: raskausaikana lihoava äiti = henkilö joka ei välitä itsestään ja heittääntyy itsekurittomaksi surkimukseksi heti positiivisen testin jälkeen ja syyttää omasta saamattomuudestaan raskautta. Niinpäniin.
No, en ole vielä lukenut kyseistä kirjaa. Voihan olla, että siinä on pointtinsa, ja että siihen on tarkoituksella valittu provokatiivinen ote jonka on tarkoitus herätellä sohvanpohjaan juurtuneita äityleitä.
Ensiselaamisella suosikeikseni valikoituivat miehille kirjoitettu opas Isä syntymässä sekä viisitoista vuotta vanha teos Tyttökavereiden opas odottajalle. Kaunopuheiden sijaan se alkoi 10 emävaleella raskaudesta:
Nyt jo olen huomannut että Vauvalehdet eivät ole minua varten (ja juu silti lainasin, halusin vain varmistua). Tässä muutama päällimmäinen syy:
- heti positiivisen testin jälkeen tallensin kännykkääni soittoääneksi vauvanpierun koska rakastan vauvoja ja elämäni ainoa tavoite on ollut saada vauvoja, olen halunnut saada vauvoja siitä lähtien kun osasin kävellä! Rakastan vauvoja! Vauvallani on kaikki tarvikkeet jo hankittuna, nimi valmiina ja kastemekko silitettynä, raskausviikkoja minulla on nyt kolme. (demiliina, 19)
- hengitän lapseni kotona ulos ilman kivunlievitystä koska koen että vain siten voin olla alusta asti täydellinen äiti
- tiara-pertta-sisuliina-jariella-alessantria virtanen
- imetän viisivuotiasta lastani
- haluaisin vielä kahdeksannen lapsen! loputon vauvakuume!
- voiko vauva harrastaa liikaa?
- söin koko imetysajan pelkkää riisiä koska lapseni oli allerginen kaikelle muulle, silti halusin täysimettää häntä puolitoistavuotiaaksi. Laihduin niin että painoin vain 40 kiloa. Toisen lapseni kohdalla sama juttu.
Ja niin edelleen. Ylläolevat eivät ole suoria lainauksia mutta siinä on aika kattava kooste kahden selaamani lehden annista. En osaa tarkemmin sanallistaa sitä mikä minua eniten noissa kirvelee - ehkä se, että lehden kohdehenkilöt ovat pääasiassa a) kovin nuoria ja b) kovin kaupunkilaisia ja c) jotenkin niin valtavan kaukana siitä ajasta kun lapsi syntyi saunaan töiden lomassa ja sen jälkeen jatkettiin hommia, lasta hoitaen. Kaikki on vain vauva-vauva-vauva. Kaikki se vouhotus. Ja ne tilpehöörimainokset, voi luoja!
Mutta puolensa on noissakin. Kolumnit ovat pääsääntöisesti hyviä (tuore isä lakonisesti toteaa, että lelu- ja tarvikevuoren keskellä lapsi leikkii innokkaimmin litistyneellä puolen litran mehupullolla ja rikkimenneellä cd-soittimen kaukosäätimellä), ja välillä joukkoon mahtuu asiapitoisiakin juttuja, joista turha hehkutus on riisuttu.
Oho, tulipa rönsyilevä paasaus. Mutta helpotti. Nyt voin taas jatkaa lehtien selaamista ja kirjoihin tutustumista. Adjö!
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Kun on pakko
Havainto: normaalissa arjessa olen ollut väsynyt, pääkipuinen, huonovointinen, laiska, mukavuudenhaluinen ja viihtynyt lähinnä vaakatasossa niin paljon kuin mahdollista. Sitten keskiviikkona kävi jotain sellaista joka hajotti arjen - 27-vuotias ponini sairastui, oli lakannut juomasta ja kuivui ja sai ähkyn. Valvoin koko keskiviikon ja torstain välisen yön, nukuin kahteen otteeseen tunnin, ja torstai-aamuna oltiin kahdeksalta trailerin kanssa matkalla klinikalle. Klinikalla vierähti kahdeksan tuntia ponin tiputuksessa ja letkutuksessa ja seurailussa. Noilla kahden tunnin yöunillani ja huolesta krampissa lähdin edelleen kipeän ponin kanssa klinikalta kotiin, poni kanyloituna ja tippapussi ja tarvikearsenaali takapenkillä. Ja vedin siis itse traileria vaikka pikku-ee on edelleen ajamatta enkä ole traikku perässä ajanut muuta kuin pieniä siirtoajoja pihalla.
 |
| vanha rakas kipeä pieni poni |
Ilta jatkui edelleen ponia hoitaen eikä huoli päättynyt vielä perjantaina tai lauantainakaan. On kai turha mainita että säännölliset syömiset ja runsaat juomiset ja lepäämiset silloin kun siltä tuntuu jäivät kokonaan. Söin särkylääkkeitä kuin leipää, nyt kylläkin vain Panadolia koska olin ehtinyt ruoskia itseni henkisesti juovikkaaksi niistä Buranapillereistä joita olen pääkipuuni syönyt.
Lauantaina oli lisäksi jo aiemmin sovitut ladonseinätalkoot, purettiin heinäladon päätyseinä ja rakennettiin se puusta uudelleen isäni, veljeni ja tietenkin Johanneksen kanssa. Päivä oli helvetillisen kuuma, ja yritin siinä hevosenhoidolta ja poninvahtimiselta ja ruuanlaitolta ehtiä vähän auttaakin työmaalla. Oikeastaan vasta tuolloin lauantaina stressi ponin selviämisestä alkoi laueta siinä määrin, että aavistelin migreenin tulevan. Ja söin lisää Panadolia. Lauantain työt alkoivat hieman ennen yhdeksää aamulla, ja sisällä päivän päätteeksi olin hieman yhdeksän jälkeen illalla.
Nyt huomaan, että olen sieltä keskiviikkoillasta asti juossut ympäripyöreitä päiviä, nukkunut vähän ja huonosti, hypännyt yölläkin tallissa ponia katsomassa, ajanut autoa ja erilaisia yhdistelmiä (esim. henkilönostinta) vaikka normaaliarjessa en ole kokenut olevani turvallinen liikenteessä edes kauppareissulla koska koko ajan on ollut näköä haittaava migreeniolo tai muuten vaan häiritsevä kuvotus. Sekä äiti että mies ovat kyselleet, miten itse jaksan, ja olen vain vastannut etten ajattele sitä. En vain ole ehtinyt tai voinut ajatella sitä.
Ihminen jaksaa mitä vaan kun on pakko.
Kun ei ole pakko, voi olla vaakatasossa ja valittaa pahaa oloa.
Ja se on ihan ok, aina ei tarvitse eikä voi olla urhea ja reipas. Mutta joskus on pakko, ja kyllä siitä selviää.
Nyt tosin suunnitelmissani on levätä muutama päivä, syödä karkkia (joka on taas alkanut kelvata, kummallista) ja katsoa telkkaria. Olen hukannut näinä päivinä puolitoista kiloa painoakin joten ehkä vähän saa mussuttaa. Ponikin osoitti viimein lauantai-iltana reipastumisen merkkejä ja taitaa vielä jaksaa porskuttaa eteenpäin.
Huomaamattani olen siis päätynyt raskausviikolle 10, kuva kuvusta on ottamatta mutta ehkä ensi viikolla sitten. Kupu tahtoo oudosti pömpöttää ja jotkin kurkotukset kiristävät omituisessa paikassa alavatsalla. Olen hetkittäin varma että niitä on siellä kaksi.
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Valokuva 9+0
Tästä suunnilleen lähdetään. Tuota 9+0 aamuna otetun kuvan kupua ei turvota muu kuin ehkä infernaalinen ummetus. On syöty luumut ja puurot ja juotu vettä sitä tahtia että kun yhden lasillisen juon niin kaksi pissaan. On syöty levolacia (lähinnä pierettää) ja oikein urakalla myös smartlaxia, jota ei pakkausselosteen mukaan kai saisi raskaana ollessa käyttää. Ei vaikutusta. Alkaa olla tukala olo. Miten voi olla mahdollista, ettei niinkin yleiseen vaivaan kuin ummetukseen ole sallittua, toimivaa tehokeinoa raskauden aikana? Menee hermot jos vielä kerrankin kuulen ohjeen luumuista, vedenjuonnista ja leseistä. Kun ne ei auta! Muutenkin olen ummetukseen taipuvainen (sukuvika) niin tilanne ei tässä tilassa näköjään ainakaan helpotu. Mitä jos joudun vielä syömään lisärautaa...?
Päänsärkyä on ollut edelleen vähän liian usein. Tänään kyllästyin makaamaan ja odottamaan, joko taas alkaa särkeä, ja lähdin rohkeana mattopyykille. Huivi päähän ja aurinkolasit naamalle ja ei kun helteeseen. Tulos: kolme pestyä mattoa, yksi pesty loimi ja tosi hyvä ja virkeä mieli. Toki olen päiväunet nukkunut tänäänkin, mutta ihan kuin pahoinvoinnissa olisi ainakin hetken tauko. Tänään on ollut eri lailla toimintakykyinen ja reipas olo kuin edeltävinä päivinä.
Jotkut tavalliset maut maistuu edelleen ihan taivaallisen hyviltä. Tänään söin lakritsijäätelöä ja se oli ehkä ihaninta ikinä. Ihan kuin en olisi koskaan maistanut mitään niin hyvää. Ai että!
torstai 4. heinäkuuta 2013
Migreeni, saatana
Tuntuu että pääkipuni on ottanut rytmin kaksi särkypäivää, kaksi tai parhaassa tapauksessa kolme särytöntä päivää, ja taas kaksi särkypäivää. Nyt on ollut kaksi semi-ikävää päivää jolloin särky on alkanut vasta iltapäivästä. Ei tyypillistä, yleensä migreenini alkavat heti aamusta jos ovat alkaakseen.
Näiden kahden päivän aikana olen syönyt myös buranaa. Koktaili on ollut 1000 mg panadolia ja 600 mg buranaa. Ei vaikutusta. Itse asiassa parhaan avun olen saanut pakastimessa jähmeteystä kaurapussista jolla olen hautonut tykyttävää päätäni. Pitelin kyllä käsissäni myös varsinaisia migreenilääkkeitäni, joiden käyttöä terveyskeskuslääkäri ei pienen tenttaamisen jälkeen ihan kokonaan kieltänytkään, mutta kun kuitenkin luin pakkausselosteesta raskausajan varoitukset niin jätin paketin hyllylle. Voi perkele jos tämä on tätä!
Migreenini on ollut pahimmillaan silloin, kun olen käyttänyt hormonaalista ehkäisyä, ja helpotti merkittävästi, kun jätin pillerit ja renkaat kokonaan pois. Nyt aloin laskeskella, että eikös niissä pillereissä ole aika lailla niitä samoja hormoneja joita keho erittää itse raskauden aikana...?
En ole keksinyt migreenille nyt laukaisevaa tekijää. Se on selvä, ettei kesä sovi minulle, voin aina parhaiten viileässä ja pilvisessä kelissä, ja kuuma, suora auringonpaiste on painajaista. Käytän ulkona hattua, pitäisikö vielä pitää aurinkolasejakin?
Posti toi kutsun ensimmäiseen ultraan 31.7. Tuntuu että se on tosi kaukana, olen silloin jo yli kahdennentoista raskausviikon!
Näiden kahden päivän aikana olen syönyt myös buranaa. Koktaili on ollut 1000 mg panadolia ja 600 mg buranaa. Ei vaikutusta. Itse asiassa parhaan avun olen saanut pakastimessa jähmeteystä kaurapussista jolla olen hautonut tykyttävää päätäni. Pitelin kyllä käsissäni myös varsinaisia migreenilääkkeitäni, joiden käyttöä terveyskeskuslääkäri ei pienen tenttaamisen jälkeen ihan kokonaan kieltänytkään, mutta kun kuitenkin luin pakkausselosteesta raskausajan varoitukset niin jätin paketin hyllylle. Voi perkele jos tämä on tätä!
Migreenini on ollut pahimmillaan silloin, kun olen käyttänyt hormonaalista ehkäisyä, ja helpotti merkittävästi, kun jätin pillerit ja renkaat kokonaan pois. Nyt aloin laskeskella, että eikös niissä pillereissä ole aika lailla niitä samoja hormoneja joita keho erittää itse raskauden aikana...?
En ole keksinyt migreenille nyt laukaisevaa tekijää. Se on selvä, ettei kesä sovi minulle, voin aina parhaiten viileässä ja pilvisessä kelissä, ja kuuma, suora auringonpaiste on painajaista. Käytän ulkona hattua, pitäisikö vielä pitää aurinkolasejakin?
Posti toi kutsun ensimmäiseen ultraan 31.7. Tuntuu että se on tosi kaukana, olen silloin jo yli kahdennentoista raskausviikon!
tiistai 2. heinäkuuta 2013
8+3, kuvotus, välipalat ja ensikosketus neuvolaan
Tämänhetkinen laskenta sanoo minun olevan tänään raskausviikolla 8+3. Laskettu aikamme olisi siis 8. helmikuuta 2013.
Yritän palastella tätä koko raskausasiaa osiin ja miettiä aina vain kaistaletta kerrallaan. Omaa oloa tulee tarkkailtua ihan eri tavalla kuin ennen, toisaalta olisi liki mahdotonta olla huomaamatta sitä että koko ajan kuvottaa. Nälkä tulee kahden tunnin välein, sellainen ihan aito kurniva nälkä, niin kuin ei olisi viikkoon syönyt. Kahvin kanssa tuli välirikko heti testintekoviikolla, rv 6. Kahden kupin päivävauhtikin on aikaansaanut ainakin henkisen kofeiiniriippuvuuden, joten nyt olen välillä juonut kupin teetä päivässä ja huomannut, että se virkistää mieltä ja vie jopa vähän kuvotusta pois. Samoin liikkeelle lähteminen auttaa huonoon oloon, vaikka ensin tuntuu siltä etten vain voi nousta sohvalta ja lähteä ulos. Pitkiä aikoja en tosin jaksa, alkaa huimaus ja väsymys ja nälkä. Suolakeksit on hyvä. Yritän kuitenkin opetella järkeviin välipaloihin.
Kehossani asuu joku.
Se tuntuu omituiselta.
Eilen oli ensimmäinen neuvolakäynti. Kesäaika ja tietenkin sijainen, omaa terveydenhoitajaamme ei vielä tavattu. Ihan mukava kokemus, lappujen täyttämistä ja tietojen antamista. Yllätyksekseni hemoglobiini ja verenpainekin olivat ihan ok, hb 127 ja verenpaine 137/70. Verenpaineeseen varmaan vaikuttaa jännitys, en ihan jaksa uskoa että tuo olisi todellinen luku. Onneksi äitini tulee taas pian kylään ja tuo mittarin mukanaan, voi sitten mitata kotona. Varattiin aika labraan verikokeeseen ja laitettiin lähete niskaturvotusultraan, jonne pitäisi päästä noin kolmen viikon kuluttua. Asiat ovat ihmeellisiä, etäisellä tavalla tuttuja jostain lukemastani, mutta omalla kohdalla vieraita. Apteekista hain odottavalle tarkoitetun vitamiinipurkin ja neuvolantäti käski tarkkailla, että maitoa ja maitotuotteita menee tarpeeksi, pelkkänä maitona laskettuna litra päivässä.
Olen hairahtunut lukemaan kaksplus- ja vauvafoorumia. En tiedä mikä stressaa eniten, kauhukertomukset 85-tuntisesta synnytyksestä vai 11-viikolla ultrassa todetusta tuulimunasta. Hetkittäin olen kiitollinen siitä että kuvottaa, se tuntuu todelliselta merkiltä siitä että jokin on eri lailla kuin ennen.
Yritän palastella tätä koko raskausasiaa osiin ja miettiä aina vain kaistaletta kerrallaan. Omaa oloa tulee tarkkailtua ihan eri tavalla kuin ennen, toisaalta olisi liki mahdotonta olla huomaamatta sitä että koko ajan kuvottaa. Nälkä tulee kahden tunnin välein, sellainen ihan aito kurniva nälkä, niin kuin ei olisi viikkoon syönyt. Kahvin kanssa tuli välirikko heti testintekoviikolla, rv 6. Kahden kupin päivävauhtikin on aikaansaanut ainakin henkisen kofeiiniriippuvuuden, joten nyt olen välillä juonut kupin teetä päivässä ja huomannut, että se virkistää mieltä ja vie jopa vähän kuvotusta pois. Samoin liikkeelle lähteminen auttaa huonoon oloon, vaikka ensin tuntuu siltä etten vain voi nousta sohvalta ja lähteä ulos. Pitkiä aikoja en tosin jaksa, alkaa huimaus ja väsymys ja nälkä. Suolakeksit on hyvä. Yritän kuitenkin opetella järkeviin välipaloihin.
Kehossani asuu joku.
Se tuntuu omituiselta.
Eilen oli ensimmäinen neuvolakäynti. Kesäaika ja tietenkin sijainen, omaa terveydenhoitajaamme ei vielä tavattu. Ihan mukava kokemus, lappujen täyttämistä ja tietojen antamista. Yllätyksekseni hemoglobiini ja verenpainekin olivat ihan ok, hb 127 ja verenpaine 137/70. Verenpaineeseen varmaan vaikuttaa jännitys, en ihan jaksa uskoa että tuo olisi todellinen luku. Onneksi äitini tulee taas pian kylään ja tuo mittarin mukanaan, voi sitten mitata kotona. Varattiin aika labraan verikokeeseen ja laitettiin lähete niskaturvotusultraan, jonne pitäisi päästä noin kolmen viikon kuluttua. Asiat ovat ihmeellisiä, etäisellä tavalla tuttuja jostain lukemastani, mutta omalla kohdalla vieraita. Apteekista hain odottavalle tarkoitetun vitamiinipurkin ja neuvolantäti käski tarkkailla, että maitoa ja maitotuotteita menee tarpeeksi, pelkkänä maitona laskettuna litra päivässä.
Olen hairahtunut lukemaan kaksplus- ja vauvafoorumia. En tiedä mikä stressaa eniten, kauhukertomukset 85-tuntisesta synnytyksestä vai 11-viikolla ultrassa todetusta tuulimunasta. Hetkittäin olen kiitollinen siitä että kuvottaa, se tuntuu todelliselta merkiltä siitä että jokin on eri lailla kuin ennen.
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Kuinka se alkoi
18. kesäkuuta 2013 tein positiivisen raskaustestin.
Sitä oli toki edeltänyt toimintaa, joka saattaisi johtaa kahteen viivaan testipuikossa, mutta minä en hetkeäkään uskonut voivani tulla raskaaksi tuosta vaan. Olen aina kärsinyt epäsäännöllisistä ja katoilevista kuukautisista, parhaimmillaan taisi mennä puolitoista vuotta ilman kuukautisia, ja parhainkin kierroksi laskettava aika oli jossain 40 päivän kieppeillä. Gynekologi lausui PCO-tyyppiset munasarjat ja väläytteli lapsensaannin vaikeutta, sitten kun on sen aika niin ei ehkä kannata kovin pitkään vain kotona yrittää. Tällä taustalla olen elänyt, tosin viimeisen vuoden aikana havahduin laskemaan kiertojani ja huomasin, että nyt, 27-vuotiaana, minulla alkaakin olla jokseenkin tunnistettava kuukautiskierto, ilman purkkihormonien tai hormonaalisen ehkäisyn apua.
En silti uskonut, että raskautuminen kävisi näin, puolivahingossa. Kertalaakista, jos rehellisiä ollaan.
Niin siinä sitten kuitenkin kävi. Mieheni sai muutamaa päivää ennen 31-vuotissyntymäpäiväänsä kuulla kesken aamukahvinkeiton, että tulee isäksi. Minä tärisin testitikku kädessä ja hoin voi paska voi paska.
Jälkikäteen osasin lukea oireenikin. Rinnat turposivat (kuten ennen kuukautisia), mutta vuotoa ei kuulunut. En ollut samalla lailla kiukkuinen kuin ennen kuukautisia. Olin aivan tajuttoman väsynyt, mutta laitoin sen milloin minkäkin piikkiin.
Tasainen kuvotus alkoi hyvin pian testinteon jälkeen, siis kuudennen raskausviikon paikkeilla. Ei varsinaista tarvetta (tai halua!) oksentaa, mutta hikkauksia, röyhtäyksiä ja jatkuvaa pientä etomista. Huimausta. Ja ystäväni migreeni, johon en sitten saanutkaan syödä lääkkeitä. Kahden vuorokauden päänsärkyhelvetti päättyi lääkärille itkemiseen, josta tuloksena, jipii, Panadol-purkki. Ajattelin, ettei tämä voi olla todellista, jos tämä on tällaista, en rupea tähän.
Migreenini tulee stressin laukeamisen jälkituotteena. Ja stressiähän tässä on riittänyt. Panadol vie säryltä kärjen, mutta huimaus, valoarkuus, kuvotus ja yleinen paha olo jäävät. Kaksi vuorokautta on näköjään se aika, jonka jälkeen luonto hoitaa migreenin pois. Pitkiä, pitkiä tunteja. Etenkin, kun ei ole tottunut olemaan toimettomana.
Haluan kirjoittaa tätä blogia muistini tueksi. On ainutlaatuista olla ensimmäistä kertaa raskaana ja muisti on rajallinen. Haluan pitää ajatukseni tallessa.
Sitä oli toki edeltänyt toimintaa, joka saattaisi johtaa kahteen viivaan testipuikossa, mutta minä en hetkeäkään uskonut voivani tulla raskaaksi tuosta vaan. Olen aina kärsinyt epäsäännöllisistä ja katoilevista kuukautisista, parhaimmillaan taisi mennä puolitoista vuotta ilman kuukautisia, ja parhainkin kierroksi laskettava aika oli jossain 40 päivän kieppeillä. Gynekologi lausui PCO-tyyppiset munasarjat ja väläytteli lapsensaannin vaikeutta, sitten kun on sen aika niin ei ehkä kannata kovin pitkään vain kotona yrittää. Tällä taustalla olen elänyt, tosin viimeisen vuoden aikana havahduin laskemaan kiertojani ja huomasin, että nyt, 27-vuotiaana, minulla alkaakin olla jokseenkin tunnistettava kuukautiskierto, ilman purkkihormonien tai hormonaalisen ehkäisyn apua.
En silti uskonut, että raskautuminen kävisi näin, puolivahingossa. Kertalaakista, jos rehellisiä ollaan.
Niin siinä sitten kuitenkin kävi. Mieheni sai muutamaa päivää ennen 31-vuotissyntymäpäiväänsä kuulla kesken aamukahvinkeiton, että tulee isäksi. Minä tärisin testitikku kädessä ja hoin voi paska voi paska.
 |
| Tikku testiaamuna, säilytin sitä viikon, viivat pysyivät haalistumatta koko sen ajan |
Jälkikäteen osasin lukea oireenikin. Rinnat turposivat (kuten ennen kuukautisia), mutta vuotoa ei kuulunut. En ollut samalla lailla kiukkuinen kuin ennen kuukautisia. Olin aivan tajuttoman väsynyt, mutta laitoin sen milloin minkäkin piikkiin.
Tasainen kuvotus alkoi hyvin pian testinteon jälkeen, siis kuudennen raskausviikon paikkeilla. Ei varsinaista tarvetta (tai halua!) oksentaa, mutta hikkauksia, röyhtäyksiä ja jatkuvaa pientä etomista. Huimausta. Ja ystäväni migreeni, johon en sitten saanutkaan syödä lääkkeitä. Kahden vuorokauden päänsärkyhelvetti päättyi lääkärille itkemiseen, josta tuloksena, jipii, Panadol-purkki. Ajattelin, ettei tämä voi olla todellista, jos tämä on tällaista, en rupea tähän.
Migreenini tulee stressin laukeamisen jälkituotteena. Ja stressiähän tässä on riittänyt. Panadol vie säryltä kärjen, mutta huimaus, valoarkuus, kuvotus ja yleinen paha olo jäävät. Kaksi vuorokautta on näköjään se aika, jonka jälkeen luonto hoitaa migreenin pois. Pitkiä, pitkiä tunteja. Etenkin, kun ei ole tottunut olemaan toimettomana.
Haluan kirjoittaa tätä blogia muistini tueksi. On ainutlaatuista olla ensimmäistä kertaa raskaana ja muisti on rajallinen. Haluan pitää ajatukseni tallessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)