Olen ollut alakuloinen ja ahdistunutkin viime päivät
lähinnä rahasta
olen työssäni riippuvainen siitä, missä ja miten asiakkaani työskentelevät, ja jopa siitä, missä asiakkaideni vanhemmat ja puolisot
ja kun heidän elämässään tulee jokin muutosmyllerrys, se näkyy myös minun tilipussissani
hevosia muuttaa pois kun asiakkaiden elämässä tulee muutoksia
enkä minä voi sille mitään, koska syy ei ole minussa eikä tarjoamissani puitteissa tai palvelussa

Nyt tulevan talven tilanne näyttää surkealta
toki tilanteet muuttuvat nopeasti taas toiseenkin suuntaan, mutta tämänhetkinen tilanne tekee kohta minulle mahahaavan
minulla ei vain ole rahaa
on pakko mennä pankkiin neuvottelemaan, mitä lainanlyhennyksille tehdään
isojen laskujen lisäksi mieltä painaa kuukauden minulla ollut auto, joka on kolmatta kertaa huollossa ja viimein siitä löytyi vika jonka korjaaminen maksaa liki tonnin, tietenkin.

Mutta äsken
kun vauva mylläsi ja sätki mahassa ja potkiskeli oikein tomerasti
tunsin ykskaks, ehkä ensi kertaa, suurta rakkautta sitä pientä kohtaan
ja tunne oli niin voimakas että rauhoitti hetkeksi mieleni ja vei ahdistusta pois

Olen alkanut ajatella vauvaamme konkreettisemmin
katson kaupassa ja telkkarissa vieraita vauvoja ja mietin, miltä omamme näyttää sitten synnyttyään
yksinollessani olen joskus myös puhunut sille (koirat kääntää korviaan ja katsoo minua alta kulmien, kenelle toi höpöttää onko sillä meille muka jotain asiaa), puhe on vielä kömpelöä eikä tule luontevasti, mutta hiljalleen, hiljalleen

Kiintymyksen määrä ja intensiteetti on yllättänyt minut
näinkö paljon voi välittää
jo nyt

Tänään ohjelmassa

Tänään ohjelmassa on kirjojen lukua ja päiväunia, ja sämpylöiden leivontaa. Toki yrittäjän lauantaipäivään kuuluu myös ihan normisetti töitä, mutta tänään olen ollut väsynyt ja voimaton, joten olen tehnyt vain välttämättömät työt ja muuten ollut sohvalla. Hyvä valinta.

Väsymys on ihmeellistä, en oikein osaa edes selittää sitä. En ole ollut tällä lailla väsynyt ennen raskautta muuta kuin hyvästä syystä. Nyt väsymys voi iskeä ihan tavalliseen päivään ilman kovin kummallista huhkimista. Ja se on ihan aitoa, todellista väsymystä, joka vaatii lepoa ja unta. Ennen raskautta vetelään oloon auttoi yleensä se, että alkoi tehdä jotain eikä vain vetelehtinyt. Nyt ei auta kuin levätä. Liikkuvan ja tekevän ihmisen on ollut vaikea käsittää sitä.

Tänään alkoi 22. raskausviikko eli viikot on nyt 21+0. Vauva on n. 25 cm pitkä (päästä pyllyyn n. 17 cm) ja painaa nelisensataa grammaa. Meidän vauva majaili ultrassa pää alaspäin, päälaki tuonne oikealle alaviistoon, ja raajat kohti minun napaani. Jalat sillä on siis koukussa tuossa juuri minun napani alapuolella, ja potkut tuntuvat siinä todella selkeästi, välillä jo hiukan epämukavinakin. Liikkeissä on voimaa niin että enää ei tarvitse kauan odottaa jotta niitä tuntee mahan päälle, ja voimakkaimmat potkut tuntuvat myös vaatteiden päältä. Pahimpaan rymyaikaan olen tuupannut mahan läpi takaisin kädelläni - en tiedä reagoiko se siihen jollain lailla, ei se ainakaan lopeta sätkimistä. Ihan ensi kertaa näin tehdessäni huomasin, että minua jännitti! Se oli ensimmäinen kerta kun tietoisesti ajattelin ottavani kontaktia vauvaan.

Kun raskaus on kestänyt 22 viikkoa, vauvalla on teoreettiset mahdollisuudet selvitä hengissä myös kohdun ulkopuolella. Kaikki eivät tietenkään selviä, mutta pienimmät eloonjääneet keskoset ovat tietääkseni olleet n. 500-grammaisia ja syntyneet 23-24 raskausviikon tietämillä. Minulle jostain syystä merkittävä tieto on ollut myös se, että 22. raskausviikon jälkeen kohtuun menehtyneestä sikiöstä puhutaan kohtukuolemana, ei enää keskenmenona. Lisäksi sen ikäistä vauvaa ei vain "hävitetä" vaan vanhemmilla on hautaamisvelvollisuus, ja esimerkiksi äidillä on oikeus äitiyslomaan.

En mieti näitä negatiivisen kautta, vaan pikemminkin päinvastoin. Lähestyn taas jotain rajapyykkiä, jonka jälkeen lapsemme on yhteiskunnallisestikin olemassaoleva, kävi miten kävi. Puhuin tästä miehen kanssa yhtenä päivänä kun pohdimme, koska isänpäivä on (marraskuun alussahan se). Mies sanoi, että ei hän silloin vielä ole isä eikä voi viettää isänpäivää, mutta minä olin sitä mieltä, että kyllä hän jo on isä. Ei vielä sillä lailla kuin tulee olemaan sitten lapsen synnyttyä, mutta vaikka nyt vauvalle kävisikin jotain, koen silti, että olen sen äiti ja mieheni on sen isä. Sitä ei enää voi ottaa meiltä pois.

Nyt on myös paljastettu facebookissa että ollaan pieniin päin. Ilmoitin, että meille syntyy helmikuussa pentu. Sain roppakaupalla enemmän ja vähemmän yllättyneitä onnitteluja, ja ne tuntuivat kaikki hyvältä.

Rahalla saa

Sata euroa on aika pieni raha mielenrauhasta
ei sille varmaan ole sopivaa hintaa, että ystävällinen ihminen ottaa vastaan ja kuuntelee ja ymmärtää heti, että ei tultu ultraan siksi että pelättäisiin vauvalla olevan jokin vialla
vaan kuten lääkäri sanoi,
tarve on sosiaalinen

Terveystalosta saimme puoli tuntia meihin keskittynyttä aikaa
ultrakuvaa vauvasta ja rauhallisen ja perusteellisen selvityksen, miten vauva tällä hetkellä mahassa on, missä sen raajat menee ja mitä se siellä puuhaa
eikä ollut kiire
eikä meille naurettu eikä tarpeitamme vähätelty
eikä tullut siinä vuoteella maatessa sellainen olo, että olisin jotenkin terveydenhuollon omaisuutta

Vaikka sukupuoli ei olisikaan näkynyt, uskon että olisin silti lähtenyt vastaanotolta levollisin mielin

Mutta näkyi se
melko varmaksi

Meille syntyy pieni tyttö.

"Tulee ullatus!"

Keskiraskauden ultraääni eli rakenneultra käyty.

Vauva näyttää terveeltä, vastaa viikkojaan, painaa arviolta 342 g. Sillä on aivot ja sydän ja munuaiset ja virtsarakko ja selkäranka ja raajat niin kuin kuuluukin. Minun kohdunkaulani on riittävän pitkä ja toimii normaalisti. Istukka on kohdun takaseinässä, sekin on normaali, napanuora on normaali. Vauva sätkytteli ja liikutteli käsiään ja jalkojaan ja aukoi nyrkkejään, ainakin sen verran kun ehdin nähdä. Ultraajalla on parempaakin tekemistä kuin antaa vanhempien ihastella ruudulta pienen ihmeen sätkimistä, ultrausanturi liikkui koko ajan hakemaan ja mittaamaan seuraavaa tutkittavaa kohdetta joten ei siinä oikein potilas ehdi huokailla vauvaihmettä kun kuva jo vaihtuu.

Mutta sukupuoltaan vauva ei suostunut näyttämään. Ei vaikka miten koitettiin. "Tulee ullatus!" sanoi virolaisittain suomea murtava lääkärinainen.

Jasso.

Olen paininut tämän päivän syyllisyydentunteen kanssa - miksi päällimmäinen tunteeni on pettymys, vaikka olen saanut kuulla että kannan ihan normaalia, tervettä vauvaa?

Hermostuin miehellekin sairaalan pihalla, kun se vaan hoki että poika se on vaikka ei näyttänytkään haarojaan. No saatana jos ei olekaan? Onko mies sitten pettynyt jos lapsi onkin tyttö? Miksi sen täytyy koko ajan vitsailla että poika sieltä tulee?

Ajeltiin mykkinä katsastuskonttoria kohti ja mies pyysi anteeksi. Vitsiksi heittäminen on hänen tapansa prosessoida pettymystä, jonka kohtasi kun vauvan sukupuolta ei nähtykään. Mies sanoi ääneen sen mitä minäkin ajattelin: ei meistä kumpikaan ihan tosissaan osannut pelätä, etteikö vauvalla olisi kaikki kunnossa. Odotimme siis ultralta tosi paljon sukupuolen selviämistä. Olen sättinyt itseäni, miksen ole yksinomaa iloinen ja onnellinen kun vauvamme näyttää kehittyvän normaalisti, miksi olen allapäin kun en saanutkaan tietää, onko se tyttö vai poika.

Mitä väliä sillä sitten on?
Ei niin mitään.
Olen (olemme) ihan yhtä onnellinen kummasta tahansa. Olen kuvitellut molemmat vaihtoehdot, ultraaja tutkii ja katsoo meihin ja sanoo: se on tyttö! Tai, ultraaja tutkii ja katsoo meihin ja sanoo: se on poika! Molemmissa kuvitelmissa minut valtaa yhtä suuri onnentunne. Tyttö meille! Poika meille! Miten ihanaa ja sykähdyttävää ja jännittävää!

Kyse ei siis ole siitä, että odottaisin erityisesti jompaa kumpaa.
Kyse ei ole siitäkään, että haluaisin maalata tulevan lastenhuoneen pinkiksi tai siniseksi, en ole sellainen ihminen. Tuleva mamma kutoo puikot sauhuten vihreitä vaatteita, koska ne sopivat kummalle vaan. Ja saa meillä poika pukeutua punaiseen ja tyttö siniseen, sen ei ole väliä. Sukkahousut on käytännölliset kummalla vaan.

Kyse on vauvan personoitumisesta.
Jollain lailla minulle on todella tärkeää tietää, kumpaa vauvaa odotan. Ajattelen, että sitä kautta tutustun taas vähän paremmin tuohon mahassani sätkivään tyyppiin. Tietäisin siitä sentään jotain. Nyt mietin aika usein, että vauvahan on meille ihan vieras. Siinä on puolet minua ja puolet miestäni, mutta se on ihan oma yksilö. Sillä on oma persoonallisuus ja luonne, enkä minä tiedä siitä mitään. Pääsen tutustumaan siihen sitten kun se tulee ulos minusta, mutta siihen saakka... en minä sitä tunne.

Minä haluaisin myös ajatella lapselle jo nimeä. Joku saattaa pahastua kun vertaan vauvaa koiriin, mutta meillä oli molemmille koirillekin nimet ennen kuin ne syntyivät. Sitä kautta koirista tuli heti jotenkin läheisempiä, vaikka ne olivatkin kasvattajillaan ensimmäiset kahdeksan viikkoaan. Toki voi käydä niinkin, ettei lapsi sitten näytäkään siltä nimeltä jota sille on ajateltu, mutta ei sekään ole maailmanloppu. Minä vain haluaisin tietää, kasvaako minun sisälläni pieni tyttö vai poika.

*

Ostimme me kermamunkit ja joimme kotiinpäästyämme kahvit (minä limun) vauvan kunniaksi. Ihmettelimme, miten hienosti sen sydän ultrakuvassa löi.

Ja sitten me etsimme netistä Terveystalon yhteystiedot ja varasimme ajan yksityiselle gynekologille.

Saatan olla turhamainen.
Minua ei kiinnosta nähdä vauvasta 4D-kasvokuvia, minusta vauvat näyttävät niissä poikkeuksetta turvonneilta kaloilta, anteeksi vaan.
Minä haluan vain nähdä, onko vauvalla pippeli vai ei.
Laskin, että mielenrauhani vuoksi voin maksaa muutaman satasen yksityiselle lääkärille uudestaan ultraamisesta.
Koitan sysätä taka-alalle ajatusta, että ne nauravat minulle siellä Terveystalossa, kun menen sinne terveeksi luvatun vauvamahani kanssa vain selvittämään, onko vauva tyttö vai poika. Koitan sysätä pois ajatusta, että olen turhamainen ja kiittämätön.
Ääni päässä jyskyttää, että ei sitä ennenkään tiedetty kun ei edes ultrattu terveydentilaa. Ei tiedetty ei.


Ja alati mietin, miksi tämä on minulle niin hemmetin tärkeää.
Teenkö tästä itselleni pakkomielteen, ja jos ja kun teen niin miksi teen.

*

Eilen illalla vauva jysäytti miestä käteen vatsan läpi eikä mies osannut lopettaa hymyilemistä. Tulin siitä kamalan iloiseksi.

Hyvää ja huonoa

Raskaus on puolivälissä. Se tuntuu kornilta, osin siksi että kaikki on kuitenkin tähän saakka mennyt ihan hyvin enkä ole kovinkaan usein negatiivisessa mielessä kokenut olevani raskaana. Nettipalstoja lukiessa tulee vaikutelma, että on normaalia kärvistellä kivuissa ja säryissä ja krampeissa raskausaika alusta loppuun saakka, ja että kaikki vaivat voi kuitata sillä että kunhan lapsella on kaikki hyvin niin ei minun niin väliä. Tulee tunne, että kiillotetaan vain omaa täydellinen äiti -kruunua. 

Vaikka mistäs minä tiedän, tähän asti taipaleeni äidiksi on ollut varsin helppo ja sujuva alun pahoinvointia ja migreeniä (joka muuten on aika kivasti jättänyt minut nyt rauhaan!) lukuunottamatta. Ummetusta nyt on koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta siihen ei ole ennenkään tarvittu raskautta joten en osaa laskea sitä kovin häijyksi vaivaksi. Duphalacilla mennään joka aamu. 

Teen kuitenkin fyysisen työni kuten ennenkin, vaikka siihen kuuluukin nostamista, kantamista ja kumartelua. Huomaan että väsyn ja hengästyn paljon vähemmästä kuin ennen - ratsastustuntia pitäessä loppupalautteen antaminen kävelevän hevosen vieressä kirien on kirjaimellisesti henkeäsalpaava koettelemus. Jaksan tehdä täysiäkin päiviä, mutta kiireen jälkeen tarvitsen lepoa enemmän kuin ennen. Siitä olen onnellinen, että vielä ainakaan raskaus ei ole ollut kivulias noin työnteon kannalta, eli minua ei supista eikä särje. Lonkan ja pakaran kipua on iltaisin, mutta kipu on siedettävä ja hallittavissa. Edelleen lääkitsen pakaraa hevosten arnikageelillä, siinä ei sanota ettei saa käyttää raskausaikana... 

Puoliväli! 20+0

Kupu näyttää puolivälissä tuolta. Se kätkeytyy vieläkin tuulitakkiin niin ettei minusta näe että olen raskaana, mutta vähäisemmissä vaatteissa vatsa on kyllä jo esillä. 

Tuleva mamma kävi eilen kylässä ja toi vaikka mitä tuliaisia! Sain Bola-korun, tukivyön vatsalle, tukialuspöksyt, ksylitolia pastilleissa, yhden äitiyspaidan sekä lehtiä. Ja limua ja syyshortensioita ja lupiineja. Mihin joutuisinkaan ilman äitiä, on onni ja ilo kun on äiti joka haluaa auttaa ja tukea ja osallistua. 

Otsikon hyvät ja huonot ovat viime yön tapahtumia. Heräsin 05.44 siihen että oikea pohkeeni kramppaa, se oli aivan kivikova ja kipeä. Inisin ja yritin hieroa jalkaa henkiin, ja kun pohkeesta kramppi hellitti, se siirtyi saman jalan jalkapohjaan. Tiedän raskausajan yöllisistä suonenvedoista ja voin jo tämän yhden kokemuksen perusteella sanoa että onpa vittumainen vaiva! Aion ensi tilassa ostaa magnesiumia jos sillä voisin lievittää kramppaamista. Syömissäni raskausvitamiinivalmisteissa luvataan magnesiumin määrän täyttävän vain alle puolet päivän saantisuosituksesta, joten jos en ravinnostani saakaan tarpeeksi, niin saatan jopa jäädä saantisuosituksen alle. 

Siinä kramppien aikaan bébé villiintyi mylläämään oikein kunnolla, ja kun laitoin käden mahalleni, tunsin useampaan otteeseen mahan läpi sen muksauksia. Mietin, herätänkö miehen heti kokeilemaan, mutta kellonajan huomioonottaen arvelin, että herättäminen olisi turhaa, toinen olisi sekaisin kuin seinäkello joka tapauksessa eikä ehkä nauttisi kokemastaan kovinkaan paljon. 

Tänään on jatkunut kutakuinkin sama meno. Bébé sätkii ja muljahtelee jo tosi voimakkaan tuntuisesti, ja vähän väliä jalkapohjat yrittää krampata. Katsotaan, josko tänä iltana saataisiin sätkähdykset tuntumaan jo miehenkin käteen. 

*

Kahdentoista tunnin päästä ollaan ultrassa. Se on hieman jännittävää. Olen hyvin onnistunut pitämään itseni kiireisenä jottei jännitys ole saanut yliotetta. 

Ujo bébé ja vaivojen alku

Viikkoja kasassa tänään 19+3 eikä ole enää epäilystäkään, etteikö meidän bébé liikkuisi. Pienet muljahdukset ovat välillä jo varsin selkeitä tömäytyksiä, ja siinä missä tunsin liikkeitä viikko sitten vain makuulla ja rauhassa ollessani, tunnen niitä nyt myös istuessani ja seistessäni ja keskittyessäni johonkin muuhunkin kuin tunnustelemiseen. Nyt olen metsästänyt liikkeitä myös käden kanssa, jotta mieskin pääsisi osalliseksi jälkikasvunsa mylläämisestä, mutta toistaiseksi bébéä alkaa ujostuttaa aina kun laitan käden vatsalleni ja koitan tunnustella. Sätkiminen loppuu siihen paikkaan, ja sitten kun kyllästyn odottamaan ja tarvitsen kättäni johonkin muuhun, se alkaa uudestaan. Luulen kuitenkin, ettei enää mene pitkästi siihen että liikkeet tuntuvan mahan päällekin, minulla ei edes ole juuri mitään lisäeristystä tuossa mahan päällä. Maha on suurentunut paljon, nyt se jo täyttää hieman äitiyspaitojen etupussukkaakin. Tuulihousuista meni ennen vetoketju puoleen väliin, nyt se ei mene enää ollenkaan.

Vointini on edelleen hyvä ja reipas. Ratsastaminen tosin vähenee koko ajan, nyt olen kahdesti siirtänyt valmennustunnit niin että valmentaja ratsastaa ponin ja minä vaan katselen. Itse olen käynyt selässä käyntimaastoissa ja kevyesti kentällä, mutta vähän vaikeaahan se jo on. Erityisesti, kun housut ei mahdu kiinni vaan kinnaavat ja kiristävät juuri jostain sieltä rakon tietämiltä.

Hieman olen kuitenkin saanut esimakua mahdollisista säryistä, nimittäin raskaan päivän jälkeen koskee aika usein lonkkiin ja alaselkään. Välillä havahdun myös yöllä asentoa vaihtaessani tai vessareissulla kipuun. Kyse ei ole mistään sietämättömästä kivusta, vaan sellaisesta epämukavasta juilimisesta. Toisinaan kipu tuntuu myös kun kumarasta koittaa suoristua ihan ylös asti - sohvalta nousu on ainakin yksi sellainen jossa hetken aikaa puhisen ja järjestelen raajojani. Keskivartalo tuntuu jäävän jälkeen muusta kropasta. Hyvin kuitenkin kroppa kesti, kun jouduin sunnuntaina kävelemään kaksitoista tuntia sairaan hevosen kanssa, rytmissä 20 min kävelyä 20 min lepoa. Väsymys oli infernaalinen sen jälkeen, mutta kun on hoidettava niin on hoidettava.

Kävin kampaajalla ja leikkautin tukastani yli kaksikymmentä senttiä pois. Nyt on polkkatukka ja hyvä väri ja kevyempi olo. Luksusta. Kallista, kun säästääkin pitäisi, mutta luksusta silti ja koin, että ansaitsin.

Raskausajan himoista ja mieliteoista ja ällötyksistä puhutaan kovaan ääneen: minä olen tylsä eikä minun tee erityisesti mieli mitään (paitsi kunnon ruokaa). Ehkä hieman normaalia useammin mieleni tekee limua - en ole koskaan ollut mikään limsanjuoja, mutta nyt ajattelen aika monta kertaa viikossa kunpa olis nyt lasillinen limua. Mutta jos sitä ei ole (niin kuin ei yleensä ole), niin en lähde sitä ostamaankaan. Ällötyksiäkään ei suuremmin ole, mutta kahvia en juo vieläkään ja purkkaa en ole pystynyt syömään koko raskausaikana. Ajatus purkkamällistä suussa on jotenkin... kuvottava. Syön sitten ksylitolipastilleja purkan korvikkeena.

*

Rakenneultra on tulevana maanantaina, viiden päivän päästä. Aika lailla jännittää, mutta hyvällä tavalla. Haluan nähdä että tyypillä on pää ja raajat niin kuin kuuluukin, ja että ollaan taas ohi yhden merkkipaalun. Rakenneultran jälkeen olen luvannut itselleni, että voin tehdä jotain hankintoja lapselle. Sitä ennen ei.

Alun vankkumaton poikaolo on vaihtunut siihen, että siellä saattaa sittenkin olla tyttö.

Tarpeeksi ja tarpeeksi

Kuinka paljon on tarpeeksi? Syömisessä nimittäin. Vaikka alkuraskauden infernaalinen nälkä on nyt taaksejäänyttä elämää, niin eilen huomasin taas syömisen tärkeyden. Kumma, että huomaan sen vasta sitten kun en selvästikään syö tarpeeksi.

Rehuja kesällä Budapestissa

En syö kahta lämmintä ateriaa päivässä käytännössä koskaan. Miehen iltatyön ja oman aamuun painottuvan työni takia meillä syödään päivän pääruoka siihen aikaan kun monet lounastavat, yleensä klo 13 aikoihin. Sitä ennen olen syönyt puoli yhdeksän maissa aamupalan, joka koostuu kahdesta leivästä sekä jukurtista ja mehukeitosta. Aika monena päivänä tuntienpidon jälkeen iltapäivällä viiden, kuuden aikoihin syön jotain välipalaa. Tämä on se kriittinen kohta johon eilenkin homma kaatui - keikuin tallissa yhtä soittoa puolen päivän ruokataukoa lukuunottamatta aamuyhdeksästä iltakuuteen, ja kun kuudelta tulin sisään, ei meillä ollut oikein mitään syötävää. Kun nälkäni ohittaa tietyn pisteen, ei minulle enää maistu mikään. Tunnen, että oloni on hatara ja kiukkuinen, ja että syöminen auttaisi, mutta en kelpuuta mitään. Ylipäätään olen huono syömään leipää enkä koe, että leivänsyönnillä lähtisi nälkä. Eikä hedelmät tai muut köykäiset välipalat auta kun ihan todella on nälkä. Jos olen päivällä tehnyt hyvää ruokaa tarpeeksi, saatan lämmittää sitä itselleni vielä tuolloin alkuillasta uudestaan. Toinen, ei-niin-järkevä vaihtoehto on erilaiset einekset kuten hot dogit tai hampurilaiset. Helppoja, maistuvia, nopeita mutta ei kai kuitenkaan viisas valinta. Sitten kun jääkaapissa ei oikein ole mitään, ollaan surkeassa jamassa. Nyt olen kuitenkin oppinut syömään joka ilta myös iltapalan sen jälkeen kun mies tulee töistä, n. klo 22 aikoihin (en ole vuosiin, vuosiin syönyt mitään iltapalaa!). Yleensä syön vähintään viiliä, aika usein myös leipää tai näkkäriä. Hedelmiä ja vihanneksia olen tietoisesti koittanut lisätä ruokavalioon etenkin nyt kun niitä on kaupassa, ne ovat edullisia ja maistuvat muultakin kuin puulta. Ja kai tuo bébékin niistä hyötyy.

Eilinen syömättömyys (ja juomattomuus myös!) tekivät päänsäryn, joka alkoi tänään jo aamuyöstä ja jatkuu edelleen. Saan sen Panadolilla kuriin, onneksi, mutta tämänkin olisi voinut välttää syömällä viisaammin.

Eilen myös puntari kertoi minun laihtuneen puolitoista kiloa noin viikon takaisesta edellisestä punnituksesta. Painan nyt puolisen kiloa vähemmän kuin kuukausi sitten neuvolassa. Osasin odottaa tätä - kun syksy alkoi, hevoset muuttivat laitumelta takaisin talliin ja palasin normaaliin talvikauden työrytmiin, ja saatan taas olla jalkeilla ja liikkeessä yli 12 tuntia päivässä. En yhtä soittoa onneksi, ainakaan joka päivä, mutta välissä on kyllä päiviä jolloin istun aloillani ehkä vartin siellä ja toisen täällä, ja todellinen lepo alkaa vasta illalla lähempänä kymmentä. Tällaiset päivät alkavat jo tuntua kropassa, ne tekevät särkyä alaselkään ja sieltä särky säteilee takareisiin, polvitaipeisiin ja pohkeisiin saakka.

Mikä siis on tarpeeksi ruokaa tähän työmäärään ja liikkumiseen nähden? Raskaana olevan pitäisi kai syödä parisataa kaloria normaalisuositusta enemmän per päivä, mutta minä syön jo muutenkin enemmän kuin suositukset sanoo ja silti saan olla tarkkana, ettei painoni lähde alaspäin. Vuosi sitten olin jopa hieman vaikeuksissa, kun en saanut painonputoamista rauhoittumaan millään - tein liikaa ja söin liian vähän tekemiseeni nähden. Nyt erityisesti, kun vauva imee itselleen kaiken tarvitsemansa ja kasvaa näinä aikoina hurjaa päivävauhtia, tulisi minun osata syödä riittävästi. Tarpeeksi. Vaan mitä se on se tarpeeksi. Ja mitä sitä sitten söis.

Se liikkuu... luulisin

Olen tunnustellut mahdollisia liikkeitä mahastani jo ainakin viikon, ja ehkä kyllä juu saatan luulla välillä tuntevani, että siellä menee joku muukin kuin pelkkä pieru. Mistään perhosensiivenhipsutteluista en kylläkään osaa puhua, minun tuntemuksiani kuvaa lähinnä jostain lukemani kuvaus kalanpyrstöstä ja muljahteluista.

Tänään alkoi rv 18, ihan älytöntä ajatella että kahden viikon kuluttua ollaan puolivälissä! Näin anoppini kaupassa ja hän totesi, että mahani on vielä aika pieni. Niin se kai on, väljempään paitaan sen saa vielä ihan hienosti jemmaan. Minusta se tosin tuntuu nyt jo isolta. Housut on suurin ongelma, ihan alushousuista lukien - kaikki painaa ja puristaa, tuulihousuista jätän vetoketjun ja napin auki ja kotona ja reissussa käytän vain äitiyspöksyjä. Eilen yritin hetken olla tavallisissa legginsseissä, mutta niitäkään ei saanut vedettyä tarpeeksi ylös mahan yli, joten nekin painoivat ja ahdistivat.

Olen googlannut raivokkaasti löytääkseni jostain äitiystyövaatteita tai -urheiluvaatteita. Löydän kyllä joka kielellä keskustelupalstoja joissa ihmetellään, eikö tällaisia tehdä missään, mutta en vastauksia. Kanssakeskustelijat vastaavat joko a) mahtuvansa mainiosti normaaleihin vaatteisiinsa (no kiva sinulle, ei muuten auta sitä epätoivoista kysyjää yhtään) tai b) käyttävänsä miehensä vaatteita, "laitan vaan ison hupparin ja jätän tuulihousut auki sinne alle". Ok, jos käy kaksi kertaa viikossa vähän kävelemässä pururadalla niin silloin varmaan ulkoiluvaatteen virkaa hoitaa ihan kivasti miehen isot hupparit ja verkkarit, mutta minä teen ulkotyötä seitsemän päivää viikossa. Olen juuri ennen raskautta oivaltanut, miten paljon miellyttävämpää työni on, kun olen panostanut työvaatteideni laatuun kengistä lähtien. Voin kertoa, että nyt ei ole kovin miellyttävä olo, kun aukiretkottavat pöksyt valuvat koko ajan alaspäin vetäen mukanaan kaiken pikkuhousuista lähtien. Takamukseni ei ole levinnyt, maha vain töröttää eteenpäin, eihän siinä mikään pysy!

Jos siis joku on kuullut/nähnyt jossain myynnissä äitiysmitotettuja ulkoiluvaatteita, pitää hihkaista!

Olen vielä ratsastanut kolme-neljä kertaa viikossa (ratsastushousujen vetoketju auki ja nappi hiuslenkillä kiinni viritettynä). Ratsastaminen itsessään ei tunnu lainkaan pahalta, päinvastoin, mutta selästä laskeutumisen jälkeen olo ei enää ole kovin kehuttava. Tuntuu lähinnä siltä, että lonkat muljahtavat irti lantiosta tai vaihtoehtoisesti koko takapuoli putoaa pois. Suren ja vierastan muuttuvaa kehoani. En tykkää siitä, että hävitän hallinnan itseeni.


*

Eilen vietettiin miehen kanssa kuusivuotispäiväämme. Laitettiin kotona hyvää ruokaa (naudan ulkofilettä, uunissa paahdettuja perunoita ja porkkanoita sekä herkkusienikastiketta) ja kilistettiin alkoholittomalla kuohujuomalla. Kuohujuoma tosin maistui vain kuplivalta äklömakealta mansikkamehulta, mutta muuten oli kiva ilta. Mulla on hyvä mies josta tulee vielä hyvä isä.

Kun lauta tissit sai

Raskaus on nyt edennyt viikolle 17+1. Tuossa ajassa olen kasvattanut tissejäni kahdella kuppikoolla. Kotoisa ja minulle aivan riittävä 70B on muuttunut 75D:ksi. Se tarkoittaa sitä, etten ole aikoihin mahtunut rintaliiveihini, enkä nyt enää viime viikkoina edes niihin C-kuppeihin, jotka ostin kuutisen viikkoa sitten "valtaviksi" paisuneille tisseilleni. Kohta kalahtaa pilkka omaan nilkkaan, kun joudun pukeutumaan niihin sellaisiin rintaliiveihin, joiden kuppiosaa olen kaupassa salassa sovittanut päähäni.

Perjantaina vihdoin pääsin tulevan mamman kanssa rintaliiviostoksille, ja pienen henkisen kamppailun jälkeen suostuin sovittamaan aivan erimallisia liivejä kuin joihin olen tottunut. Hyvästi puoliavoimet kevyesti topatut kupit, tervetuloa koko rinnan peittävät mummoliivit. No, oli niissä vähän pitsiä, mutta silti.

17+0