Mistä sopii puhua, mitä saa toivoa

Reilu viikko sitten osuin katsomaan tv-ohjelmaa naisista, jotka toivoivat kiihkeästi tyttövauvaa. Niin kiihkeästi, että he matkustivat keinohedelmöitykseen maihin, joissa alkiodiagnostiikalla voidaan valita lapsen sukupuoli. Joskus aiemmin muistan katsoneeni toisen dokumentin, jossa ylipäätään käsiteltiin lapsenhankinnan etiikkaa, jos lasta ei voi saada biologisesti - kuinka pitkälle on lupa mennä, kenen on lupa hankkia lapsi. Homon? Yksineläjän? Yli 50-vuotiaan? Tämän dokumentin yhteydessä tuli esiin maita, joiden laki kieltää alkiodiagnostiikan käytön sukupuolen valintaan, mutta joissa tätä kuitenkin tehtiin useammillakin yksityisillä klinikoilla. Ja näille klinikoille matkusti pareja ja perheitä ja yksinäisiä ihmisiä ihan jonoiksi asti, hankkiutumaan raskaaksi ja saamaan tiettyä sukupuolta olevan lapsen.

Nyt törmäsin Kaksplus-foorumilla ketjuun Poikavauvan tulo masentaa, toivoin kovin tyttöä. Keskustelu itsessään ei ole millään tapaa hedelmällinen eikä oikeastaan edes lukemisen arvoinen, ihmiset sättivät toisiaan edes yrittämättä ymmärtää toistensa kantoja. Mutta aiheena tämä on kiinnostava.

Minä väitän, että lapsen sukupuolella on väliä. Ja että on vanhempia, jotka toivovat jompaa kumpaa enemmän kuin sitä toista. Ja että pettymyksen tunteilta ei voi välttyä, jos tulokas onkin sitä toista sukupuolta. Onko siitä lupa puhua ääneen? Em. ketjun perusteella väittäisin, että ei.

Sitä en osaa eritellä, miksi sitten tahtoisi saada erityisesti tytön tai erityisesti pojan. Tv-ohjelmassa, johon alussa viittasin, tytön haluajilla oli monilla on aika liuta poikia, kolmesta ylöspäin. Onko vaihtelu syy toivoa toista sukupuolta? Jos kuvitellaan perhe jossa on jo vaikka viisi poikaa ja sitten syntyy odotettu tyttö, saako tyttö samanlaisen kasvatuksen kuin pojatkin? Vai nouseeko hän erityisasemaan vain koska on tyttö? Minä koin kornina sen, kun tuossa ohjelmassa kolmen pojan äiti sai lopulta hoitojen tuloksena kaksostytöt ja vakuutti, että nyt hänen perheensä on täydellinen ja tasapainoinen ja elämänsä ihanaa. Koin, että sanomalla näin hän väheksyi aiempaa, tytötöntä perhettään.

Entisaikaan toivottin kiivaasti poikaa perheeseen. Poikien piti jatkaa isiensä työtä. Nyt kun Suomen maatalous on mitä on ja menee minne menee, niin tällaisetkin asiat jäävät vähitellen unholaan. Naisten asema kotiluuttuina ei aina ollut kovin hääppöinen, joten sinällään ehkä ymmärrettävääkin toivoa poikaa.

Minun oli tärkeä saada tietää, kumpaa sukupuolta meidän lapsemme on. Olin melkein sinne puolenvälin rakenneultraan saakka sitä mieltä, että kannan poikaa. Olin tästä, myönnetään, hieman hädissäni. En minä tiedä pienistä pojista mitään! Ihan kuin tietäisin sen enempää pienistä tytöistäkään, mutta jotenkin ajattelin, että tyttö olisi turvallisempi. Olenhan minäkin tyttö. Vaikka mitä se mitään auttaa. Sitten paria viikkoa ennen ultraa tuntemukseni vaihtui ja ultraan mennessä olin jo melko varma, että mahassani kasvaa sittenkin tyttö. Se vain tuntui tytöltä.

Nyt olen miettinyt viimeistä ultraa jonka pitäisi kohtapuolin olla edessä. Onkohan vauva edelleen tyttö? Ja mitä jos aiempi ultrausennuste onkin ollut väärä ja odotankin poikaa? Olenko sitten pettynyt? Hämmentynyt olisin ainakin.

Sukupuolella on väliä.
Ei sillä lailla, että se muuttaisi lapsen enemmän tai vähemmän tervetulleeksi tai tarkoittaisi enempää tai vähempää rakkautta, mutta jotain väliä sillä mielestäni on. Minä en voi ymmärtää, miksi joku haluaa salata lapsensa sukupuolen ja kuvitella siten kasvattavansa lapsensa sukupuolisensitiivisesti tai sukupuolineutraalisti. Tytöt ja pojat ovat erilaisia, herranjestas! Herkkiä ja rauhallisia ja levottomia ja rohkeita ja taiteellisia ja urheilullisia. Vaikka kuinka annat poikalapselle nuken leikkeihin ja varjelet lelupyssyiltä ja räiskintäpeleiltä, hän jossain vaiheessa kääntää nuken vaakatasoon, tähtää, lataa ja ampuu.

En sano, etteikö yhteiskuntamme kasvattaisi lapsia tiettyjen ennakko-odotusten mukaan. Niin tapahtuu kaiken aikaa, eikä tiukka etukäteismuotittaminen ole hyvästä. Mutta ei pidä myöskään ajatella, että lapsena saatu malli rajoittaisi lasta koko tulevan eliniän. Meillä mentiin hyvin perinteisesti siinä, että veljeni opetettiin ajamaan traktoria ja velvoitettiin auttamaan pelto- ja konetöissä, ja minä häärin missä häärin. Nyt veljeni asuu kaupungissa ja valmistuu lakimieheksi eikä taatusti aja traktoria. Minä lähdin aikuisena opiskelemaan maatalousalaa ja opettelin sitten itse ajamaan traktorilla ja kiinnittämään lumilingon ja vaihtamaan öljynsuodattimen, kun en ollut saanut sitä oppia nuorempana kotona. Olenko kärsinyt siitä että minut on kasvatettu niin kuin tytöt kasvatetaan? En. Nuket ja punaiset vaatteet lapsena eivät ole tehneet minusta avutonta ja heiveröistä. Minun persoonani on tekevä, pystyvä, itsenäinen ja rohkea.

Mutta vaikka kuinka olisi ok toivoa jompaa kumpaa sukupuolta, minusta siinä mennään metsään kun aletaan tehdä sitä toivomaansa. Ostaa. Valita. Minusta siinä on jotain epäpyhää alkaa sorkkia alkioita ja valita, mitä laitetaan. Voidaan valita terve, sen vielä jotenkin käsitän. Mutta katsomassani ohjelmassa naiselta kerättiin kahdeksan munasolua, jotka hedelmöitettiin miehen spermalla ja saatiin aikaan neljä hedelmöittynyttä alkiota joista yksi oli tyttöalkio. Loput olivat poikia. Lääkäri kysyi: Hävitetäänkö loput alkiot? Ja pariskunta sanoi kyllä.
He heittivät roskiin kolme tervettä poikalasta.
Siinä on jotain sairasta.

Joulu ihan justiinsa!

Kohta on joulu.

On ihan mustaa ja märkää ja kumisaapaskeliä. Viime vuonna tähän aikaan oli -20°C, en tiedä oliko sekään nyt ihan ihanteellinen joulukeli kun taloa sai lämmittää hartiavoimin että vierailla ei jäätyisi räkä nenänpäähän, mutta oli ainakin lunta ja valkoista ja talvi.

No, nyt mennään näillä, toivon vaan ettei tule myrskyjä ennen taikka jälkeen joulun, meillä nuo sähköt tahtoo olla aika köykäisessä. Muistelen vieläkin kahden vuoden takaista tapaninmyrskyä, joka vei meiltä sähköt liki viideksi vuorokaudeksi. Jossain siellä kolmannen päivän kohdalla alkoi vitsit olla vähissä, valoisaa aikaa vuorokaudessa on tähän aikaan vuodesta nippanappa kuusi tuntia ja loput oltiin kuin pussissa, ihan pilkkopimeässä. Ja niin vaan hoidettiin otsalampun valossa hevosia entiseen tapaan. Olisin varmaan tullut sekopäiseksi jos olisin ollut yksin silloin kaikki illat, mutta onneksi mies sattui olemaan talvilomalla joten pelattiin sitten kynttilänvalossa niin paljon ristinollaa ja hirsipuuta ettei ehkä vapaaehtoisesti pelata niitä koskaan. Ja nukuttiin 13-14 tuntisia öitä kun ei vain ollut mitään muutakaan tekemistä. Ja ruuaksi syötiin mitä pikkuhiljaa sulavassa pakastimessa sattui olemaan, lähinnä marjoja ja sieniä eri muodoissaan. Leivinuuni-puuhella onneksi takaa sen ettei ihan kylmetytä tai nälkään kuolla vaikka sähköä ei olisikaan, mutta esim. lämmintä vettä ei luonnollisesti tule mistään, joten sitäkin sitten lämmitettiin kattiloissa ja kaadettiin kuupalla vuorotellen toistemme päähän suihkukopissa, jotta voisi edes kuvitella peseytyneensä.

Enää en marmata parin tunnin katkoista vaikka ne harmittaisivatkin, olen vain tosi kiitollinen jos sähköt palaavat saman vuorokauden aikana, ja aina äkkipimeän iskiessä varaudun heti pahimpaan, monen vuorokauden sähköttömyyteen.



Joulu.

Äitini ja veljeni tulevat meille joulunviettoon, se on ollut tapana nyt kolme viimeistä vuotta kun ei me täältä oikein päästä mihinkään irtautumaan. Tänäkin vuonna sanoin hoitavani tallin itse vaikka lomapäiviä riittäisikin pidettäväksi. Tykkään kuitenkin vähän rauhoittaa joulunaikaa, talli on joulunakin auki mutta rajoitetumman ajan. Meillä käy vuoden jokaisena päivänä useampi ihminen pihassa hevostaan hoitamassa ja aina siinä saa hiukan olla skarppina eikä voi ihan elellä niin kuin tykkää, joten olen katsonut parhaaksi ottaa juhlapyhinä hieman omaa aikaa työstäni rajaamalla aukioloja. Hevosten hoitoon se ei tietenkään voi vaikuttaa, hommat hoidetaan kuten kaikkinä muinakin päivinä.

Olen puuhastellut jouluruokia suurella ilolla, on tullut porkkanalaatikkoa, bataattilaatikkoa (ensi kertaa! Olen kuullut niin paljon kehuja tästä ihmeestä eikä valmistuksessa vaadita mitään kikkailuja joten ajattelin kokeilla onko maineensa veroista), maksalaatikkoa (tätäkin ensi kertaa! Mies on joutunut tyytymään aina Saarioisten versioon mutta kun perehdyin maksalaatikon tekoon niin totesin senkin olevan helppoa ja tosi halpaa, joten ei muuta kuin tekeytymään. Ostamani määrä jauhettua naudanmaksaa maksoi huikeat 94 senttiä), aura-punajuurilaatikkoa (ihan parasta, tätä tosin syödään meillä ympäri vuoden) sekä viisi joululimppua, yksi omaan käyttöön ja loput lahjaksi. Vielä on tekolistalla perinteinen rosolli sekä perunasalaatti ja jälkiruokakakku, joka on tänä vuonna luumuinen charlotte russe.

Lisäksi on siivottu kämppää pienissä erissä päivä kerrallaan, ei millään hullunstressillä mutta joulu on ihan hyvä syy käydä perusteellisemmin läpi tätä eläintarhaa. Karvatonta ja hiekatonta ja steriiliä meidän kodista tuskin koskaan saa vaikka kuinka kuuraisi, mutta jos nyt isoimmat pölypallot ja kuolaroiskeet pesisi kerran-pari vuodessa pois niin olisi jo tosi hyvä. Normaaliin perussiivoukseen kun olennaisesti kuuluu se, että kun alkaa kiertää huonetta imurin kanssa, niin lähtöpisteeseen palatessa se näyttää siltä kuin ei olisi siitä koskaan imuroinutkaan.

Maha keikkuu menossa mukana, tänään täyttyi rv 33 ja näytän tältä:

Lonkat on löysät ja nyt ehkä voin sanoa että olen tuntenut liitoskipuja, jos ne ovat niitä sellaisia teräviä vihlaisuja jossain tuolla häpyluun tietämillä. Sanoin tänään miehelle, että en ole tiennyt että kyykystä nousemiseen tarvitaan näin paljon lihasvoimaa, tuntuu että saan ihan kunnolla tiristää pohkeilla ja reisillä että pääsen ylös. Selkää tosin ei voi kovin räväkästi suoristaa sillä vatsanahka kinnaa vastaan. Yöt olen alkanut nukkua lisätyynyn kanssa, tyyny kuuluu mahan alle koska muuten nahka kirraa ikävästi koko yön ja vauva saa raivokohtauksia kun pusertuu jotenkin ahtaalle yksiössään. Tyynyn kanssa kyljen kääntäminen vaatii kuitenkin aina pienen heräämisen, jotta saan napattua tyynyn matkaan ja käännyttyä ja aseteltua tyynyn uudestaan. Muuten nukun edelleen varsin sikeästi ja hyvin.

Minua ei kuitenkaan särje eikä kolota, joten kestän satunnaisia kipuja ihan hienosti, kunhan ne ovat tuollaisia tilanteeseen sidottuja ja tulevat ja menevät. Laskettuun aikaan on 7 viikkoa ja ajattelin vielä ainakin puolet siitä jaksaa olla tyytyväisesti raskaana enkä marista, että tulisi jo ulos. Vaikka ei sillä, olen aika malttamaton tapaamaan tuon pienen mönkijän tuolta sisuksistani, joten sen puoleen ei haittaisi, jos se vaikka tulisikin ulos viikon-kaksi ennen laskettua aikaa.



Sain äitiyspäivärahapäätöksen Kelasta tällä viikolla. Ei tässä todellakaan rahoiksi lyödä, tyhmästä päästä kärsii koko pankkitili. Mitäs olen maksanut niin pikkuista eläkevakuutusmaksua, se on minun päivärahamääräni laskentaperusteena enkä ehtinyt nostaa sitä riittävän ajoissa saadakseni edes sinnepäin järkevän suuruista äitiys- ja vanhempainrahaa. Nyt mennään suurin osa ajasta minimipäivärahalla, josta napataan vielä 20 prosenttia verottajalle, ja se mitä itselle jäisi, kiertää lähinnä minun tilini kautta lomittajien tileille.

Lapsia kannattaa tehdä jos on hyväpalkkainen vakituinen työ joka on jatkunut ennen raskautta ainakin kaksi kokonaista vuotta, koska ensisijaisena päivärahan laskentaperusteena käytetään kahden vuoden takaista verotuspäätöstä, noin niin kuin normaalieläjillä. Toki yrittäjilläkin, mutta silloin ei katsota palkkatuloa tai yrityksen tulosta, vaan sitä summaa jonka on ilmoittanut eläkevakuutusyhtiölle vuotuiseksi työtuloksi. Minä olen kaksi vuotta sitten ollut vielä puolet vuodesta opiskelija ja toisen puolen yrittäjä mutta ilman peltoja ja ilman Myeliä eli eläkevakuutustani, joten siksi hain etuuksia 6 viimeisen kuukauden työtulosumman perusteella. Eikä sen kanssa kikkaileminen ole halpaa, minä korotin työtulosummaani ja sain siitä heti yli 700 euron lisälaskun... Ja silti lopputulos on että mennään minimipäivärahoilla. Niillä olisi menty ilmankin, joten vähän yhtä tyhjän kanssa koko juttu. No, ehkä jatkossa sitten tilanne on parempi, jos pystyn pitämään eläkemaksuni tällä tasolla ja tulee vielä tilanne, että sen mukaan täytyy päättää etuuksien suuruudesta.

Huvittavia tulkintakysymyksiäkin näihin Kelan päätöksiin liittyy: ystäväni on saanut verovapaata apurahaa. Kela ei katso sitä sellaiseksi tuloksi, että se nostaisi vanhempainetuuksien määrää. Toisaalta Kela katsoo tämän samaisen apurahan kuitenkin sellaiseksi tuloksi, että se estää ystäväni puolisoa saamasta asumistukea, koska apurahan johdosta pariskunnan yhteenlasketut tulot ovat liian suuret.

Minun tämän vuoden kirjailija-apurahakauteni eivät (onneksi?) sijoitu tälle ajanjaksolle, jolta tulojani eli maksujani tarkastellaan, joten säästyn ehkä muutamalta harmaalta hiukselta kun ei tarvitse niiden kanssa tapella.

Kaikki järjestyy

Asioilla on tapana järjestyä
ei ihan itsellään eikä ilman vaivannäköä, mutta kuitenkin järjestyä

Nyt näyttää siltä että pääsen kuitenkin jäämään äitiyslomalle suunnitellusti, vaikka tämä kesälomailu jää vähän vaillinaiseksi. Mutta sain sovittua meille kaksi ammatti-ihmistä tekemään äitiyslomani lomitukset, molemmat ovat puolituttuja ihmisiä ennestään ja kokemusta niin hevosista kuin hevostilojen lomittamisesta on rutkasti, joten uskallan olla aika luottavainen että tällä kertaa homma lähtee toimimaan niin kuin pitääkin.

Ja kesälomapäiviäkin saan osittain pidettyä pois, sillä talliapurini tekee vuodenvaihteeseen asti aamutallit ja siivoukset, eli ne kaikista kuormittavimmat työt. Itse hoidan edelleen iltapäiväheinien jaon ja illan sisäänhaut ja ruokinnan, joten ihan vapaana en pääse kirmailemaan, mutta mitäs tuosta. Tänään osasin jo aamulla ihan oikeasti nukkua vähän pidempään (olin toki hereillä 7.30 jolloin aamutalli alkaa ja yleensä kelloni soi, mutta nukahdin uudestaan), heräsin raukeana vasta 9.15. Oli tosi ihmeellinen olo nousta sillä lailla kiireettä ja niin myöhään!

*

Tällä viikolla oli taas neuvolakäynti, eipä siellä ihmeitä ollut nytkään, verenpaine ok, pissa puhdas, painoa minulle oli nyt kuukaudessa tullut vain 1,5 kg (ja heti kysyttiin syönkö varmasti kunnolla, herranjestas, olen kerännyt tähän asti 13 kiloa lisäpainoa, eikö se nyt jo jotain kerro?). Vauvan sykkeet oli säännölliset ja voimakkaat, kohdunpohjankorkeus menee keskikäyrällä ihan niin kuin kuuluukin (tosin edelliskerran lääkärin mittaama sf-mitta oli pieni poikkeus ylöspäin, oman terveydenhoitajan ottamat mitat on nätisti linjassa). Tunnustelemalla tuntui että vauva on pää alaspäin ja kuten olen arvannutkin, raajat minun vatsanahkaani vasten. Ei tarvitse tosin olla neropatti tämän tajutakseen, vauva venyttää jalkojaan suoraksi niin että ne vilistävät nahan alla tuonne kylkeen asti ja pullottavat sitten siellä, ja välillä navan vierestä nousee ihan selvä, terävän puikulainen jalkapohja josta melkein saa sormilla otteen ympäri. Terkkari totesi myös että lapsivettä tuntuisi olevan aika reilusti joten ei ihme että vauva liikkuu niin paljon ja vaivattomasti.

Äitiyspakkaus oli saapunut ja haettiin se kotiin. Haudottiin sitä kolme päivää leivinuunin päällä (ja kissa köllötti siinä myös oikein tyytyväisenä) ennen kuin raaskittiin avata. Täytyy sanoa että en tajua lainkaan sellaista vikinää jota vauvafoorumeilta saa lukea kuosien ja värien vääryydestä ja pakkauksen sisällöstä noin kaikkineen. Olin aivan äimistynyt siitä vaate- ja tarvikemäärästä joka sieltä paljastui! Ok, etenkin ulkovaatteet ovat aika ronskia kokoa eikä niitä tämän talven vauva täytä kuin korkeintaan ensi talvena (ellei silloin ole jo kasvanut niistä ohi), mutta ihan uskomaton määrä bodyjä ja potkuhousuja ja pipoja ja paitoja ja ties mitä. Pakkaukseen kuului myös täkki, patja ja liinavaatteet sekä vanutäytteinen pussukka jonka saa makuupussiksi tai levitettynä peitoksi/alustaksi. Lisäksi oli liivinsuojaa, kestovaippaa, terveyssidettä, perusrasvaa, kynsisakset, kylpypyyhe, lämpömittari, lorukirja, helistin, ruokalappu, hammasharja ja mitäköhän vielä. Ihan mahdottomasti kaikkea. Olin oudolla tavalla liikuttunut kun katselin niitä tarvikkeita ja ajattelin, että on meillä vaan aika hyvin asiat täällä Suomessa. Kauhistelkoot maailmalla että meillä nukkuu vauvat pahvilaatikoissa, minäkin harkitsen omani nukuttamista sinne.

Olin väkertänyt mieheltä salaa pienen isäpakkauksen ja annoin sen samalla kun aloimme aukoa äitiyspakkausta. Mies oli yllätetty ja hämillään ja ilahtunutkin. Pakkaukseen olin laittanut t-paidan jossa lukee Teräsmieslogossa isi, vauvalle pipon tekstillä My daddy rocks, pienen itsetehdyn tekstitaulun, tutin jossa lukee äänenvaimennin sekä pari kieli poskessa tehtyä isille suunnattua vauvanhoito-opasta.

Jaksa vielä vähän

Kun vastustaa niin vastustaa sitten ihan todella.

Ei mennyt niinku strömssöössä nämä meidän lomituskuviot. Vieläkin sapettaa niin että sauhu nousee päästä, mutta minkäs teet. Lomittajani kävi kaksi päivää ja kaikki oli hyvin ja kivasti ja näin, ja sitten ensimmäisenä iltana kun hänen piti yksinään tehdä työt, saavuin kotiin klo 22 ja löysin paikat pimeinä ja hevoset tarhoistaan ruokkimatta. Se tunne kun seisoo hetken keskellä pihaa kädet pitkin kylkiä eikä vain voi käsittää näkemäänsä, eikä vielä osaa liikauttaa mitään raajaansa mihinkään suuntaan. Raivo nousi vasta kun olin saanut hevoset sisään ja ruokittua (hyvin se hoituu korkkareissakin, näemmä). Turha varmaan sanoa että puhelimeen ei saatu yhteyttä ja niin pois päin.

No, tähän löytyi selitys johon hataraisesti halusin uskoa, ja läksytyksen ja ohjeistuksen ja vannotuksen ja painottamisen jälkeen ajattelin että pidän pari päivää rauhoittumisaikaa itselleni ja katsotaan uuden viikon alusta sitten uudelleen. Sunnuntai-iltana ei tullut vastausta tekstiviestiin, mutta vielä kuitenkin ajattelin että ehkä. Vein ohjelapun heinälatoon aamua odottamaan ja säädin oman herätyskelloni soittamaan kymmenen minuuttia aamutallin alkamisajankohdan jälkeen. Nukuin siihen asti, koirat eivät herättäneet ja kun kello soi, ei olisi tarvinnut oikeastaan edes katsoa verhonraosta - pihalla ei ollut ketään. Vaatteet niskaan ja ulos ja töihin, ihan ite.

En vain voi käsittää, millainen ihminen toimii näin.
Millainen ihminen lupaa kirjallisesti ja kasvotusten hoitaa ja tehdä ja toimia juuri niin kuin sanotaan, ja sitten vain jättää tulematta. Kun kyse ei ole edes pelkästään hevosten hyvinvoinnista, kyse on minun maineestani, minun yrityksestäni ja yrityskuvastani.

Myöhemmin etsin yritystietojärjestelmästä "lomittajan" toiminimeä (jonka hän puheidensa mukaan varta vasten perusti jotta voisi alkaa näihin töihin) enkä löytänyt.

Ymmärrykseni ei vain riitä.
Olen puhunut tätä niin paljon ja kääntänyt joka suunnasta mutta en vain saa kiinni siitä, mikä mättää. Miksei aikuisella ihmisellä ole selkärankaa sanoa suoraan, että tämä ei nyt toimikaan, ei ollut minun juttuni, en halua enää tulla. Sekin olisi harmittanut mutta ainakaan siitä ei olisi jäänyt näin paskaa makua suuhun.



Sen sijaan että olisin nyt toista viikkoa kesälomalla, painan itse taas töitä tallissa entiseen malliin, ja yritän lisäksi kuumeisesti löytää jostain uutta lomittajaa, joka tulisi sitten edes päästämään minut äitiyslomalle. Kroppa alkaa olla aika väsynyt, lonkat ei enää jaksa samalla lailla kuin ennen, fysioterapeutin lausuman mukaan SI-nivel alkaa ilmoitella olostaan kun ligamentit löystyy, kaularangassa on hermopinne eikä raskauden muutokset kehossa ainakaan helpota rangan oikean asennon säilyttämistä.

Väsynyt on myös mieli, stressi koko tästä sotkusta on ihan helvetillinen. Vaikka päivä päivältä asiat alkaakin hiukan seljetä, taidan kuitenkin saada muutaman puolittaisen kesälomapäivän pidettyä ensi viikosta lukien kun ihan oikeasti luotettava asiakkaani lupautui tekemään aamuhommat viikon jokaisena päivänä jouluun saakka. Iltapäivät ja illat teen edelleen sitten itse, mutta ehkä jaksan ne kuitenkin kun voisi edes joskus nukkua aamulla hiukan pidempään eikä ensimmäiseksi työksi rynnätä ulos hoitamaan tallia.

Minä tykkään työstäni ja tykkään hevosista ihan hirvittävästi, mutta näinä hetkinä ymmärrän kouriintuntuvan tarkasti sen mitä yrittäjän vastuu oikein on. Minä olen näistä eläimistä vastuussa, minä ja yksin minä. Vastuuta ei voi antaa pois kenellekään muulle, sillä minun on aina viime hädässä mentävä. Kuka tahansa muu voi luistaa hevosten hoidosta mutta minä en. Siinä ei kysellä särkeekö selkää tai särkeekö lonkkaa - minä en voi mennä lääkäriin ja sanoa että nyt jään sairaslomalle työstäni koska en jaksa. Tai voin mennä, mutta ei siitä ole apua koska lääkäri ei voi muuttua minulle luotettavaksi sijaiseksi joka tekee työni juuri niin kuin pitää.

Tänään on ollut erityisen raskas päivä ja on todella tuntunut siltä, että kun seinät lähtee kaatumaan päälle niin ne kaatuvat samaan aikaan joka puolelta. Pieniä asioita mutta kun keho ja mieli tuntuu jo muutenkin pinnistelevän äärirajoilla niin silloin ei yhtään huvittaisi alkaa hakata routarajan alle uutta aitatolppaa katkenneen tilalle, eikä räkä poskella roikkuen vaihtaa kymmenen asteen pakkasessa ja viimassa kahdesta tarhasta kaikkia lankoja ja paimenia ja maadoitussauvoja, koska yksi perkeleen elukka ei tahdo kunnioittaa sähkölankaa lainkaan. Ja kolmannennenkymmenennenkahdennen raskausviikkomahan päälle kumartuminen ja sen ja löystyneiden lonkkien kanssa jatkuva kyykkääminen, kumartuminen, nostaminen ja kantaminen täysissä talvitamineissa alkaa itsessään olla jo aika työlästä ja toisinaan kivuliastakin. Kumma kyllä, vieläkään en voi sanoa että tietäisin millaista on kun supistaa. Toivon tilanteen jatkuvan näin, edes sinne ensi viikkoon.

Jaksa vielä vähän, sanon itselleni ääneen kun tuntuu etten jaksa enää yhtään.
Jaksa vielä vähän.
Ja vielä tähän asti olen aina kummasti jaksanut, sen vähäsen että saan nuo eläimet hoidettua.
Koska ne odottavat minua, joka päivä.
Ja joka päivä minä menen - toisinaan se on mukavaa ja palkitsevaa, mutta toisinaan menen ihan vain siitä syystä, että minun on pakko.