Ei mennyt niinku strömssöössä nämä meidän lomituskuviot. Vieläkin sapettaa niin että sauhu nousee päästä, mutta minkäs teet. Lomittajani kävi kaksi päivää ja kaikki oli hyvin ja kivasti ja näin, ja sitten ensimmäisenä iltana kun hänen piti yksinään tehdä työt, saavuin kotiin klo 22 ja löysin paikat pimeinä ja hevoset tarhoistaan ruokkimatta. Se tunne kun seisoo hetken keskellä pihaa kädet pitkin kylkiä eikä vain voi käsittää näkemäänsä, eikä vielä osaa liikauttaa mitään raajaansa mihinkään suuntaan. Raivo nousi vasta kun olin saanut hevoset sisään ja ruokittua (hyvin se hoituu korkkareissakin, näemmä). Turha varmaan sanoa että puhelimeen ei saatu yhteyttä ja niin pois päin.
No, tähän löytyi selitys johon hataraisesti halusin uskoa, ja läksytyksen ja ohjeistuksen ja vannotuksen ja painottamisen jälkeen ajattelin että pidän pari päivää rauhoittumisaikaa itselleni ja katsotaan uuden viikon alusta sitten uudelleen. Sunnuntai-iltana ei tullut vastausta tekstiviestiin, mutta vielä kuitenkin ajattelin että ehkä. Vein ohjelapun heinälatoon aamua odottamaan ja säädin oman herätyskelloni soittamaan kymmenen minuuttia aamutallin alkamisajankohdan jälkeen. Nukuin siihen asti, koirat eivät herättäneet ja kun kello soi, ei olisi tarvinnut oikeastaan edes katsoa verhonraosta - pihalla ei ollut ketään. Vaatteet niskaan ja ulos ja töihin, ihan ite.
En vain voi käsittää, millainen ihminen toimii näin.
Millainen ihminen lupaa kirjallisesti ja kasvotusten hoitaa ja tehdä ja toimia juuri niin kuin sanotaan, ja sitten vain jättää tulematta. Kun kyse ei ole edes pelkästään hevosten hyvinvoinnista, kyse on minun maineestani, minun yrityksestäni ja yrityskuvastani.
Myöhemmin etsin yritystietojärjestelmästä "lomittajan" toiminimeä (jonka hän puheidensa mukaan varta vasten perusti jotta voisi alkaa näihin töihin) enkä löytänyt.
Ymmärrykseni ei vain riitä.
Olen puhunut tätä niin paljon ja kääntänyt joka suunnasta mutta en vain saa kiinni siitä, mikä mättää. Miksei aikuisella ihmisellä ole selkärankaa sanoa suoraan, että tämä ei nyt toimikaan, ei ollut minun juttuni, en halua enää tulla. Sekin olisi harmittanut mutta ainakaan siitä ei olisi jäänyt näin paskaa makua suuhun.
Sen sijaan että olisin nyt toista viikkoa kesälomalla, painan itse taas töitä tallissa entiseen malliin, ja yritän lisäksi kuumeisesti löytää jostain uutta lomittajaa, joka tulisi sitten edes päästämään minut äitiyslomalle. Kroppa alkaa olla aika väsynyt, lonkat ei enää jaksa samalla lailla kuin ennen, fysioterapeutin lausuman mukaan SI-nivel alkaa ilmoitella olostaan kun ligamentit löystyy, kaularangassa on hermopinne eikä raskauden muutokset kehossa ainakaan helpota rangan oikean asennon säilyttämistä.
Väsynyt on myös mieli, stressi koko tästä sotkusta on ihan helvetillinen. Vaikka päivä päivältä asiat alkaakin hiukan seljetä, taidan kuitenkin saada muutaman puolittaisen kesälomapäivän pidettyä ensi viikosta lukien kun ihan oikeasti luotettava asiakkaani lupautui tekemään aamuhommat viikon jokaisena päivänä jouluun saakka. Iltapäivät ja illat teen edelleen sitten itse, mutta ehkä jaksan ne kuitenkin kun voisi edes joskus nukkua aamulla hiukan pidempään eikä ensimmäiseksi työksi rynnätä ulos hoitamaan tallia.
Minä tykkään työstäni ja tykkään hevosista ihan hirvittävästi, mutta näinä hetkinä ymmärrän kouriintuntuvan tarkasti sen mitä yrittäjän vastuu oikein on. Minä olen näistä eläimistä vastuussa, minä ja yksin minä. Vastuuta ei voi antaa pois kenellekään muulle, sillä minun on aina viime hädässä mentävä. Kuka tahansa muu voi luistaa hevosten hoidosta mutta minä en. Siinä ei kysellä särkeekö selkää tai särkeekö lonkkaa - minä en voi mennä lääkäriin ja sanoa että nyt jään sairaslomalle työstäni koska en jaksa. Tai voin mennä, mutta ei siitä ole apua koska lääkäri ei voi muuttua minulle luotettavaksi sijaiseksi joka tekee työni juuri niin kuin pitää.
Tänään on ollut erityisen raskas päivä ja on todella tuntunut siltä, että kun seinät lähtee kaatumaan päälle niin ne kaatuvat samaan aikaan joka puolelta. Pieniä asioita mutta kun keho ja mieli tuntuu jo muutenkin pinnistelevän äärirajoilla niin silloin ei yhtään huvittaisi alkaa hakata routarajan alle uutta aitatolppaa katkenneen tilalle, eikä räkä poskella roikkuen vaihtaa kymmenen asteen pakkasessa ja viimassa kahdesta tarhasta kaikkia lankoja ja paimenia ja maadoitussauvoja, koska yksi perkeleen elukka ei tahdo kunnioittaa sähkölankaa lainkaan. Ja kolmannennenkymmenennenkahdennen raskausviikkomahan päälle kumartuminen ja sen ja löystyneiden lonkkien kanssa jatkuva kyykkääminen, kumartuminen, nostaminen ja kantaminen täysissä talvitamineissa alkaa itsessään olla jo aika työlästä ja toisinaan kivuliastakin. Kumma kyllä, vieläkään en voi sanoa että tietäisin millaista on kun supistaa. Toivon tilanteen jatkuvan näin, edes sinne ensi viikkoon.
Jaksa vielä vähän, sanon itselleni ääneen kun tuntuu etten jaksa enää yhtään.
Jaksa vielä vähän.
Ja vielä tähän asti olen aina kummasti jaksanut, sen vähäsen että saan nuo eläimet hoidettua.
Koska ne odottavat minua, joka päivä.
Ja joka päivä minä menen - toisinaan se on mukavaa ja palkitsevaa, mutta toisinaan menen ihan vain siitä syystä, että minun on pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti