3 kk on paljon enemmän kuin 2 kk

Pikkuässä on viikkoa vaille 3 kuukautta. Ykskaks yllättäen siitä on tullut ihan eri tyyppi kuin ennen. Se on tullut enemmän persoonaksi, enemmän Tyypiksi. Enää se ei ole sellainen ruttuinen vastasyntynyt josta saa koko ajan vähän pelätä, että siltä vaikka pyörähtää pää irti jos sitä liian raisusti kääntää tai nostaa. Enää ei ihan joka parahdukseen tarvitse kokeilla kaikkia mahdollisia konsteja ennen kuin löytyy oikea. Olen oppinut siis lukemaan vauvaani, edes hiukan.

On päiviä, jolloin tuntuu että meillä on jokin rytmi. Aamut ja aamupäivät etenkin sujuvat jo aika mallikkaasti, melko kellontarkasti samalla lailla joka päivä. Se on hyvä, se tuo varmuutta, ja se tuo liikkumavapautta.

Aamuun kuuluu n. 20 minuutin power napit sitterissä ennen varsinaisia aamupäiväunia

Niiden jälkeen lähdetään ulos

Tänään pesin pois Pikkuässän toppavaatteita. Tajusin, ettei se mahdu niihin enää koskaan (onneksi ostin nekin kirpparilta ja onneksi maksoin vain 5 e). Olen haikeudella viikannut jo aika monia vaatekappaleita pois hoitopöydän laatikosta. Ollaan siirrytty kolmoskoon vaippoihin. Ja jotain kehitystä taitaa olla sekin, että ennen kakkaa tuli 13 kertaa päivässä, ja nyt enää sitä tulee ehkä vain 3 kertaa. Tajusin myös, että tuo syö vieläkin 0-2 kk ensitutteja - piti ihan sitä varten lähteä kylille, että pääsin ostamaan uusia, isompia tutteja.

Ison tytön tutit

Pikkuässä on myös oppinut uusia taitoja. Se osaa imaista koko alahuulensa suuhun. Ja laittaa lähes kokonaan molemmat nyrkit sinne suuhun myös. En tiedä, onko se nyt löytänyt suunsa vai kätensä, mutta jotain selvasti tapahtuu. Sormet ei enää ole koko ajan tiukassa nyrkissä, vaan niitä heilutellaan. Pään kannattelu menee joka päivä huimasti eteenpäin, nyt ryhtiliike näyttää jokseenkin tältä:

Mitäs me raitapaidat

Ehkä olen sellainen äiti, joka alkaa nauttia vauvanhoidosta vasta kun vauva on vähän vähemmän vauva. Nyt on yhä useammin sellainen olo, että vauvani on mainio tapaus. Sillä on luonne ja se tykkää asioista (liikkuminen, pystyssä olo, ilveily ja ilmeily) ja ei tykkää asioista (hihojen pukeminen, perinteisessä "vauva-asennossa" pitäminen sylissä, pois lukien nukutusaika jolloin vauva-asentokin kelpaa). Sen kanssa voi seurustella ja seurustelu aika usein on vastavuoroista. Hoitaminen on jo jotain muutakin kuin pelkkää arvaamista. Vauva on jämäkkä ja sitä voi ja uskaltaa ja täytyykin pitää sylissä eri tavoin.

Esimerkiksi näin:

Tai näin: 

Myös katseella seuraaminen on kehittynyt huimasti. Pikkuässä katsoisi telkkariakin niin paljon kun vain antaisin. Kelpaa Britannian paras leipomo ja Poliisit ja moni muu. Pää kääntyy kuin pöllöllä telkkaria kohti. Kaikki liikkuva ja värikäs kiinnostaa, ja tietenkin äiskän ja iskän naamat. Yksi hitti on omin pikku kätösin askarreltu mobile:

Design: minä. Runkohenkarit: mummola, runkohenkareiden maalaus: minä (tein töpötyssiveltimen sairaalan verkkopikkuhousuista!). Amigurumien design: minä ja mamma, amigurumien ompelu: mamma, amigurumien ripustusnarut: minä ja mamma. Mobilen kattoonkiinnitys: isi. 

Kilppari

Marja-Liisa Kirvesniemi

Minulla on vielä reilu viikko äitiyslomaa jäljellä. Sitten alkaa vanhempainvapaa ja meiltä lähtee lomittajat pois. Hevoset menee siitä kohtapuolin laitumelle ja se kohtuullistaa työmäärää, uskon selviäväni. Kesän pääluku tulee olemaan 11. Oma ponini palaa kotiin ihan muutaman päivän päästä, sitten pääsen taas ihan oikeasti harrastamaan.

Vauva Tulaan ja iltatalliin

Viime viikonloppuna starttasin kouluratsastuskisoissa opetushevoseni kanssa, ja täräytettiin samantien kolmossijalle. Ei hassummin vuoden kisataukoa pitäneeltä hevoselta ja alle 3 kk sitten synnyttäneeltä kuskilta! 

Imetän edelleen. Nyt on taas vaihe kun se ei niin hirveästi stressaa. Tosin se stressaa, ettei painoni tipu millään. Luulen etten pääse ylikiloistani eroon ennen kuin lopetan imettämisen. Imettäminen ei selvästikään laihduta minua, päinvastoin kroppani tuntuu takertuvan saavuttamiinsa kiloihin tiukasti, että varmasti riittää lapselle ravintoa. No, ihan kohta on se 3 kk täynnä. Siihen olen todella tyytyväinen. Katsotaan, missä vaiheessa alamme kokeilla kiinteitä - toivon että niistä olisi apua noihin refluksioireisiin, jotka kyllä onneksi ovat pysyneet aika kivasti hallinnassa maidonsakeuttajalla. Nyt yritän tehdä niin, että yöaikaan en antaisi sakeuttajaa lainkaan vaan imettäisin vain. Viime yö ainakin meni sujuvasti ilman puklaamista.

Imetys ja minä

Arka aihe, tuo imetys.

Olen arponut pidemmän aikaa, kirjoitanko siitä tänne. Lähtötilanne oli jo raskausaikana se, että imetys ahdisti. Kirjoitin ahdistuksestani muutaman sanan täällä. Pintapuolisesti silloinkin, koska aihe tuntui jo silloin aralta.

Nyt en jaksa kaunistella.

Inhosin ja pelkäsin ajatusta imetyksestä koko raskausaikani. En osaa vieläkään eritellä, miksi niin. Minusta vaan tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä ajatukselta, että joku on riippuvainen minun rinnoistani ja imee niitä monta kertaa päivässä. Vaikka kuinka toistelin itselleni, että imettäminen on maailman luonnollisin asia ja sitä varten rinnat on, en saanut olotilaani toiseksi. Ahdisti ja pelotti.

Olin toivonut, että imetys sujuisi kohdallani helposti: lapsi osaisi ottaa rinnasta kiinni ja maitoa tulisi. Ajattelin, että sitten ehkä pystyn imettämään. Ajattelin, etten kestä imetysohjausta. Luin imettämisestä ja maidontulosta ja rintojen rakenteesta ja imuotteista ja imetysasennoista niin etten välillä saanut iltaisin unta kun ahdisti niin. Minun tapani käsitellä pelkoja ja ahdistuksia on selvittää mahdollisimman paljon faktaa pelkoni taakse. Ainakin tietäisin kaiken mahdollisen, ja josko pelko sitä kautta pienenisi. Ei pienentynyt. Eniten lohtua sain kun löysin keskusteluketjun "Ajatus itsestä imettämässä ahdistaa". Hurraa, en ole yksin!! En ehkä olekaan outo ja viallinen kun pelkään imettämistä irrationaalisista syistä.

Kun sitten Pikkuässä syntyi, oli imettämisen alkutaival raskas. Ja kipeä. Pelottava, epämiellyttävä, ja sanoinko jo, kipeä. Ykskaks olinkin imetysohjauksessa sairaalassa ja neuvolassa. Rinnanpäät verellä ja kipu käänsi varpaankynnet nurin kun kovaimuinen vauva tarrasi kiinni. Eikä tullut maitoa ja vauva oli unelias ja keltainen. Koko se setti mitä pelkäsin. Sitten kivulias maidonnousu ja kaalinlehdet tissiliiveissä ja kuppikoko joka vain kasvoi ja kasvoi.

Minä pidin pienistä B-kupin rinnoistani. Ne olivat sievät ja huolettomat.
Nyt minulla on arville ratkenneet, roikkuvan raskaat G/H/I -kupin hinkit. Ne on rumat, epäkäytännölliset, koko ajan arat, eivät mahdu mihinkään liiveihin. Minä inhoan niitä. Niillä on Tehtävä, tiedän sen, mutta minä inhoan niitä. Ei tee hyvää inhota jotain osaa itsestään. Koko ajan on epämiellyttävä olo. On selvää, etten koskaan enää saa takaisin niitä näppäriä pieniä B-kuppeja. Toivon kuitenkin, että nämä tästä vetäytyvät edes jonkun verran. Muuten on mielenterveyteni koetuksella.




Minä inhoan imettämistä.



Nyt se on sanottu.

Minusta siinä ei ole mitään luonnollista, ei mitään miellyttävää. Päivä päivältä ja kerta kerralta inhoan sitä enemmän ja enemmän.

Mutta niin vaan minutkin on saatu imetyspropagandan avulla imettämään. Koen huonoa omatuntoa jo siitä, että annan Pikkuässän maidonsakeuttajan korvikkeen seassa. Huonosta omatunnosta seuraa se, että yritän tissit soiden pumpata omaa maitoa rintapumpulla, jotta ei tarvitsisi edes sitä 25 ml korviketta per imetyskerta antaa. Minä inhoan sitä, että koko elämäni on tällä hetkellä pelkkää tissiä. Minä inhoan maidonherumisen tuntemuksia rinnoissani, inhoan sitä että koko ajan niitä täytyy olla nykimässä esille. Kiitän luojaani siitä, että Pikkuässä on tehokas ja nopea syömäri, imetyskerrat kestävät maksimissaan vartin, usein vähemmänkin. Minusta ei olisi mihinkään 45 minuutin maratonimetyksiin, olisin jo hukannut järkeni.

En vieläkään voi uskoa, miten urhea olen imettämisen suhteen ollut. Miten paljon sitä pelkäsin. Ja miten oikeassa kuitenkin itseni suhteen olin. Minä en pidä tästä, en ollenkaan. Imetän, koska uskon että se on lapselleni hyväksi.

Minulla oli vähimmäistavoite.
Ajattelin, että jos vain ikinä pääsen alun hankaluudesta yli, haluaisin imettää kaksi kuukautta. Ja jos siihen pääsen, olen todella onnistunut.

Nyt Pikkuässä on kaksi ja puoli kuukautta vanha. Imetän edelleen. Mutta joka päivä inhoan tätä. Silti ajattelen, että jos kolmen kuukauden ikään asti jaksan niin olen hyvä ja onnistunut. Ja sellainen utopistinen toive on pystyä neljään kuukauteen.

En edes tiedä, kenen silmissä haluan olla hyvä ja onnistunut. Olen sen verran ärhäkkänä jo esiintynyt neuvolassa, etten pelkää sieltä tulevaa "tuomiota". Kukaan lähipiirissä ei taatusti käy arvostelemaan valintojani, jos päättäisinkin lopettaa imetyksen, päinvastoin. Miksi siis minäkin, kaikessa imetyskriittisyydessäni, olen alkanut uskoa, että imettäminen on hyvän äitiyden mittari? Ennen Pikkuässän syntymää ajattelin, että tottakai meillä voidaan imettää ja käyttää korvikkeita rinnakkain, ja niin on varmasti ihan hyvä. Isäkin saa ruokkia ja niin edelleen. Miksi minä nyt olen tehnyt itse itselleni imettämisestä vankilan ja koen, etten pääse mihinkään koska lapselle saattaa tulla nälkä ja minun pitää olla häntä ruokkimassa?


Toivon salaa, että minulta loppuisi maito.
Sitten olisi syy lopettaa imetys.

Maitoa tulee ilmeisesti sopivasti, koska lapsi kasvaa ja voi hyvin eikä huuda nälkäänsä tunnin välein vaan pysyy imetyksen jälkeen tyytyväisenä yleensä kolmesta neljään tuntia. Maitoa ei tule tulvimalla yli äyräiden - en juuri koskaan tarvitse liivinsuojia, rinnat eivät pakkaudu kipeiksi eikä maitoa enää suihkua ihan hulvattomasti. Ennemmin maidontulo on niukempaa kuin alussa, koska enää en heru pumpulle juuri mitään. Ei ole ylituotantoa mutta tuskin on alituotantoakaan. Ulkoisesti kaiken pitäisi siis olla hyvin.

Onko sallittua lopettaa imetys vain itsekkäistä syistä - siitä syystä ettei pidä siitä?

Minä en tiedä. Ja tämän kysymyksen kanssa painin joka päivä, joka ikinen imetyskerta. Kun tämä kerran periaatteessa sujuu ihan ok, niin onko minulla lupa ja oikeus lopettaa?

Äidinmaito on pikkuvauvan parasta ravintoa. Voinko minä riistää sen lapseltani vain siksi, että itse inhoan maitokoneena oloa?

Voisinko itse paremmin jos en imettäisi?
Ennemmin tai myöhemmin Pikkuässä alkaa vaistota, että äiti on ruokailuhetkessä aika ahdistunut. Nyt kierrän ahdistusta lukemalla tai surffaamalla netissä samaan aikaan kun imetän. Kun saan muuta ajateltavaa, jaksan. Mutta kuuluuko imetyksen olla pelkkää sinnittelyä ja jaksamista? Olenko huono äiti kun ajattelen näin? Eikö hyvä äiti halua imettää niin pitkään kuin suinkin? Minulle ylipäätään on utopistinen ajatus imettää yli puolivuotiasta, sellaisesta en ole koskaan edes haaveillut.

Olin toiveikas imettämisen suhteen. Ajattelin, että ehkä löydän sen hienouden kun vaan sitkeästi jatkan, vaikeasta alusta huolimatta. Niin oli lukemani mukaan käynyt monille. Ja imetyksestä luopuminen on lopulta tuntunut haikealta, sitten joskus kahdeksan tai yhdeksän kuukauden jälkeen.

Olin toiveikas turhaan. Olen onnistunut imettämisessä, siitä olen ylpeä ja siitä koitan muistaa onnitella itseäni usein. Mutta minkäänlaista nautintoa tai hyvänolon tunnetta en ole imettämisestä saanut koskaan. Se on pakollinen tapahtuma jotta lapseni saa ruokaa. Lapseni voisi saada ruokaa myös pullosta ja minä saisin pitää tissini ihan itselläni. Saako niin tehdä?

Jaajaa-neuvola

Viime viikolla oli pikkuässän 2 kk neuvola, jossa oli oikein lääkäri vastaanottamassa. Eipä siellä meno ole raskausajasta muuttunut - kysytään mitä kuuluu, kerron refluksista ja maidonsakeuttajasta; lääkäri sanoo jaa. Sitten kerron että pikkuässän toinen silmä rähmii kamalasti paksua vihreää rähmää; lääkäri sanoo jaa. Sitten kerron että nukkumaanmeno iltaisin on tosi vaikeaa ja että vauva nukahtaa vasta yhdeltä yöllä. Siihen lääkäri sanoo että jaa, hän on iltavirkku.

Sitten muistetaan painottaa että tänne saa sitten aina soittaa jos tulee jotain.
Enpä ihan äkkiä keksi sellaista vaivaa johon haluaisin kuulla kommentiksi pelkän jaan.

Haluttiin nähdä myös minun paikkani. Jokohan nyt tämä jalkojenlevittely olisi hetkeksi ohi. Hyvin olin palautunut, olen sen kyllä tiennytkin kun ei ole mitään vaivaa ollut. Kelaan pitää viedä lappu että olen ihan oikeasti näyttänyt siltä että olen synnyttänyt, sitten saan edelleen nauttia Kelan rahoja.

Pikkuässä painoi karvan vaille kuusi kiloa ja oli 59 senttiä pitkä. Aika pätikkä! Jämäkästi hän kannattaa jo päätään, ei enää muistuta niin paljon kilpikonnaa kuin ennen. On siis tullut sellainenkin yksikkö kuin kaula tuohon vauvaan.

Rota-rokote otettiin, se oli suun kautta annettava liuos joten antaminen ei tuottanut suurta tuskaa. Ei jälkivaivoja paitsi järkyttävän pahan hajuiset pierut sekä itse tuotos.

Mies ei vieläkään suostunut kysymään, koska näille se pippeli kasvaa, vaikka olen luvannut sille viisikymppiä jos kysyy.

*

Lapsukainen nukkuu parhaiten ulkona. Tunnen välillä huonoa omatuntoa siitä että tyrkkään sen aamupäivällä ulos nukkumaan (3-4 h), sitten se käy sisällä, syö, vaihdetaan vaippaa, hilpeillään lattialla tai sitterissä tai lattialla ja sitterissä tunti taikka maksimissaan kaksi, kunnes tulee pari haukotusta ja silmäluomet alkaa painaa ja tulee nitinää, jonka jo osaan tunnistaa väsymykseksi. Sitten puen sen uudestaan ja tyrkkään uudestaan vaunuissa ulos, ja taas menee kolmesta jopa viiteen tuntia unessa. Mutta jos yritän nukuttaa vauvaa sisällä, se räpsii hereille 20-40 minuutin päästä näennäisestä nukahtamisesta ja on kitisevä ja vääntelehtivä ja kiukkuinen. Vaunuihin se nukahtaa jo siinä vaiheessa kun lasken sen topattuna pötkylänä makuupussiinsa ja vedän vetoketjun kiinni. Ei tarvitse hetkuttaa eikä mitään, sen kun tökkää vaunut ulos.

Nämä hyvät päiväunet ovat mahdollistaneet sen, että pääsen taas kiinni omiin harrastuksiini. Olen ratsastanut useamman kerran viikossa, ja 2 viikon päästä menen jo kisoihin! Ihanaa. Kaipaan myös töihin tosi paljon. Mutta kai yrittäjän on tykättäväkin työstään ihan todella, ei sitä muuten jaksaisi.

Hyvä yö, huono yö

Hyvä yö on sellainen, että lapsi nukahtaa helpohkosti ilman huutoraivokohtausta, mielellään vanhan vuorokauden puolella eikä seuraavan. Nukkuu kolme tuntia tai jopa neljä, herää nälkäänsä, kipitetään keittiöön lämmittämään maitotilkka ja sekoitetaan siihen sakeuttajaa ja Cuplaton-tippaa, kipitetään takaisin, nostetaan vauva makuupussistaan rinnalle jossa syö ja johon nukahtaa, ilman kakkaamista, röyhyä, puklua, vääntöä. Jätetään siihen rinnalle nukkumaan koska ollaan jo opittu jotain nukkuvista karhuista ja niiden herättämisestä. Isi nukkuu koko toimituksen ajan. Nukutaan lisää, neljä tuntia ja joskus jopa viisi (viimeistään kolmannen unitunnin kohdalla havahdutaan kokeilemaan sormella nenän alta, vieläkö vauva hengittää) ja herätään uuteen aamuun siinä kahdeksan-yhdeksän välillä. Vanhemmat ovat levänneitä ja jaksavat vaikka ja mitä. Vauva ottaa vielä sitterissä power napit kun äiskä ja iskä syövät aamupalaa. Hymyillään ja ai että.




Sitten on se huono yö.
Se alkaa sillä että yritetään laittaa vauva nukkumaan edes jotenkuten inhimilliseen vauvannukutusaikaan klo 22.30. On yöpuku ja hämärä huone ja syötetään makuulta (hemmetti toinen tissi on alkanut falskata kun imetän makuulta, täytyy käyttää maidonkerääjää ja sekös on mukavaa kun muutenkin saa härvätä noiden purkkien ja pullojen ja ties minkä kanssa kaiken yötä). On iltarutiini tai ainakin yritelmä sellaisesta, josko me joskus opittaisiin ja josko tuo vauvakin.

Vauva ei ole samaa mieltä. Se natisee syötön jälkeen makuupussissaan, silmät on kuin teelautaset, pälyilevät kaikkea mahdollista. Laitetaan harsoa vauvan silmien eteen, jotta se ei saisi nukahtamista estäviä ärsykkeitä. Työnnetään tuttia suuhun ja vauva sylkee sitä yhtä kiivaasti pois. Natina yltyy kitinäksi ja siitä sitten raivohuudoksi. Vauva on punainen ja nihkeä ja haisee hieltä ja huutaa niin että pää tärisee eikä rauhoitu vaikka tekisi mitä. Sitten kun se sattumankaupalla hiljenee (varmaan on niin väsynyt ettei enää jaksa edes huutaa), isiltä pääsee aivastus. Ai ai, isi, väärä hetki! Vauva säikähtää aivastusta ja alkaa uudestaan huutaa. Ja huutaa ja huutaa ja huutaa ja huutaa. Tekee mieli ihan vähän vaan kuristaa isiä kurkusta.

Lopulta vauva hiljenee kun sille saa tuupattua tissin suuhun ja se, varmaan vahingossa, tarttuu siihen. Kello on jotain puolen yön tietämillä. Vauva ehkä vähän vaikuttaa nukahtavalta joten se siirretään makuupussiinsa, laitetaan taas harso kun edelleen silmät pyörii päässä. Vauva ehkä vähän nukahtaa ja sitten juostaan itse syömään pikainen iltapala ja käymään pikainen suihku ja sitten tullaan silmät ristissä itsekin nukkumaan.

Vauva herättää 2.20. Syödään. Puklataan yöpuku märäksi ja aika monta harsoa. Taistellaan unta vastaan, työnnetään tuttia suuhun ja syljetään sitä pois, kitistään silmät kiinni ja aina kun uni koittaa nielaista, säpsähdetään ja aletaan kitistä uudestaan. Toistetaan X kertaa. Ei viitsitä katsoa kelloa kun vauva viimein hiljenee, epäilemättä se on aika lähellä neljää.

Vauva herättää 5.12. Silmät puoliummessa lähdetään keittiöön hakemaan maitotilkkaa ja sakeuttajaa ja Cuplaton-tippaa. Liukastutaan johonkin märkään, tajutaan että se on koiranoksennus. Jatketaan matkaa. Osutaan uudestaan johonkin märkään, tajutaan että sekin on koiranoksennus ja että sitä on muuten ihan hemmetisti ja ihan joka puolella. Mennään ruokkimaan kitisevä vauva, herätetään isi siivoamaan oksennusta. Tulos: vauva syö, puklaa yöpukunsa uudelleen märäksi ja aika monta harsoa myös, ja kitisee ja taistelee unta vastaan. Isi pesee suihkukaapissa mattoa johon koiranoksennus on ehtinyt pinttyä kiinni. Kello on ehkä kuusi. Päästään takaisin sänkyyn, vauva kitisee ja kitinä äityy huudoksi. Isi näyttää uhkaavasti siltä että nukahtaa. Rähistään sille että nyt hoidat tämän nukutuksen, minä oon nukkunut tunnin pätkiä. Laitetaan korvatulpat ja käännytään selin eikä kuitenkaan pysytä niin vaan vedetään tulppaa pois ja räpsytetään valoja ja vauva se vaan puklaa ja kitisee ja sylkee tuttia.

Jossain kohtaa on kuitenkin tullut uni koko porukalle koska vauva herättää 8.20, vääntää pierua ja sitten kakkaa. Lähdetään taas keittiöön ja haetaan maitotilkka ja sakeuttajaa ja Cuplaton-tippaa ja syödään ja noustaan vaihtamaan vaippaa ja puhdasta vaatetta ja ruokkimaan kissaa ja koiraa ja hiphei kun onkin virkeä ja levännyt olo! Pumpataan tissit pitkänä maitoa jotta olis taas päivällä maitotilkkaa sakeuttajaa varten (miksi edelleen siitä korvikkeen käyttämisestä tulee lähes rikollinen olo), keitetään pulloja ja pumppua ja tutteja ja yritetään päästä aamupalalle. Vauva simahtaa sitteriin. Aamupalapöydässä ei hymyilytä.



Mutta onneksi on joskus niitä hyviäkin öitä.