Kokkasin sosetta johon sain mielestäni niin hyvän maun että olisin voinut syödä sitä itsekin. Ilmeisesti minun ja vauvani makumieltymykset ovat kuitenkin eriäväiset, sillä ihana soseeni purskutettiin suusta alaleualle, siitä kämmeneen, kämmenestä varpaisiin ja sieltä edelleen kulmakarvojen kautta hiuksiin.
Makumatka yli totuttujen normien alkoi, kun kukkakaali-broilerisoseestakin päätyi suurin osa rinnuksille. Kokeileva kokki sotki sekaan hiukan päärynää, ja johan alkoi maistua.
Vauvalla on vaihe. Ehkä se ryömii tai kääntyy tai tekee hampaita tai sitä ummettaa, aivan sama, mutta iltarutiineihin on tullut pesujen, pusujen ja muun sälän lisäksi huutokonsertti, joka kestää mitä tahansa kahdestatoista minuutista kahteen ja puoleen tuntiin. Vauva vääntyilee, potkii, jyrsii hampaattomalla suullaan minun olkapäätäni ja solisluutani ja mitä nyt sattuu eteen osumaan, ja huutaa ja karjuu niin että hiki roiskuu. (Molemmilta.) "Rauhoittele itkevä lapsi sylissä sivelemällä hänen selkäänsä ja laske hänet sitten takaisin sänkyynsä", jep, olen nyt aika monta iltaa sivellyt sitä vääntyilevää hikiselkää sylissäni kolmatta tuntia eikä huuto vain lakkaa ennen kuin vauvasta loppuu veto. On syöty särkylääkkeetkin ja meininki on ihan sama edelleen.
Sattumalta minulla on vaihe etten jaksaisi yhtään kuunnella sitä huutoa. Lasken iltoja siihen että mies olisi vapaalla taltuttamassa raivohuutoa kanssani, mutta miehellä on nyt vaihe ettei vapaita oikein ole. Kaiken lisäksi tämä tuntuu säännönmukaisesti menevän niin, että kun mies on kotona ja hoitaa nukutuksen, vauva laittaa silmät kiinni ja nukahtaa tuosta noin, tai korkeintaan kirahtelee pientä itkua muutaman minuutin. Ja taas kun koittaa minun yksinäiset iltani, huuto vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.
Ajattelen että tämän on oltava taas ohimenevä vaihe. Koitan matkustaa mielessäni pois siitä karjunnasta, koitan kuvitella sen avaran kanjonin jossa olen aivan yksin ja huudan perkelettä niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Joskus auttaa, joskus ei. Koitan olla pelkäämättä iltoja ja ajattelematta, kauanko mahtaa mennä ennen kuin uni tulee. Koitan ajatella ettei se ole henkilökohtaista, koitan pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena. Itse yöt ovat parempaan päin koska päätin lakata olemasta unitutti, enkä enää syötä jokaisesta inahduksesta. Ja kas, meillähän on neljän-viiden tunnin unipätkiä, tosin väleissä vielä on erinäisiä piehtarointeja, jokelteltuja ja jumppatuokioita, ja toisiaan myös huutoa, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.
Koitan olla ajattelematta rumia ajatuksia, mutta kyllä, vauva on kamala ja raskas kun se huutaa ties monettako tuntia naama raivosta juovikkaana, ja polkee hikisillä jaloillaan minun lonkkaani ja mahaani, ja vääntyilee ja rimpuilee kuin ei tahtoisi olla sylissä ollenkaan. Mutta sitten kun uni viimein tulee, vauvan pieni vartalo rentoutuu ja se kääntää kasvot sivuun ja huokaa ja nassuttaa suutaan, se on ihaninta, kauneinta, haurainta mitä on, ja minä peittelen sitä hellästi lakanalla ja silitän ihan vähän vielä, ihan vähän vain, poskesta ja ohimolta ja pullealta kämmenselältä.
torstai 31. heinäkuuta 2014
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Tunnustus
En ole käynyt missään äitilapsikerhossa, -kahvilassa, -jumpassa, -värikylvyssä tai -muskarissa. Kerran olin kolmikuisen pikkuässän kanssa neuvolan järjestämässä leikillisessä hetkessä (sanatarkka lainaus kutsusta), jossa suunnilleen kaikki mitä sanoin oli jotenkin väärin. "Oletteko laulaneet ja lorutelleet vauvalle?" "No en kun en oikein muista mitään lastenlaulunsanoja, laulan sitten mitä mieleen tulee kun ei sen varmaan niin väliä ole, mitä laulaa." "Mutta lapsethan ymmärtävät jo tosi pienenä tosi paljon..." Jep ja huonoäiti-leima otsassa sitten hoilasin piirissä silivatiseilaa silivatiseilaa ja päätin etten tämmöiseen enää ikinä. Ei sillä että minua olisi kutsuttukaan, seuraava leikillinen sessio piti olla nelikuisille mutta kas kun mulle ei tullut kutsua lainkaan. Sattuma?
Mutta faktahan on, että tuo varttia-vailla-puolivuotias alkaa jo kyllästyä tuijottamaan aina vaan meikäläisen naamaa päivästä toiseen, ja oman leluboksin lelut on aika nopsaan imeskelty. Ja aina kun on käyty kylässä, nähty muita vajaamittaisia ja lapsenmielisiä tai ylipäätään vain jotain muuta kuin oman kodin kattopalkit, on pikkuässä tyytyväisempi ja nukkuu paremmin.
Niinpä googlasin MLL:n paikallisyhdistyksen sivuille ja katsoin ne pahamaineiset perhekahvilat ja niiden aukiolot. Miten voikaan krampata henkisesti niin rankasti, kun jo esittelytekstissä sanotaan Pappilassa on ollut omat vakikävijänsä, mutta aina kaivataan uusia kävijöitä joukkoon? Siis tuohan huutaa sitä että siellä on istunut ne samat akat jotain viistoista vuotta ja tehneet aina vaan uusia lapsia jotta saavat edelleen istua siellä niin kuin aina ennenkin, ja uskallapa pistää nenäsi uutena sinne niin tunnet kyllä astuneesi väärille varpaille.
Mies tarjoutui että hän menee pikkuässän kanssa, mutta ei sekään ollut hyvä. Kun ehkä vähän minäkin alan olla kypsä istumaan tässä samalla leikkimatolla ja kommunikoimaan ison osan päivästä ihmeellisellä lässynlää-sävyllä ja saamaan vastaukseksi pelkkää huulienpäristystä. Yhtenä päivänä sain itseni kiinni sanomasta pikkuässälle, että no niin, vaihdetaanpa sun vaippuli. VAIPPULI?!?
Perhekahvilat ovat kiinni heinäkuun. Huh ja huokaus, paitsi että ensi viikolla alkaa elokuu. Se siitä miettimisajasta sitten. Sanokaa mulle, että siellä voi olla joku normaalikin ihminen? Ettei mua syödä heti jos käyn siellä? Ettei nää hemmetin hitaat hämäläiset ole oikeasti niin kuppikuntaisia kuin millainen fiilis mulla näistä vahingon kautta löytyneistä kotikulmistani on?
Help, tämä on hätähuuto vauvakuplan syövereistä, en löydä tietä ulos.
Mutta faktahan on, että tuo varttia-vailla-puolivuotias alkaa jo kyllästyä tuijottamaan aina vaan meikäläisen naamaa päivästä toiseen, ja oman leluboksin lelut on aika nopsaan imeskelty. Ja aina kun on käyty kylässä, nähty muita vajaamittaisia ja lapsenmielisiä tai ylipäätään vain jotain muuta kuin oman kodin kattopalkit, on pikkuässä tyytyväisempi ja nukkuu paremmin.
Niinpä googlasin MLL:n paikallisyhdistyksen sivuille ja katsoin ne pahamaineiset perhekahvilat ja niiden aukiolot. Miten voikaan krampata henkisesti niin rankasti, kun jo esittelytekstissä sanotaan Pappilassa on ollut omat vakikävijänsä, mutta aina kaivataan uusia kävijöitä joukkoon? Siis tuohan huutaa sitä että siellä on istunut ne samat akat jotain viistoista vuotta ja tehneet aina vaan uusia lapsia jotta saavat edelleen istua siellä niin kuin aina ennenkin, ja uskallapa pistää nenäsi uutena sinne niin tunnet kyllä astuneesi väärille varpaille.
Mies tarjoutui että hän menee pikkuässän kanssa, mutta ei sekään ollut hyvä. Kun ehkä vähän minäkin alan olla kypsä istumaan tässä samalla leikkimatolla ja kommunikoimaan ison osan päivästä ihmeellisellä lässynlää-sävyllä ja saamaan vastaukseksi pelkkää huulienpäristystä. Yhtenä päivänä sain itseni kiinni sanomasta pikkuässälle, että no niin, vaihdetaanpa sun vaippuli. VAIPPULI?!?
 |
| Onneksi on omat varpaat joilla leikkiä sillä välin kun huonoäiti kirjoittaa blogiin. Ja se pahainen leikkimatto ja siinä joku söötti sosepuklukin kuivuneena etualalle. |
Perhekahvilat ovat kiinni heinäkuun. Huh ja huokaus, paitsi että ensi viikolla alkaa elokuu. Se siitä miettimisajasta sitten. Sanokaa mulle, että siellä voi olla joku normaalikin ihminen? Ettei mua syödä heti jos käyn siellä? Ettei nää hemmetin hitaat hämäläiset ole oikeasti niin kuppikuntaisia kuin millainen fiilis mulla näistä vahingon kautta löytyneistä kotikulmistani on?
Help, tämä on hätähuuto vauvakuplan syövereistä, en löydä tietä ulos.
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Kesätempo
3h+kasvimaa haastoi ja minä vastaan.
Päivän suunnitelma
Aamusta talliin, siivoamaan eilisillalta jääneet karsinat ja hakemaan yön ulkona olleet hevoset paarmoilta ja paahteelta suojaan, mielellään ennen kymmentä, koska kymmeneltä alkaa heikkohermoisimmat juosta paarmoja pakoon (mikä ei tietenkään ole kovin viisas ratkaisu). Piti tulla kengittäjä vaan siirtyikin huomiseen. Ruokaa, vauvanviihdytystä, helteessä lillumista. Illan viilettyä hevoset taas yöksi ulos, vedet laitumille, sen verran karsinansiivousta kuin yöunille laitettu pikkuässä sallii. Kun on illat yksin kotona, juoksen tuolla pitkin tiluksia itkuhälytin (oikeasti se on kyllä radiopuhelin) kourassa ja yleensä juuri silloin uni hälvenee lapsesta kun olen taluttamassa kahta hevosta kauimmalle laidunlohkolle. Ravia, ravia mama.
Lounaani tulee koostumaan
Ei meillä normaalisti näin hienosti syödä, mutta kun kerran syötiin niin otinpa tästäkin ihmeestä kuvan. Nauratti tuo salaatti: oltais voitu vaan syödä uusia perunoita, savulohta ja salaattia, mutta kun mätkäisin ne kaikki sekaisin samaan kulhoon niin ruuasta tulikin salamana aika hip ja chic.
Viime yönä näin unta
En ehtinyt nähdä unia koska nukahdin klo 01 (Klikkaa mua! Miksen ole aiemmin seurannut sitä? Nyt on jaksoja boksilla jemmassa ja ihan jäin koukkuun) ja heräsin klo 02, ja valvoin vimmaisesti huiskuttavan vauvan kanssa viiteen, jolloin vaihdettiin miehen kanssa vuoroa. Korvatulpat päässä nukuin seitsemään. Unet oli siis vähissä. Herätessä päässä soi Jukka Pojan Tuuttiruuhkaa.
Eilen tapahtui seuraavaa
Oli kaikin tavoin poikkeava päivä, oltiin kaupungissa uimarannalla ja heitin ehkä kaksin- tai kolminkertaisen talviturkkini. Maalaiset joutuu lähtemään kaupunkiin jotta pääsevät uimaan...
Rannalla salakuuntelin kahta arviolta 7-8-vuotiasta lasta, tyttöä ja poikaa. Molemmat kulkivat rannalla pelkät sortsit jalassa.
Tyttö: Topi näytänks mä silti tytöltä vaikka mulla ei oo paitaa?
Poika: Näytät.
Päivän asu
Yleensä kyllä pukeudun ihan oikeisiin työvaatteisiin ja etenkin työkenkiin, mutta tänään lipsahti.
Mekko on ihan oikeaa vintagea, äitini vaatekaapista. Yhdeksän (!!) vuotta sitten sain sen käyttööni silloisen opiskelupaikkani humppabileitä varten, ja käsin ompelin sivusaumoja sisään saadakseni siitä vähän pienemmän ja minulle sopivamman. Edelleen mekko on sopiva ja aika ihana.
Lempparibiisini juuri nyt
Ei kovin pirteä mutta ahkerassa soitossa: The National - Sorrow
Tänä kesänä olen oppinut jotakin uutta
Mitään muuta tänä kesänä ole tehnytkään kuin oppinut uutta! Itsestäni, vauvasta, vauvoista yleensä. Minusta äitinä. Omasta hermorakenteestani, odotuksistani, tunteistani. Pettymyksistä, ennakko-odotuksista, muoteista ja muotteihin sopimattomuudesta.
Minä en ole sellainen ihminen, jolle äitiys on täyttymys ja suurin toteen käynyt toive. Ja se, että hyväksyn tämän ja opettelen olemaan äiti omalla tavallani, on ollut ja on yhä melkoinen prosessi.
Seuraavat pippalot, joihin olen menossa
Tähän on yhtä vaikea vastata kuin "edelliset pippalot joissa olen ollut". Hiljaista on sillä rintamalla!
Juuri nyt minua ärsyttää
Ruma tukka. Se ettei lapseni suostu juomaan pullosta. Täydellinen kaksplusäitiys: "kaikkien muiden" vauvat tuntuu nukkuvan yöt läpeensä, ja minä se vaan herään ja herään ja herään. Oma pikkumaisuuteni kun ylipäätään luen mitään kaksplusjuttuja, etenkin kun ne ärsyttää. Näiden samojen seinien tuijottelu päivästä toiseen, ja saamattomuuteni tehdä asialle mitään.
Toisaalta haluan suositella
Suomen kesäiltoja kaikille. Kun hiippailee tuolla hiljaisessa maalaismaisemassa iltakymmeneltä, on siinä hetkessä ihan kaikki. Linnut ja ötökät ja hevosten huiskivat hännät ja heinäkuun pitenevät varjot. Hengitä, hengitä.
Haastan ne liki ainokaiset ei-hevosblogit joita 3h+kasvimaan lisäksi luen: Vauva maailmaan ja Ai minäkö äiti.
PS: Mun vauva on nukkunut puolitoista tuntia päiväunia!! Kerran kävin hetkuttamassa vaunuja ja sinne se nukahti uudelleen! Olen kirjoittanut tämän haastepostauksen ihan alusta loppuun yhdellä istumalla! Tällaista ihmettä ei ole tapahtunut moneen, moneen viikkoon! Huutomerkki!
Päivän suunnitelma
Aamusta talliin, siivoamaan eilisillalta jääneet karsinat ja hakemaan yön ulkona olleet hevoset paarmoilta ja paahteelta suojaan, mielellään ennen kymmentä, koska kymmeneltä alkaa heikkohermoisimmat juosta paarmoja pakoon (mikä ei tietenkään ole kovin viisas ratkaisu). Piti tulla kengittäjä vaan siirtyikin huomiseen. Ruokaa, vauvanviihdytystä, helteessä lillumista. Illan viilettyä hevoset taas yöksi ulos, vedet laitumille, sen verran karsinansiivousta kuin yöunille laitettu pikkuässä sallii. Kun on illat yksin kotona, juoksen tuolla pitkin tiluksia itkuhälytin (oikeasti se on kyllä radiopuhelin) kourassa ja yleensä juuri silloin uni hälvenee lapsesta kun olen taluttamassa kahta hevosta kauimmalle laidunlohkolle. Ravia, ravia mama.
Lounaani tulee koostumaan
 |
| Keitetty kukkakaali, savulohisalaatti, patonki. |
 |
| (Melko ruma) mustikkapiirakka. |
Viime yönä näin unta
En ehtinyt nähdä unia koska nukahdin klo 01 (Klikkaa mua! Miksen ole aiemmin seurannut sitä? Nyt on jaksoja boksilla jemmassa ja ihan jäin koukkuun) ja heräsin klo 02, ja valvoin vimmaisesti huiskuttavan vauvan kanssa viiteen, jolloin vaihdettiin miehen kanssa vuoroa. Korvatulpat päässä nukuin seitsemään. Unet oli siis vähissä. Herätessä päässä soi Jukka Pojan Tuuttiruuhkaa.
Eilen tapahtui seuraavaa
Oli kaikin tavoin poikkeava päivä, oltiin kaupungissa uimarannalla ja heitin ehkä kaksin- tai kolminkertaisen talviturkkini. Maalaiset joutuu lähtemään kaupunkiin jotta pääsevät uimaan...
Rannalla salakuuntelin kahta arviolta 7-8-vuotiasta lasta, tyttöä ja poikaa. Molemmat kulkivat rannalla pelkät sortsit jalassa.
Tyttö: Topi näytänks mä silti tytöltä vaikka mulla ei oo paitaa?
Poika: Näytät.
Päivän asu
Yleensä kyllä pukeudun ihan oikeisiin työvaatteisiin ja etenkin työkenkiin, mutta tänään lipsahti.
Mekko on ihan oikeaa vintagea, äitini vaatekaapista. Yhdeksän (!!) vuotta sitten sain sen käyttööni silloisen opiskelupaikkani humppabileitä varten, ja käsin ompelin sivusaumoja sisään saadakseni siitä vähän pienemmän ja minulle sopivamman. Edelleen mekko on sopiva ja aika ihana.
Lempparibiisini juuri nyt
Ei kovin pirteä mutta ahkerassa soitossa: The National - Sorrow
Tänä kesänä olen oppinut jotakin uutta
Mitään muuta tänä kesänä ole tehnytkään kuin oppinut uutta! Itsestäni, vauvasta, vauvoista yleensä. Minusta äitinä. Omasta hermorakenteestani, odotuksistani, tunteistani. Pettymyksistä, ennakko-odotuksista, muoteista ja muotteihin sopimattomuudesta.
Minä en ole sellainen ihminen, jolle äitiys on täyttymys ja suurin toteen käynyt toive. Ja se, että hyväksyn tämän ja opettelen olemaan äiti omalla tavallani, on ollut ja on yhä melkoinen prosessi.
Seuraavat pippalot, joihin olen menossa
Tähän on yhtä vaikea vastata kuin "edelliset pippalot joissa olen ollut". Hiljaista on sillä rintamalla!
Juuri nyt minua ärsyttää
Ruma tukka. Se ettei lapseni suostu juomaan pullosta. Täydellinen kaksplusäitiys: "kaikkien muiden" vauvat tuntuu nukkuvan yöt läpeensä, ja minä se vaan herään ja herään ja herään. Oma pikkumaisuuteni kun ylipäätään luen mitään kaksplusjuttuja, etenkin kun ne ärsyttää. Näiden samojen seinien tuijottelu päivästä toiseen, ja saamattomuuteni tehdä asialle mitään.
Toisaalta haluan suositella
Suomen kesäiltoja kaikille. Kun hiippailee tuolla hiljaisessa maalaismaisemassa iltakymmeneltä, on siinä hetkessä ihan kaikki. Linnut ja ötökät ja hevosten huiskivat hännät ja heinäkuun pitenevät varjot. Hengitä, hengitä.
Haastan ne liki ainokaiset ei-hevosblogit joita 3h+kasvimaan lisäksi luen: Vauva maailmaan ja Ai minäkö äiti.
PS: Mun vauva on nukkunut puolitoista tuntia päiväunia!! Kerran kävin hetkuttamassa vaunuja ja sinne se nukahti uudelleen! Olen kirjoittanut tämän haastepostauksen ihan alusta loppuun yhdellä istumalla! Tällaista ihmettä ei ole tapahtunut moneen, moneen viikkoon! Huutomerkki!
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
Elämä ja teot
Ukkostaa.
Viisi ja puolikuinen ei osaa vielä pelätä, keskittyy mahalleen kääntymiseen ja lelujen mätkimiseen. Koiraa pelottaa, se tulee viisikymmenkiloisella ruhollaan ihan kylkeen kiinni ja haluaa että hivelen sen korvia ja poskia ja sanon, ettei ole mitään hätää.
Näiden kahden kanssa minä istun leikkimatolla, on heinäkuu, helle, sisälämpötila 27 astetta, hiki ja nihkeys.
Pyykit kuivuu kaatosateessa, sähköt menee pois.
Mietin, mitä sanon sitten kun lapsi on isompi, millä lohdutan kun se jotain pelkää. Mitä vastaan kaikkiin sen kysymyksiin, millaiseksi osaan maailman sille maalata. Miten kerron sille, että se on kaunis ja arvokas juuri omana itsenään. Että se ei saisi antaa kenenkään koskaan uskotella sille mitään muuta.
Mietin kaikkia urheita äitejä, jotka osaavat jotenkin olla niin oikein. Sanoa ei silloin kun on ein paikka, ja kyllä silloin kun kyllää tarvitaan. Olla hiljaa silloin kun lapsen täytyy saada erehtyä itse.
Eilen oltiin mustikassa, joita oli harvassa. Kyykkäsin kahdeksankiloinen vauva repussa kunnes reidet väpätti, sitten menin uittamaan koirat. Oli kesä siellä metsässäkin.
Vuosi sitten tuo vauva oli vielä minun mahassani.
Vuoden päästä se luultavasti tallustaa itse etsimässä niitä mustikoita meidän kanssa.
Elämä on ihmeellistä.
tiistai 8. heinäkuuta 2014
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Katsaus
Hupsanssaa kun aika rientää. Pikkuässä tulee näillä näppäimillä 5 kk. Juurihan se oli 4 kk. Lyhyt katsaus siihen mitä on ollut ja mitä on nyt:
- selältä mahalleen kääntyminen: check. Tosin nyt taito on mietintätauolla, olen äitikollegoilta kuullut että tällaisia taukoja pitää muutkin vauvat. Taitoa harjoiteltiin vimmaisesti, ja sitten kun pyörähdys viimein onnistui muutaman kerran, sen treenaaminen jätettiin sikseen. Enää ei käänny edes pikkuisen avustettuna, päinvastoin, heittääntyy veltoksi selälleen kaikki raajat levällään.
- soseet: check. Hyvää on peruna, maissi, porkkana, bataatti. Vähän njääääh oli luumu ja alkuun kesäkurpitsa, mutta nyt menee myös kesäkurpitsa jos sen sotkee maissiin. Luumu ei ole vielä ollut uusintakierroksella. Hedelmistä päärynä on ykkönen. Banaanissa on hyvä maku mutta knölleistä tulee puistatus. Hedelmäsoseita olen antanut purkkitavarana, kasvikset tehnyt toistaiseksi itse. Ostin kokeeksi purkin peruna-parsakaalia ja hyi hitto se oli kuvottavan makuista liisteriä, sillä olisi varmaan voinut muurata talon. Pikkuässä saakoon perunansa perunana ja parsakaalinsa parsakaalina, en itsekään syö juuri mitään puolivalmisteita joten miksi lapseni pitäisi.
- imetys: still going strong. Voin vain äimistellä ja onnitella itseäni tästä uskomattomasta suorituksesta, ajattelin silloin että jos kaksi kuukautta voin imettää niin olen todella ylpeä itsestäni. Sitten haaveilin kolmesta kuukaudesta ja pidin neljää kuukautta ihan utopiana. Nyt mennään viidennessä eikä lapsi saa mitään pullosta. Valinta tosin ei ole mitenkään ideologinen eikä edes minun, kts. seuraava kohta.
- tuttipullo: bye bye. Ei kelpaa. Ei mene enää velli, ei mene vesi, ei korvike. Ei mene vaikka olisin ollut tuntikaupalla poissa ja mies koittaa syöttää. Huutaa nälkäänsä aivan raivona mutta ei suostu juomaan pullosta. Ja juu on sen sata erilaista pulloa ja tuttiosaa ja korvikettakin kolmea merkkiä. Siihen vedän rajan että enää en kaiva rintapumppua kaapista kun se kerran olen sinne survonut, vaikka voihan olla että omalla maidolla lapsen saisi taas juomaan pullostakin. Tässä sen taas näkee, äitiys kasvattaa. Minä niin ajattelin, että se on vaan äitien opettama tapa ettei lapsi muka juo pullosta. Juohan se jos taitoa ylläpidetään koko ajan. Nyt tiedän; ei muuten juo jos ei halua juoda. Vähän tekisi mieli taas arvostella imetysvouhkaamista: vältä pullosyöttöä ettei lapsi totu siihen ja ala hylkiä rintaa. Jos rehellisiä ollaan, niin tällä hetkellä toivon kaikki raajat ristissä että tuo alkaisi hylkiä rintaa ja huolia taas pullon. Olen imettänyt omalla mittapuullani aivan älyttömän pitkään ja olen tähän hetkittäin ihan totaalisen rikkipoikkiloppu. Vaan minkäs teet. Ei sitä nälkäänkään voi jättää.
- oma keho: in progress. Paino alkaa jo kuutosella mutta minä en selvästi ole sitä ihmistyyppiä jota imettäminen laihduttaa. Että osaa olla tiukassa nämä viimeiset kilot! Mahdun jo aika lailla kaikkiin entisiin housuihini mutta maha ei silti ole lainkaan ennallaan. Se nousee housujen vyötärön ylle ja lerpattaa siinä. En jaksa uskoa että se lakkaa lerpattamasta vaikka saisinkin pois nämä vielä mukana roikkuvat 4-5 ylimääräistä kiloa. Enemmän murheissani olen kuitenkin tisseistäni - tulkoot minkälaiset riisipussit vaan, kunhan olisivat tätä nykymallia pienemmät. En voi ymmärtää, miksi kukaan vapaaehtoisesti tahtoo isot rinnat. Ranka on tuhannen krampissa johtuen siitä kirotusta perhepedistä. Miten kaunis ajatus nukkua koko uusi pieni perhe samassa vuoteessa, vaan käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kaikki muut nukkuvat rennosti, leveästi ja juuri siinä asennossa kuin tykkäävät, paitsi minä. Minä makaan ranka mutkalla tissit ojossa tasan yhdellä kyljellä, ja sitten syötön jälkeen ranka mutkalla tissit ojossa tasan sillä toisella kyljellä. Vaikka työntäisin kyljessäni nukkuvan lapsen puoli metriä irti minusta, menee ehkä 2,5 minuuttia ja se on siinä taas. Vaikka ei se mokoma osaa vielä edes ryömiä? Muilta osin kehossa ei tunnu, että olisin synnyttänyt 5 kk sitten. Myllerrys oli melkoinen mutta niin on palautumiskykykin. Sille lyhyesti: hurraa!
- yöhulinat: check. Äiti on vähän väsynyt. Oli viikon-parin periodi ihan älytöntä huutamista, rääkymistä, valvomista, heräilyä, karjuntaa, hikoilua ja vänkyilyä. Onneksi osui miehen lomaan niin en ollut ihan yksin sitä taltuttamassa. Opin mitä on kun illantuloa osaa pelätä: kauanko se tänään huutaa ja montako kertaa herää ennen klo 23, ja montako sen jälkeen. Lakkasi syömästä tuttiakin siinä tuoksinassa eikä kuitenkaan osannut nukahtaa ilman. Heräsi tunnin välein itkemään ja rauhoittui vain tissi suussa, jos silloinkaan. Sitten kun meinasi ihan todella tulla epätoivo nukkumattoman ja ilta toisensa perään itkevän lapsen kanssa, tulikin ilta jolloin se meni unille ihan niin kuin ennenkin: otti tuttinsa, unimursunsa, asettui kyljelleen, laittoi silmät kiinni, hampsi unimursua sormissaan kunnes simahti. Ja nukkui kolme rauhallista tuntia (muutamalla tutinlaitolla tosin) ennen ensimmäistä syöttöä. Pysyvää on vain muutos. Teen siitä ehkä tatuoinnin jos tästä selviän.
- selältä mahalleen kääntyminen: check. Tosin nyt taito on mietintätauolla, olen äitikollegoilta kuullut että tällaisia taukoja pitää muutkin vauvat. Taitoa harjoiteltiin vimmaisesti, ja sitten kun pyörähdys viimein onnistui muutaman kerran, sen treenaaminen jätettiin sikseen. Enää ei käänny edes pikkuisen avustettuna, päinvastoin, heittääntyy veltoksi selälleen kaikki raajat levällään.
- soseet: check. Hyvää on peruna, maissi, porkkana, bataatti. Vähän njääääh oli luumu ja alkuun kesäkurpitsa, mutta nyt menee myös kesäkurpitsa jos sen sotkee maissiin. Luumu ei ole vielä ollut uusintakierroksella. Hedelmistä päärynä on ykkönen. Banaanissa on hyvä maku mutta knölleistä tulee puistatus. Hedelmäsoseita olen antanut purkkitavarana, kasvikset tehnyt toistaiseksi itse. Ostin kokeeksi purkin peruna-parsakaalia ja hyi hitto se oli kuvottavan makuista liisteriä, sillä olisi varmaan voinut muurata talon. Pikkuässä saakoon perunansa perunana ja parsakaalinsa parsakaalina, en itsekään syö juuri mitään puolivalmisteita joten miksi lapseni pitäisi.
- imetys: still going strong. Voin vain äimistellä ja onnitella itseäni tästä uskomattomasta suorituksesta, ajattelin silloin että jos kaksi kuukautta voin imettää niin olen todella ylpeä itsestäni. Sitten haaveilin kolmesta kuukaudesta ja pidin neljää kuukautta ihan utopiana. Nyt mennään viidennessä eikä lapsi saa mitään pullosta. Valinta tosin ei ole mitenkään ideologinen eikä edes minun, kts. seuraava kohta.
- tuttipullo: bye bye. Ei kelpaa. Ei mene enää velli, ei mene vesi, ei korvike. Ei mene vaikka olisin ollut tuntikaupalla poissa ja mies koittaa syöttää. Huutaa nälkäänsä aivan raivona mutta ei suostu juomaan pullosta. Ja juu on sen sata erilaista pulloa ja tuttiosaa ja korvikettakin kolmea merkkiä. Siihen vedän rajan että enää en kaiva rintapumppua kaapista kun se kerran olen sinne survonut, vaikka voihan olla että omalla maidolla lapsen saisi taas juomaan pullostakin. Tässä sen taas näkee, äitiys kasvattaa. Minä niin ajattelin, että se on vaan äitien opettama tapa ettei lapsi muka juo pullosta. Juohan se jos taitoa ylläpidetään koko ajan. Nyt tiedän; ei muuten juo jos ei halua juoda. Vähän tekisi mieli taas arvostella imetysvouhkaamista: vältä pullosyöttöä ettei lapsi totu siihen ja ala hylkiä rintaa. Jos rehellisiä ollaan, niin tällä hetkellä toivon kaikki raajat ristissä että tuo alkaisi hylkiä rintaa ja huolia taas pullon. Olen imettänyt omalla mittapuullani aivan älyttömän pitkään ja olen tähän hetkittäin ihan totaalisen rikkipoikkiloppu. Vaan minkäs teet. Ei sitä nälkäänkään voi jättää.
- oma keho: in progress. Paino alkaa jo kuutosella mutta minä en selvästi ole sitä ihmistyyppiä jota imettäminen laihduttaa. Että osaa olla tiukassa nämä viimeiset kilot! Mahdun jo aika lailla kaikkiin entisiin housuihini mutta maha ei silti ole lainkaan ennallaan. Se nousee housujen vyötärön ylle ja lerpattaa siinä. En jaksa uskoa että se lakkaa lerpattamasta vaikka saisinkin pois nämä vielä mukana roikkuvat 4-5 ylimääräistä kiloa. Enemmän murheissani olen kuitenkin tisseistäni - tulkoot minkälaiset riisipussit vaan, kunhan olisivat tätä nykymallia pienemmät. En voi ymmärtää, miksi kukaan vapaaehtoisesti tahtoo isot rinnat. Ranka on tuhannen krampissa johtuen siitä kirotusta perhepedistä. Miten kaunis ajatus nukkua koko uusi pieni perhe samassa vuoteessa, vaan käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kaikki muut nukkuvat rennosti, leveästi ja juuri siinä asennossa kuin tykkäävät, paitsi minä. Minä makaan ranka mutkalla tissit ojossa tasan yhdellä kyljellä, ja sitten syötön jälkeen ranka mutkalla tissit ojossa tasan sillä toisella kyljellä. Vaikka työntäisin kyljessäni nukkuvan lapsen puoli metriä irti minusta, menee ehkä 2,5 minuuttia ja se on siinä taas. Vaikka ei se mokoma osaa vielä edes ryömiä? Muilta osin kehossa ei tunnu, että olisin synnyttänyt 5 kk sitten. Myllerrys oli melkoinen mutta niin on palautumiskykykin. Sille lyhyesti: hurraa!
- yöhulinat: check. Äiti on vähän väsynyt. Oli viikon-parin periodi ihan älytöntä huutamista, rääkymistä, valvomista, heräilyä, karjuntaa, hikoilua ja vänkyilyä. Onneksi osui miehen lomaan niin en ollut ihan yksin sitä taltuttamassa. Opin mitä on kun illantuloa osaa pelätä: kauanko se tänään huutaa ja montako kertaa herää ennen klo 23, ja montako sen jälkeen. Lakkasi syömästä tuttiakin siinä tuoksinassa eikä kuitenkaan osannut nukahtaa ilman. Heräsi tunnin välein itkemään ja rauhoittui vain tissi suussa, jos silloinkaan. Sitten kun meinasi ihan todella tulla epätoivo nukkumattoman ja ilta toisensa perään itkevän lapsen kanssa, tulikin ilta jolloin se meni unille ihan niin kuin ennenkin: otti tuttinsa, unimursunsa, asettui kyljelleen, laittoi silmät kiinni, hampsi unimursua sormissaan kunnes simahti. Ja nukkui kolme rauhallista tuntia (muutamalla tutinlaitolla tosin) ennen ensimmäistä syöttöä. Pysyvää on vain muutos. Teen siitä ehkä tatuoinnin jos tästä selviän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)