Ukkostaa.
Viisi ja puolikuinen ei osaa vielä pelätä, keskittyy mahalleen kääntymiseen ja lelujen mätkimiseen. Koiraa pelottaa, se tulee viisikymmenkiloisella ruhollaan ihan kylkeen kiinni ja haluaa että hivelen sen korvia ja poskia ja sanon, ettei ole mitään hätää.
Näiden kahden kanssa minä istun leikkimatolla, on heinäkuu, helle, sisälämpötila 27 astetta, hiki ja nihkeys.
Pyykit kuivuu kaatosateessa, sähköt menee pois.
Mietin, mitä sanon sitten kun lapsi on isompi, millä lohdutan kun se jotain pelkää. Mitä vastaan kaikkiin sen kysymyksiin, millaiseksi osaan maailman sille maalata. Miten kerron sille, että se on kaunis ja arvokas juuri omana itsenään. Että se ei saisi antaa kenenkään koskaan uskotella sille mitään muuta.
Mietin kaikkia urheita äitejä, jotka osaavat jotenkin olla niin oikein. Sanoa ei silloin kun on ein paikka, ja kyllä silloin kun kyllää tarvitaan. Olla hiljaa silloin kun lapsen täytyy saada erehtyä itse.
Eilen oltiin mustikassa, joita oli harvassa. Kyykkäsin kahdeksankiloinen vauva repussa kunnes reidet väpätti, sitten menin uittamaan koirat. Oli kesä siellä metsässäkin.
Vuosi sitten tuo vauva oli vielä minun mahassani.
Vuoden päästä se luultavasti tallustaa itse etsimässä niitä mustikoita meidän kanssa.
Elämä on ihmeellistä.
2 kommenttia:
en tiedä innostutko tästä yhtään, mutta sulle on blogihaaste mun blogissa! Vähän niinku sellaine aikuisten ystäväkirja, tai jotain.
Kiitos salaperäinen hatarapää :D Tämä toteutetaan.
Lähetä kommentti