Kukkakaali-broileri-päärynä ja muuta silppua

Kokkasin sosetta johon sain mielestäni niin hyvän maun että olisin voinut syödä sitä itsekin. Ilmeisesti minun ja vauvani makumieltymykset ovat kuitenkin eriäväiset, sillä ihana soseeni purskutettiin suusta alaleualle, siitä kämmeneen, kämmenestä varpaisiin ja sieltä edelleen kulmakarvojen kautta hiuksiin.

Makumatka yli totuttujen normien alkoi, kun kukkakaali-broilerisoseestakin päätyi suurin osa rinnuksille. Kokeileva kokki sotki sekaan hiukan päärynää, ja johan alkoi maistua.

Vauvalla on vaihe. Ehkä se ryömii tai kääntyy tai tekee hampaita tai sitä ummettaa, aivan sama, mutta iltarutiineihin on tullut pesujen, pusujen ja muun sälän lisäksi huutokonsertti, joka kestää mitä tahansa kahdestatoista minuutista kahteen ja puoleen tuntiin. Vauva vääntyilee, potkii, jyrsii hampaattomalla suullaan minun olkapäätäni ja solisluutani ja mitä nyt sattuu eteen osumaan, ja huutaa ja karjuu niin että hiki roiskuu. (Molemmilta.) "Rauhoittele itkevä lapsi sylissä sivelemällä hänen selkäänsä ja laske hänet sitten takaisin sänkyynsä", jep, olen nyt aika monta iltaa sivellyt sitä vääntyilevää hikiselkää sylissäni kolmatta tuntia eikä huuto vain lakkaa ennen kuin vauvasta loppuu veto. On syöty särkylääkkeetkin ja meininki on ihan sama edelleen.

Sattumalta minulla on vaihe etten jaksaisi yhtään kuunnella sitä huutoa. Lasken iltoja siihen että mies olisi vapaalla taltuttamassa raivohuutoa kanssani, mutta miehellä on nyt vaihe ettei vapaita oikein ole. Kaiken lisäksi tämä tuntuu säännönmukaisesti menevän niin, että kun mies on kotona ja hoitaa nukutuksen, vauva laittaa silmät kiinni ja nukahtaa tuosta noin, tai korkeintaan kirahtelee pientä itkua muutaman minuutin. Ja taas kun koittaa minun yksinäiset iltani, huuto vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Ajattelen että tämän on oltava taas ohimenevä vaihe. Koitan matkustaa mielessäni pois siitä karjunnasta, koitan kuvitella sen avaran kanjonin jossa olen aivan yksin ja huudan perkelettä niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Joskus auttaa, joskus ei. Koitan olla pelkäämättä iltoja ja ajattelematta, kauanko mahtaa mennä ennen kuin uni tulee. Koitan ajatella ettei se ole henkilökohtaista, koitan pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena. Itse yöt ovat parempaan päin koska päätin lakata olemasta unitutti, enkä enää syötä jokaisesta inahduksesta. Ja kas, meillähän on neljän-viiden tunnin unipätkiä, tosin väleissä vielä on erinäisiä piehtarointeja, jokelteltuja ja jumppatuokioita, ja toisiaan myös huutoa, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Koitan olla ajattelematta rumia ajatuksia, mutta kyllä, vauva on kamala ja raskas kun se huutaa ties monettako tuntia naama raivosta juovikkaana, ja polkee hikisillä jaloillaan minun lonkkaani ja mahaani, ja vääntyilee ja rimpuilee kuin ei tahtoisi olla sylissä ollenkaan. Mutta sitten kun uni viimein tulee, vauvan pieni vartalo rentoutuu ja se kääntää kasvot sivuun ja huokaa ja nassuttaa suutaan, se on ihaninta, kauneinta, haurainta mitä on, ja minä peittelen sitä hellästi lakanalla ja silitän ihan vähän vielä, ihan vähän vain, poskesta ja ohimolta ja pullealta kämmenselältä.