Täytyy ihan rehellisesti sanoa että olen tosi kiitollinen siitä että ensimmäiset viikot on takana (tosin olen autuaan tietämätön siitä mitä on edessäpäin joten sallinette minun perua puheeni vielä joskus). Hyppy pariskunnasta perheeksi on ollut suuri, paljon suurempi kuin osasin ajatella, ja vauva-arjen opettelu on ollut todella raskasta. En aio turhaan olla kaunopuheinen näissä asioissa - eniten olen arvostanut niitä ihmisiä ympärilläni, jotka ovat sanoneet suoraan, oli kyse mistä vaan. Ensimmäisen lapsen syntymä muuttaa kaiken, ihan kaiken, ja ihan totaalisesti. Eikä se ainakaan minun kohdallani käynyt mitenkään kivuttomasti.
Suurin syy tuntemuksiini on varmasti hormonit. On menty ylös alas ja ympäri moneen kertaan - toisena hetkenä itkettää ettei minusta ole äidiksi, olen huono ja osaamaton ja kyvytön enkä tunne lastani kohtaan rakkautta enkä halua pidellä sitä sylissä tai vastata sen kokoaikaisiin vaatimuksiin, ja toisena hetkenä itkettää kun haluaisin niin ottaa vauvan syliin mutta kun se nukkuu niin kauniisti riippukehdossa etten tohdi häiritä sitä. On itkettänyt se että vauva rauhoittuu miehen syliin eikä minun, on itkettänyt se että mies on niin hyvä, ihana ja taitava, on itkettänyt se että mies nousee yöllä vaihtamaan vaippaa ja keinuttamaan vatsanväänteistä vauvaa sylissään ja nukahtaa sen kanssa sohvalle itse huonossa asennossa. On itkettänyt se että käytän korvatulppia öisin jotta saisin edes jonkun tunnin yhtenäistä unta. On itkettänyt. Ihan kaikki.
Naurua ja iloa ei vielä ihan hirveästi ole näkynyt. Vauva on niin avuton, niin omassa pienessä maailmassaan, niin vieras! Meidän pieni muukalainen, tosiaan. En oikein vieläkään ymmärrä että tuo on se joka minun mahassani veuhtasi ja potki monta kuukautta, että tuo on se joka asui sydämeni alla. Tuo on se jota odotin.
Mutta kaunis se on. Välillä itkettää sekin. Tuo pieni on meidän vauva, meidän täytyy nyt pitää se hengissä. Vastuu salpaa hengityksen.
Olen itkenyt imetystä, olen ollut siinä paljon sisukkaampi kuin osasin ajatella. Sairaalassa ei tullut maitoa, lainkaan, lisämaidon kanssa oltiin jotenkin aika kitsaita, ja kun pyysin lisämaitoa kahden tunnin päästä edellisestä syötöstä, en saanut. Aloin sitten pyytää harvemmin ja harvemmin, ja vauvan syöntivälit venyivät kuuteen tuntiin. Kolmantena päivänä syntymästä lähdettiin kotiin, en halunnut enää jäädä sairaalaan.
Kotonakaan ei tullut maitoa, vauva oli unelias ja hiukan keltainen, yritin ja yritin ja yritin imettää, rinnanpäät repsahtivat verelle, en osannut antaa tarpeeksi korviketta (KUN KUKAAN EI KERRO PALJONKO SITÄ ANNETAAN koska korvike on saatanasta ja joka äiti pystyy imettämään ja vähäinenkin äidinmaito riittää lapselle sen ensipäivinä ja oikea imuote niin imetys ei satu ja voi vittujen vittu sanon minä, nyt jälkikäteen) ja vauvan uneliaisuus vain syveni. Sitten tein virheen ja aloin googlella etsiä apuja, ja soppa oli valmis. Olin varma että vauvani menehtyy kun en saa sitä ruokituksi, se ei tahtonut herätä syömään vaikka todenteolla heräteltiin, ei se jaksanut imeä tyhjää rintaa enkä minä kyennyt pitämään sitä rinnalla kun veri valui nänneistä. Sitten äiti, ihana rakas äiti sanoi, että nyt alat antaa sitä korviketta kunnolla, vauva on saatava syömään. Ja seuraavan päivän paniikkipunnitusneuvolassa täti katsoi vertavaluvia tissejäni kun yritin imettää, ja sanoi että anna korviketta, herätätte kolmen tunnin välein vauvan syömään, tarjoat rintaa jos pystyt ja sitten annat korviketta, ja tarpeeksi.
Ja jokin näissä neuvoissa sai aikaan sen, että maito nousi.
Ensin vauva ei tahtonut imeä lainkaan, joten lypsin käsin maitoa talteen, nännit saivat levätä ja parantua, syötettiin pullosta lypsettyä maitoa ja korviketta, ja siitä pikkuhiljaa yrityksen kautta vauva alkoi huolia myös rinnasta. Ja kun se sai syödäkseen, paino nousi, keltaisuus hävisi ja uneliaisuus myös, ei tarvinnut enää herätellä vaan vauva heräsi ihan itse nälkäänsä.
Ja kyllä, kaksi ensimmäistä viikkoa imetyksen kanssa ovat hirveitä.
On hirveää kun yrittää eikä onnistu.
Ja se kipu on kammottava. Se sattuu ihan järjettömän kovasti vaikka kuinka olisi oikea imuote, se vain sattuu!
Ja kun maito vihdoin nousee, niin sekin sattuu, ja sitten kun siihen tottuu niin sitten alkaa tuntua siltä että maitoa tulee liikaa, se valuu ympäriinsä ja sottaa kaikki tekstiilit.
Mutta nyt kun vauvan syntymästä on se kaksi ja puoli viikkoa, voin sanoa että alan tottua imettämiseen. Enää se ei satu muuta kuin ensimmäiset kymmenen sekuntia kun ahne pieni linnunpoikanen tarraa kiinni. Jotenkin näiden valtaviksi venyneiden hinkkien kanssa on alkanut oppia tulemaan toimeen. Kauniit ne eivät ole - jos lähtötilanne oli pieni B-kuppi ja tämänhetkinen koko on G/H, niin sanomatta on selvää että rinnat ovat valtavat, arville revenneet, raskaat, rumat. Yritän sietää niitä koska niillä on nyt jokin tarkoitus. En sano pitäväni imettämisestä, mutta siedän sitä koska se on niin paljon näppärämpää kuin pullojen kanssa pelaaminen. Olen itkenyt myös sitä, että puuttuuko minusta jokin äitigeeni kun en ole haltioissani siitä että pieni ihminen imee rintaani. En tiedä. On paljon asioita joita en tiedä. On paljon asioita joista ei puhuta suoraan, ja joista voi siksi kokea syyllisyyttä.
Nyt kahden viikon jälkeen olen hetkittäin jo tuntenut oloni omaksi itsekseni.
Se on paljon se!
Olen iloinnut siitä että saan kengät jalkaan ilman hikoilua ja ähinää. Eikä närästä eikä kramppaa jalat eikä satu selkään. Synnytyksestä toipuminen oli ällistyttävän nopeaa - jälkivuoto on loppunut, tikit on sulanut pois, pukamat kutistuneet liki olemattomiin, uskallan käydä kakalla (synnytyksen jälkeen eka vessareissu pelotti yhtä paljon kuin itse synnyttäminen...), olen kymmenen kiloa kevyempi eikä maharöllykkäkään ole mitenkään erityisen häiritsevän suuri tai löysä. Lähtöpainoon on vielä matkaa 8-10 kiloa, mutta en usko niiden olevan ongelma kunhan pääsen taas töihin. Olen nyt jo puolentoista viikon verran lykkinyt vauvaa vaunuissa, ensin vain pieniä pätkiä ja hitaasti ja varovasti, ja nyt koko ajan enemmän ja reippaammin. Kroppa on ihmeellinen.
Vielä on valtavasti aaltoilua luvassa, aavistan sen. Mutta vauva tuntuu päivä päivältä läheisemmältä, ja sen hampaaton hymy (vaikkakin se on vain suolistotuntemuksille osoitettu) on valloittava. En malta odottaa, että vauva alkaa ottaa kontaktia meihin.
Kyllä meistä vielä perhe saadaan.
