Vauvankakka ja koira

Havainto:

vauvankakka tulee kovalla turahduksella.

Niin kovalla, että sitä turahdusta on koira pelästynyt tänään. Kolmesti!

Ei tässä sitten muuta.

Pienin askelin

Pienin askelin opin ja uskallan enemmän tämän vauvan kanssa.

On oltu kaksin kauppareissulla ja käyty sovituskopissakin. Ja kirjastossa.

On ajettu autoreissuja yksin, käyty mamman luona rymsteeraamassa.

On kutsuttu ja vastaanotettu vieraita yksin ja imetetty siinä niin nojatuolissa ja juteltu samalla (oli kyllä vaan semmoinen suorapuheinen rempseä kahden lapsen äiti kylässä, olisi tuntunut hullulta mennä siitä pois imettämään).

On laitettu vauvaa sitteriin siksi aikaa että ehtii laittaa pyykit / käydä vessassa / syödä / vaihtaa vaatteet, ja on todettu ettei se hajoa vaikka vähän kitisisikin.

On alettu nukuttaa vauvaa ulkona vaunuissa eikä ihan koko ajan tarvitse käydä ovenraossa varmistamassa ettei itkuhälytin ole hajonnut.

On alettu pitää vauvaa lattialla peiton päällä ja todettu, että joskus se tahtookin juuri sitä eikä aina vaan sylihetkutusta.

Ja eilen uskalsin mennä ratsastamaan vaikka olin vauvan kanssa yksin kotona. Pakkasin vauvan vaunuihin ja sinne se nukahti, ja hain hevosen ja laitoin kuntoon ja menin kentälle ja ratsastin kunnon treenin niin että tuli kunnolla hiki, ja hoidin hevosen pois ja puuhasin vielä vaikka mitä muutakin, ja siellä vaunuissa se pikkuässä vain nukkui.

On tullut tunteita vapaudesta, vaikka alkuun tuntui, että vauva vei kaiken sen mikä oli minun omaa ja minulle tärkeää ja minun tapojani.

Olen siis oppinut ja oppimassa jotain - sitä kuinka tällaisen pätkylän kanssa eletään.

New me

Meet new me, meet the new body.

Niin ajattelin kun kaksi päivää ennen nimiäisiä aloin sovitella komerosta kolttuja ylleni. Osasta tiesin sovittamatta ettei ne mene ja säästin itseni pettymyksiltä. Osan vedin toiveikkaina päälleni vain todetakseni, että oikein hyvin sopii jos kylkivetskarin saa jättää tissikorkeudelta auki. Rinnanympärys on tämän luotettavan mekkokokeen mukaan kasvanut n. kymmenen senttiä. Sen verran retkotti joka mekosta vetoketju auki.

Toinen kasvanut ympärys löytyy vähän alempaa. Lantio on levinnyt samaiset kymmenen senttiä. Se tarkoittaa sitä, että jalkaani mahtuu legginssit, sukkahousut, äitiyshousut (joita en enää niin välittäisi käyttää), ja tuulihousut jos oikein vetää mahaa sisään. Jopa läskifarkuiksi nimeämäni vanhat farkkuni täytyy kiskoa hampaat irvessä kiinni. Vuosi sitten en voinut pitää niitä jalassa koska ne yksinkertaisesti putosivat päältäni ellei niitä köyttänyt vyöllä tuhanteen ryppyyn.

Eilen oli neuvola ja vauvan lisäksi siellä mitattiin vähän muuttunutta äitiäkin. Vaaka näytti seiskalla alkavaa lukua. Omaan painoon on matkaa kymmenen kiloa. Kymmenen kiloa on kyllä lähtenytkin siitä loppuraskauden painosta, mutta nyt viimeiset viikot vaa'an lukema on sitkeästi nököttänyt tuossa 71-73 kilon välillä. Nimiäisistä otettuja kuvia katsoessani totesin näyttäväni lihavalta. Totesin saman asian myös reuhtoessani päivää ennen nimiäisiä vaatekauppojen sovituskopeissa kolttuja päälleni ja pois. Keho on muuttunut. Enkä pidä siitä miltä kehoni nyt näyttää. Neuvolantäti yritti lohduttaa, että puoli vuotta on sellainen aika kun voidaan realistisesti ajatella menevän raskaudesta ja synnytyksestä palautumiseen.  Tiedän kyllä että minulla aikaa ilman vauvamahaa on kulunut vasta kuusi viikkoa. Mutta silti. Jokseenkin ruusuisesti ajattelin, että hukkaan kaikki keräämäni 20 kiloa synnytyssaliin tai ihan viimeistään seuraaviin viikkoihin, kun opettelen imettämistä. Kanssasisaret, se ei mene ihan niin!

Painonpudotukseni suurin kannustin on se, että omistan ponin. Sen ponin joka on viettänyt talven valmentajallani ratsastettavana. Ja se poni on sen kokoinen poni, että olen sille ihannepainossani juuri sopiva. Kovin paljon painavampana en halua sitä ratsastaa. Näillä kiloilla, en todellakaan. Joten jotta saan ponini taas kotiin ja käyttööni, on minun ohennuttava takaisin siihen mistä lähdettiin, tai ainakin hyvin liki.

Rankat kemut!

Nimiäisiä juhlittiin siis eilen. Oltiin molempien suvuissa ensimmäiset, jotka eivät kastaneet lasta. Jännitti, miten tähän reagoidaan. Turhaan jännitti, kaikki asianosaiset osasivat pitää mölyt mahassaan, jos kellään nyt ylipäätään oli jotain tätä päätöstä vastaan. Minä en halunnut päättää lapseni puolesta lapseni uskontoa. Olen ollut ikäni tapakristitty eikä kirkko ole merkinnyt minulle mitään. En ole ateisti, mutta en myöskään katso tarpeelliseksi kuulua kirkkoon. Minä uskon omalla tavallani, ilman kirkkoa, ja niin on hyvä. Lapseni päättäköön omasta uskostaan sitten kun on sen ikäinen että voi sellaisia päätöksiä tehdä. Hänet kuitenkin siunattiin juhlassaan, ja lisäksi hänelle luettiin runoja ja soitettiin laulu. 

Itse luin ääni väpättäen Eino Leinoa: 

Sua katson vaan, sua katson vaan,

sua katselen silmät veessä.

Tää onneni on niin outo ja uus,

sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,

mun syömeni hehkuu ja halaa.

Sua katson ja säästän ja silitän vaan

kuin kerjuri leivänpalaa. 

Lapsen nimi on kaunis ja sointuva. Täällä blogissa hän esiintyy tästä lähin pikkuässänä. Ihan kaikkea ei nettiin parane laittaa. Kuvia laitan kuitenkin, muutamia ja toisinaan. Kuten esimerkiksi nämä tässä alla: 

Melkein-hymy ja melkein-tarkka kuva

Kuule johtajaasi, koira!

Igor-koira rrrrrakastaa pikkuässää. Mutta hillitysti! Igorin tuntevat eivät ehkä voi ymmärtää, miten "Igor" ja "hillitysti" voi esiintyä samassa lauseessa. Mutta näin se vain on. En ole tiennyt, että tuo mörön mittoihin venynyt koiranrohjake voisi osata olla niin varovainen ja lempeä ketään tai mitään kohtaan. Pikkuässä on selvästi saanut tielleen uskollisen ystävän ja vartijan.


Kuusiviikkoisella pikkuässällä on ehkä jonkinlaista rytmiä olemassa. Ehkä. Ikävä kyllä se rytmi on sellainen, että illat venyy tuonne yhteen taikka kahteen yöllä ennen kuin uni tulee. Sitten syödään neljän maissa ja nukutaan seitsemään tai kahdeksaan. Jos pikkuässä ei herätä silloin, koirat ja kissat herättää. Nukumme kohtalaisen hyvin mutta kohtalaisen vähän. Kuusi tuntia unta kahdessa erässä miinus syöttötauot (n. 20 min per laaki) ja jälkinukuttelut (mitä vaan minuutista puoleentoista tuntiin) tekee pidemmän päälle olon aika honteloksi. Vaikka ei kai parane valittaa, toiset eivät saa sitäkään määrää unta. Olen kuitenkin onnellinen, sillä olen oppinut nukkumaan vauvan kanssa. Korvatulppia käytän tosin edelleen. Nukumme perhepedissä, vauva meidän tyynyjen välissä omassa makuupussissaan. Toisinaan jätän vauvan jollain syötöllä kainalooni nukkumaan, siinä se nukkuu kaikista parhaiten mutta minä en sitten pysty vaihtamaan lainkaan asentoa. Ehkä vauvan kanssa ei olekaan sellaisia win-win -tilanteita.

Mutta vauva on mahtava. Sillä on mahtava hymy ja se kiljunauraa hoitopöydällä seinään liimatulle naamankuvalle (välillä myös printterinkyljelle ja ikeahyllyille mutta ei se kai ole niin tarkkaa). Maidonsakeuttaja teki meille ihmeitä, turhaan sätin lääkäritätiä. Enää ei ole kivusta kiemurtelevaa ahdistunutta vauvaa, vaan naurava, tyytyväinen tyttö. Viis siitä, että jauheiden ja pullojen kanssa pelaamiseen tahtoo mennä järki. Menköön, kunhan vauvaan ei satu.

Vauvan kanssa ratsastuskisoissa

Muutaman tunnin reissu vaatii uskomattoman määrän tarviketta. Kun tavoite on lähteä yhdeltätoista, auto starttaa pihasta puoli kaksitoista. Ja sen auton on käynnistänyt mies, ja skrapannut ikkunat, ja kantanut vaunut sinne, ja asentanut turvakaukalon telakan. Syy viivästyneeseen lähtöön on se klassinen: vauva on pakattu vaatteisiin, myssyihin ja tumppuihin ja nostettu mukavan unisena, puhdasvaippaisena ja hyvinsyöneenä kaukaloonsa, ja sitten kuuluu turaus, jonka ei voi hyvällä tahdollakaan voi ajatella olevan pelkkää ilmaa. Ja ei kun hoitopöydälle. 

Pakettiauton takaloosterissa olevan koirahäkin päälle syntyy matkahoitopöytä, jossa vauvan voi pukea Tulan vauvatukeen ja viritellä siitä Tulaan. Kantoreppu on tosi ihana, mutta ronttaan silti vielä vaunuja mukana koska pelkään vauvan raivaria. Hankalinta on vauvan vaatetuksen valinta: repussa tulee lämmin, sisällä hiki valuu molemmilta, mutta entäs ulkona? 

Paikanpäällä kisoissa vauva vetää sikeitä Tulassa koko ajan ja saa hymyjä ventovierailta. Äidillä on hyvä mieli kun pääsee ulos vauvakuplasta ja tapaa aikuisia ihmisiä ja saa huomata että maailma rullaa edelleen eteenpäin. Ja ponikin käyttäytyy ihan hienosti ollakseen juuri tämä poni. Minun poni. 

Kotimatkalle lähdetään kelloa vilkuillen, edellisestä syönnistä on jo kolme tuntia ja vauva nukkuu edelleen. Laukussa on pulloon pumpattuna omaa maitoa (sitä on kerätty tissit rintapumpussa vinkuen koko eilinen päivä ja olen siitä niin ylpeä, 125 ml minun maitoani!) ja termarissa kuuma vesi vesihaudetta varten. En tahdo imettää pakussa tienvarressa. Uni kuitenkin jatkuu kotieteiseen asti, mutta ininä autossa on saanut minut virittämään vesihauteen ja lämmittämään pullomaidon siinä. Ja koska olen tuosta saaliistani niin ylpeä, päädyn syöttämään lapsen pullosta vaikka ollaan jo kotona. Ja jostain syystä päädyn olemaan laittamatta joukkoon maidonsakeuttajaa. Vauva syö ahneesti. Sitten tulee ultimaattiset niskapaskat jotka sotkee kaikki kolmen kerroksen vaatteet, riisutaan, vaihdetaan, pestään. Puetaan uudestaan. Koska kallisarvoista maitoa on vielä pullossa, tarjoan sitä vielä. Ja vauva syö. Tulee uusi kakka ja aletaan taas alusta. Ja sitten: maito lentää kaaressa ulos vauvasta. Vauva makaa hoitopöydällä eikä pöytä kastu lainkaan. Sen sijaan kastuu metrin päässä vauvasta oleva työtuoli, matto, vaipparoskis. Sinne meni kallisarvoinen maitoni. 

Kello on puoli neljä. Nälkä oli kun yhdeltätoista tehtiin lähtöä ja nälkä on edelleen. Pumppaan maitoa koska pelkään että yksi pullosyöttö lakkauttaa maidontuloni. Vauva on sitterissä tyytymätön. Laitan makaronit kiehumaan, hetkutan sitteriä, livahdan pissalle, hetkutan sitteriä. Sanon kahdeksannensadannen kerran koiralle että menee vähän kauemmas. Vauva kirkuu ja otan syliin, puretaan reissukamoja yhdellä kädellä. Haluaisin paistaa nakkeja mutta päädyn mikroon koska mikroa voi käyttää yhdellä kädellä. Hotkin ruokani yhdellä kädellä, natiseva vauva toisella käsivarrella. Viritän kakassa olevat vauvanvaatteet pesukoneeseen ja koneen päälle yhdellä kädellä. Täytän tiskikoneen yhdellä kädellä. On tehokasta reisitreeniä kyykätä vauva sylissä. Koitan laittaa vauvan vaunuihin unille kun sen silmät lupsahtelee, mutta samantien kun sen laskee käsistään, silmät on auki kuin teelautaset. Otan taas syliin. Syötän, johan on nälkä kun pullosta juotu maito meni kaikki paineella huonekaluille. Nyt otetaan sakeuttaja ja syödään rinnasta niin kuin aina. Ei parane ruveta kikkailemaan. Vaihdetaan taas kakkavaippaa. Vaihdetaan sata kertaa asentoa sylissä ja syljetään tuttia pois. Muistan että kun oltiin eteisessä, tuli tekstiviesti. Muistan ehkä kohta vastata siihen. 

Nyt kello on kuusi ja jotakin ja viimein näyttää tältä:

Mutta reissu oli hyvä. On ihana käydä jossain. On ihana huomata että vauvan kanssa voi ja saa ja pääsee, kun vaan menee (ja vähän myös etukäteisvalmistautuu).

Refluksi?

Vauvan pienet nukkumaähinät ja vatsanväänteet muuttuivat jatkuvaksi kivun vääntelehtimiseksi ja kirkumiseksi. Puklua alkoi lentää kaaressa ja tulla kaksi tai kolmekin tuntia syötön jälkeen, se on kokkareista ja haisee happamalta. Vauva ei ole pystynyt nukkumaan, silmät lurpsahtaa kiinni ja sitten taas nousee jotain ylöspäin suuhun ja alkaa nieleskely ja maiskuttelu ja lopulta huuto. Vauvaa on ollut vaikea pidellä kun se on taittanut itseään taaksepäin kaarelle

On hetkutettu.
Jumppapallon päällä istuen, vauva sylissä tai olalla, siinä on hetken hyvä olla.
On nukuttu vartteja ja puolituntisia. Jos vauva syö kahden tai kolmen tunnin välein läpi yön, ja joka syötön jälkeen menee kipuun ja nukahtamiseen puolitoista tuntia, niin lyhyelläkin matematiikalla pääsee lopputulokseen, ettei äiti ja isi juuri nuku.

On tehty virheitä ja opittu niistä.
Mitä tekee vauva johon sattuu koko ajan? Haluaa syödä, koska imeminen lohduttaa. Mutta mitä tekee syöminen jatkuvassa käymistilassa olevalle mahalaukulle? No ei hyvää. Ja mitä seuraa siitä kun täysivatsainen vauva haluaa syödä lohduksi vielä vähän, niistä äidin täpötäysistä suihkutisseistä? Siitä seuraa sellainen määrä yli äyräiden lentävää puklua että hetken pelkäsin vauvan hukkuvan.

On mahdotonta tietää, mikä olisi oikea toimintatapa. Tällaista järjestelmällistä ihmistä se raastaa. Että pitää yrittää ja erehtyä. Olen yrittänyt imettää lapsentahtisesti mutta ei tämä lapsikaan aina tiedä, mikä sille olisi hyvästä. Joskus tissiä ja maidonhajuista äitiä parempi onkin tutti ja isin tiukka syliote ja isin kärsivällisyys - uliseva viulunkielenjäykkä univelkainen äiti ei aina ole parasta seuraa kipuilevalle vauvalle.


Oltiin eilen lääkärissä, ja siitä jäi ristiriitainen olo. Lääkäri koitti hiukan tarjota vaihtoehtoa, että kaikki vauvat itkee ja puklaa ja valvottaa. En huolinut. Minun vaistoni sanoo ettei vauvan kuulu näissä määrin olla kipeä. Onhan meidän vauvan paino noussut, ei se kaikkea syömäänsä siis oksenna. Mutta kysymys kuuluukin: täytyykö vauvan olla niin pitkään niin kipeä että sen paino laskee, ennen kuin sen kipua voidaan hoitaa?

Saatiin hiukan kinuamalla lähete 24 tunnin ph-mittaukseen, jolla voidaan todeta mahalaukusta nousevien happamien virtausten määrä ja siten määrittää, onko kyse refluksitaudista. Aika on kuitenkin vasta kahden viikon päästä, joten sitä odotellessa kokeillaan maidonsakeuttajaa ja närästyslääkettä, Gavisconia.

Nyt on vuorokausi lääkäristä ja uskomatonta kyllä, maidonsakeuttaja toi meillä neljän tunnin yhtenäisen yöunen ja vauvan, joka oli valveilla päivällä, ei vääntelehtinyt tomaatinpunaisena sylissä vaan hymyili ja seurusteli sitteristä käsin. En juhli vielä, voihan tämä olla sattumaakin...

Maidonsakeuttaja on vaan rintaruokitulle vauvalle tosi työläs käyttää! Korvikkeeseen se vain sekoitettaisiin ja ei muuta kuin pullo vauvalle, mutta rintaruokitulle käyttöohje sanoi seuraavaa: Keitä 25 ml vettä ja jäähdytä se noin 40-asteiseksi. Lisää 1 mittalusikallinen jauhetta. Sekoita hyvin ja anna lapselle lusikalla pieninä annoksina ennen imetystä. 

Tuli olo, että onkohan tätä koskaan testattu käytännössä...? Nälkää karjuva rimpuileva vauva kainalossa pitäisi alkaa keitellä ja jäähdyttää ja sekoittaa ja vielä lusikoida tuota tahmaa suuhun? Ei toimi. Ei toiminut ruiskullakaan, tuli raivoa ja sotkua. Sitten pumppasin omaa maitoa, sekoitin jauheen siihen ja annoin ruiskulla suuhun. Vähän vähemmän raivoa kun tökötti sentään maistui tutulta, mutta hidastahan se on, ja kärsimättömälle tytölle tuli loppujen lopuksi kuitenkin raivo.

Sitten tein omasta maidosta ja keitetystä vedestä sekoituksen, hiukan enemmän kuin tuo 25 ml jotta siitä tuli notkeampaa, lämmitin sen, sekoitin jauheen ja annoin tuttipullosta. Voila! Ei raivoa eikä sotkua, ja päästiin nopeammin varsinaisiin syöntipuuhiin rinnalle. Mutta täytyy myöntää etten oikein ole tuon jatkuvan pumppaamisen fani, joten saatan vieläkin vetää mutkia suoremmaksi ja sekoittaa jauheen korvikkeeseen. Etenkin kun nyt alkaa olla jonkinlainen balanssi maidontulon ja menekin suhteen. En uskalla horjuttaa sitä pumppailulla. Vauva kuitenkin saa ravinnokseen rintamaitoa, onko se sitten niin vaarallista antaa "lääke" tuttipullosta korvikkeen seassa? (neuvola varmaan ristiinnaulitsee minut tästä valinnasta.)

Gaviscon on vauvasta pahanmakuista ja senkin käyttö on jokseenkin hankalaa. 30 min ruokailun jälkeen ruiskulla suuhun. No eihän tuollainen mitään niele jos se maistuu pahalta! En ole vakuuttunut myöskään tämän tehosta. Täytyy testailla ja seurata. Nyt on sellainen kutina että tuo sakeuttaja oli se joka ensisijaisesti rauhoitti vauvan kipua.



On tämäkin maailma. Niin ummikkona joutuu äidiksi ettei mitään järkeä.

Pikkupomon tahtiin

Joko nyt saa alkaa päivitellä, miten aika rientää?

Vauva on ylihuomenna kuukauden, ja meillä alkaa elo vähän tasaantua. Lue: äidin hormonit alkaa tasaantua, eikä kaikki tunnu enää niin musertavalta. Vauva on kasvanut hurjasti, viime viikon neuvolassa painoa oli jo 4300 g. Muutamat puvut on jäänyt jo pieniksi, ja ollaan siirtymässä kakkoskoon vaippoihin.

Syömispuuhat sujuvat jo melko mukavasti - jos viime kirjoituksessa murehdittiin vielä maidonpuutetta, niin nyt maitoa sitten virtaa yli äyräidenkin. Toinen tissi kuvittelee saaneensa tehtäväkseen ruokkia koko kylän, ja maitoa tulee kuin paloletkusta. Olen jo ampunut itseäni kahdesti maitosuihkulla silmään ("purista tippa maitoa rinnanpään suojaksi imetyksen päätteeksi") ja kerran ammuttiin pituutta, sohvalta yli olohuoneen pöydän! Tästä vauhdikkaasta herumisesta seuraa se, että vauva nielee hirveästi ilmaa ja meinaa ihan tukehtua maitoon, sitä tulee nenästä ja joka paikasta. Röyhtäytän kesken syötön ja syötön jälkeen, mutta joskus röyhy ei vain tule, ja siitä seuraa kipukirkumista. Ja sitä on kamala kuunnella, tuntuu että oma sydän kääntyy nurin kun pieneen koskee eikä voi mitenkään auttaa.

Yöt on hankalia. Ei ehkä niinkään vauvan takia, vaan siksi etten vain osaa nukkua. Säpsähtelen vähän väliä hereille, räpsytän valoja päälle, tarkistan vauvaa joka inahduksesta, koitan syöttää sitä vaikka se vielä nukkuu ja on ehkä vasta tunnin päästä niin hereillä että todella tahtoo syödä. En vain saa kroppaa rennoksi että voisin nukkua. On nukutettu vauvaa pinnasänkyyn (ähkinää), minun viereeni (ähkinää), rintani päälle (ei ähkinää mutta enhän minä siinä voi nukkua), meidän väliin (vähän vähemmän ähkinää, ehkä, joskus), miehen syliin sohvalle (ähkinää, jota minä en ihan aina kuule)... Nyt on menty aika monta yötä siten, että ensimmäisestä yösyötöstä ja vaipparallista menen nukkumaan vierashuoneeseen, ja mies jää vauvan kanssa makkariin. Mies saa nukuttua vaikka vauva vähän ähiseekin unta hakiessaan, minä en. Menen siis kahden oven taakse ja keskityn siihen etten kuuntele. Keskityn siihen, että ajattelen vauvalla olevan kaikki hyvin. Näillä eväillä olen saanut nukuttua kolmesta neljään tuntia, kunnes vauva herättää miehen ja mies tuo vauvan minulle syötettäväksi. Yleensä tässä vaiheessa on jo aamu ja koirat ja kissat aloittavat aamurallin, joten levotonta on. Joskus saadaan vielä pienet aamutorkut otettua, joskus ei. Kumma kyllä, aamulla pystyn nukkumaan vauvan lähellä. Yö on se vaikea.


Vauva on sylikissa. Siksi meille tuli lainaan tällainen:

Se on Tula-kantoreppu! Tämä on lainaversio Ipanaiselta, joka siis myy näitä reppuja ja antaa niitä myös testilainaan kahdeksi viikoksi. Tällainen pitää saada kokonaan omaksi, sen verran helppoa siinä oli vauvaa kantaa. Tuo pystyasento on sille hyväksi, se helpottaa mahanväänteisiin. Ja omat kädet jää vapaiksi.

Mies palasi pari päivää sitten töihin. Jännitti ihan hullun lailla jäädä yksin, mutta niin vain kaikesta selviää. Olen tehnyt itse iltatalleja neljänä iltana, kun lomittaja sairastui. Vauva vaunuihin ja menoksi, hevonen sisään, vaununhetkutusta, seuraava hevonen, ja vaununhetkutusta. Toistaiseksi vauva viihtyy vaunuissa ja nukkuu siellä sikeästi, joten olen selvinnyt aika helpolla. Se loiventaa jännitystä.

Tänään minä palasin hevosen selkään.
Se oli merkittävää ja teki minut koko päiväksi iloiseksi. Tuntuu että olen ihan rapakunnossa ja lihakset on missälie, mutta eiköhän se tästä käänny nousuun taas.

*

Vauva on aika ihana.
Pikkupomo, jonka tahtiin on nyt vain elettävä.
On ollut vaikea luopua omista rytmeistään ja rutiineistaan, enkä ehkä olekaan luopunut kokonaan. Koitan hyväksyä, että nyt täytyy elää vauvan tahdissa.

Olen melko varma, että vauva harjoittelee hymyilemistä.
Olen melko varma, että olen jo saanut siltä pari hymynpoikasta jotka on kohdennettu minulle.