Mitä mä sanoin niistä muovileluista

Tänään vierailtiin Tampereella lapsiperhemessuilla. Voitin liput Vau mikä vauva -blogin arvonnasta, ja koska en ikinä koskaan voita mitään, oli tämä palkinto pakko lunastaa. Mamma lähti minun ja Pikkuässän seuraksi, ja vaikka messujen lapsiosuus olikin ehkä odotuksia suppeampi, oli meillä mainion mukava päivä.

Oheisen hirvityksen viehkeän lelun lisäksi messuilta tarttui mukaan Kimperin kojusta ruokalappu ja tumput, Jellystone design -merkkinen silikonista tehdyt kaulakoru ja purulelu sekä yksi hassu hattu. Hipelöin kyllä kaikkia ihania vaatteita (Blaa, Metsola, Småfolk ja moni muu), mutta ei sitten loppujen lopuksi mikään tuntunut tarpeeksi oikealta. Monessa kojussa oli tosi sieviä mekkoja, mutta ne pääsevät oikeuksiinsa vasta kun lapsi kävelee, joten jäi ostamatta. Meillä kun tuo konttaaminenkin on vielä in progress.

Pikkuässä viihtyi kivasti rattaiksi muutetuissa vaunuissaan puoli-istuvassa asennossa, vuoroin minun ja vuoroin mamman sylissä, ja Tulassa, jossa otti myös torkut. Mahtoiko olla sattumaa, vai miten tuntui siltä että kun oma vauva oli pakattu kantovälineeseen, alkoi muitakin kantajia vilistä ympärillä?

Vaan enpä olisi vuosi taikka kaksi sitten uskonut käyväni joskus tällaisilla messuilla. Ja sanovani, että oli mukava päivä. Mutta arki on niin tavallista, sitä aivan samaa joka ikinen päivä, että tällainen kerrankin jotain uutta -tyyppinen päivä on varsin tervetullut.

Pysyvää on vain muutos

Ota noista vauvoista sitten selvää.

Olen nyt kuukauden joka ikinen ilta (poislukien miehen muutamat vapaaillat, jolloin nukutusvuoro on ollut hänellä) kantanut, hetkuttanut, silittänyt, hyssyttänyt, tuudittanut ja pidellyt kurkku suorana karjuvaa Pikkuässää, joka ei ole kerta kaikkiaan suostunut/halunnut/osannut/pystynyt nukahtamaan yöunilleen. Huutoa on kestänyt helppoina iltoina 20 minuuttia, huonoina iltoina 150+ minuuttia. Meiltä hävisi päiväunetkin ja minun yritelmäni saada lasta päiväaikaan nukkumaan entiseen vakiopaikkaan eli vaunuihin aiheutti aivan samanlaisen raivohuudon kuin iltaunille laittaminenkin. On kuulkaa koitettu rutiinia ja kaikkea rutiinin sivusta, sitten lopulta, kun epätoivo on käynyt liian suureksi. Ja on ollut öitä jolloin ensin itkee lapsi puolitoista tuntia ja sitten itkee äiti, ei ihan niin kauan mutta kuitenkin.

Ja nyt.
Nyt tänään elokuun seitsemäntenätoista päivänä, imetin Pikkuässän sängyllä niin kuin joka ilta, se vähän torkahti siihen mutta räväytti silmänsä apposen auki kun yritin siirtää sitä omaan petiinsä. Siirsin kuitenkin, vedin henkeä että nyt alkaa taas huuto. Vaan mitä tekee vauva. Kääntyy kyljelleen, selkä minua kohti, haukottelee, rapsuttaa hetken pinnasuojusta sormillaan, päästään pienen joikauksen, haukottelee uudelleen. Ei käänny sätkimään selälleen, ei kitise, ei vastustele. Ei tarvitse edes minun kättäni selkäänsä vasten. Olen aivan hipihiljaa hengittämättä siinä omalla sängylläni, tuijotan epäuskoisena pientä selkää joka alkaa kohoilla rauhallisen hengityksen tahdissa.

Se nukahti.
Se nukahti itse, ilman apua, ilman seremonioita.
Se meni hereillä olevana omaan sänkyynsä ja nukahti sinne ihan itse.
Se pysyi unessa vaikka minä aiheutin noin kahdensadan desibelin metelin kahistellessani pois siitä sängyn päältä ja hiipiessäni paljain jaloin makuuhuoneen ovelle.



En ymmärrä enää mitään. Kuuntelen epäuskoisena hiljaisuutta enkä oikein tiedä, mitä nyt tekisi. Ehkä iltapalaa itselle.

Vauvakahvila - check!

Kävin siellä.

Vauvakahvilassa.

Ei ne syöneet minuu kun tässä kerran olen raporttia antamassa. En kokenut mitään suurta valaistumistakaan, mutta ei ollut niin hirveetä ettenkö antaisi vauvakahvilalle vielä toista mahdollisuutta.

Löydettiin jopa perille. Pihalla mies (jonka piti mennä käymään kaupassa ja kirjastossa sillä aikaa kun minä ja Pikkuässä ollaan suden suussa) totesi jättäneensä lompakon kotiin, joten hän lähti sitä sieltä 20 km päästä hakemaan. Siinä meni minun turvaverkkoni, eli oli pärjättävä suden suussa siihen saakka, että mies palaisi. Tuulta päin.

Eteisessä en tiennyt minne mennä, oli monta suljettua ovea enkä paikallistanut, mistä puheenporina kuului. Törttöilin jonkinlaiseen keittiöön jossa yksi vajaamittainen söi sosetta ja äitinsä neuvoi minut oikeasta ovesta. Se hetki kun kaikki (no ehkä niitä oli vain kuusi tai seitsemän ja yhtä monta vauvaa, mutta tuntuivat miljoonalta) silmäparit kääntyvät minua kohti - tuo on uusi täällä.

Niinhän se oli. Olin ainoa uusi, kaikki muut jutustelivat luontevasti keskenään "silloin kun teidän Kaapolla oli sitä ja tätä, ja muistatteko silloin kun nää vain maata pötköttivät vilteillä tässä". Mutta kaikki olivat ihan ystävällisiä, esittäydyttiin puolin ja toisin, ja ensituijottelun jälkeen Pikkuässä alkoi venkoilla sylissäni ja tahtoa lattialle. Siellä se sitten järsi ferraria ja mäiski puhelinlelua puolitoista tuntia, kunnes väsyi ja sai raivohuutokohtauksen kun toinen vauva mönki lähemmäs ja täpsytti jaloillaan Pikkuässää kankkuun. Oli aika lähteä, mieskin oli saanut lompakkonsa ja käynyt kaupassa ja tuli noutamaan meitä.

Ei paha.

Tosin mitään ultimaattisia päiväunia reissu ei meille tuonut. Laps simahti autoon (kuten yleensä aina), heräsi kun koitin kotona siirtää vaunuihin, nukahti hetkeksi ja heräsi ehkä vartin päästä taas. Nukkuminen on yliarvostettua muutenkin tätä nykyä, tuntuu Pikkuässä tuumivan kun valvoo ja valvoo vaan.

Kohtauksia eräästä lapsiperheestä

Arki-ilta, klo 21.30 vetäydyn sauvasekoittimen kanssa kylpyhuoneeseen, suljen oven huolellisesti ja surautan palapaistin soseeksi. Kylpyhuoneeseen siksi, että se on ainut paikka jonne pääsen kahden oven taakse. Olisin mennyt saunaan asti, mutta johto ei riittänyt.

Pikkuässän uni on siis herkässä, se herää lakanankahahdukseen, lattian narinaan ja siihen kun mies yöllisellä vessareissullan klo 3.30 kolauttaa varpaansa vaatekaappiin. Siinä vaiheessa kai kuuluisi sanoa ei haittaa, ethän sinä sitä tahallaan tehnyt, vastahan minä kaksikymmentä minuuttia tämän itkua hyssytin ja voin ihan hyvin hyssyttää vielä toiset kaksikymmentä minuuttia. Totuus on että siihen aikaan aamuyöstä suusta tulee ihan jotain muuta ja melko pistävään sävyyn.

Jos teen soseita kylpyhuoneessa suljetun oven takana, niin kaiken muun kylppäriasioinnin teenkin jo sujuvasti ovi auki. Jotta kuulisin hänet paremmin! Tänään harkitsin jättäväni jopa suihkukaapin oven auki, mutta tulin järkiini, vedin oven kiinni ja tein suihkussakäynnin nopeusennätyksen. Siltikin Pikkuässä oli ehtinyt siirtyä metrin siitä mihin sen jätin. Metri on paljon tuollaiselle, joka ei vielä varsinaisesti ryömi eikä konttaa.

Kaurapuurokatastrofit ovat tulleet osaksi arkea. Puuroa menee suuhun paljon ja innolla, ja yhtä paljon ja yhtä innolla sitä menee joka paikkaan muualle. Iltakiukun saa selätettyä pariksikymmeneksi lisäminuutiksi antamalla puuronsyönnin päätteeksi lusikan Pikkuässän oman käteen.

Lusikka saa saman käsittelyn kuin kaikki muukin nykyään - suuhun työntämisen lisäksi kaikkea pitää paukuttaa pöytää tai lattiaa vasten ja kuunnella, millainen ääni lähtee. Teelusikka saa arvosanan erinomainen!

Niin, ja kuva on utuinen koska kaurapuurosormelta ei jää mikään huomaamatta: 

Prikke prakke

Pikkuässä sai mammalta (ja vähän myös multa ja mieheltä) puolivuotislahjaksi syöttötuolin. Soseiden syöttö sitterissä alkoi muistuttaa extremeurheilua, kun pikkuässä punnersi kyynärvarsien varassa itseään ylös ja kumarteli kaksinkerroin kohti omia varpaitaan.

Hei sitten, sitteri! Joudat pesukoneen kautta paikkaan nimeltä jemma.

Syöttötuoliksi valikoitui perusteellisen perehtymistyön jälkeen (no okei kahdelta äiti-ihmiseltä kysyin ja kerran googlasin) Stokken Tripp Trapp, joka lupaa kestää käytössä läpi koko leikki-iän ja muuttua lapsen tarpeiden mukaan. Kallis ku fan (mutta väreissä löytyy muutakin kuin pyökki ja valkoinen). Ja tuntuu tukevalta (on niin pitkät jalat taaksepäin että alan pitää kirjaa, montako kertaa lyön varpaani niihin ja karjun vauvan kuullen ihan jotain muuta kuin pentele ja himputti). Siihen vielä päälle baby set (kallis) jottei lapsi putoa ja istuinpehmusteet (kalliit, mutta mamma välttämättä halusi). Tarjola olis ollut valjaatkin (ylläri, kalliit), mutta ne jätettiin toistaiseksi ostamatta. Käytettynäkin näitä tuoleja liikkuu, mutta tuntuivat pitävän hintansa aika hyvin – kahden lapsen käyttämänäkin niistä pyydettiin vielä 75-90 e, ja olisi pitänyt noutaa jostain hevonkekkulista. Joten meille tuli uusi.

Mies nimesi syöttötuolin nopeasti uudelleen:
- Kato netistä ne värivaihtoehdot ja sano, mikä otetaan.
- (mies naputtaa konetta) Mistä mä ne löydän, mikä sen tuolin nimi oli? Ai niin, Prikke prakke!

Prikke prakke ja oheissälät. 

Tänään tuli olo että meillä on jo aika iso vauva. Syötiin kaikki lounasta samaan aikaan, koko porukka saman pöydän ääressä. Pikkuässä veti kipallisen porkkanaa ja jauhelihaa ja imeskeli jälkkäriksi tomaatti- ja kurkkulohkoja. Tuntui että se olisi syönyt vielä lisääkin.

Eilinen puolivuotisneuvola oli taas taattua jaajaa-kamaa. Kuulemma vauvalle saa nyt antaa 4-5 kiinteää ateriaa päivässä, ”niin paljon kuin lapsi syö”. Silti maidon pitäisi olla pääasiallinen ravinnonlähde yksivuotiaaksi asti. Mitenköhän tämä yhtälö toteutuu kun on tämmöinen... hyväsyöntinen lapsi, jonka suu on apposen auki kuin linnunpojalla heti kun lähistöllä lusikoidaan. Miten siihen enää maitoa menee, jos se syö kippokaupalla puuroa, lämpimiä ruokia ja hedelmäsoseita? (Toinen hyvä kysymys on, miten minä imetysinhossani olen tällaisesta huolissani?? Kohta alan varmaan inistä, miten haikeaa on kun imetys loppuu.)

Ruokahetkemme päätteeksi tuli vahva tunne siitä, että ollaan jonkun uuden alussa. Nimittäin siivoamisen, pyyhkimisen ja irtiraaputtamisen. Prikke prakkenkin jalat sai jo pyyhkiä, vaikkei se ole seissyt keittiössä vielä viikkoakaan.

Uudet parhaat ystäväni

Ruokalaput kuivuu (kuvan kissa ei liity tapaukseen)

Puoli vuotta äitinä

Tämä on minun lapseni. 


On vaatinut puoli vuotta, että todella tunnen tuon lauseen. Että se menee johonkin ytimiin ja kirvelee siellä kun sitä pientä ihmeellistä rakastaa niin kovin. Puoli vuotta!

Olen siis ilmeisen hidas tässä asiassa. En ole oikein ymmärtänyt, miten joku rakastuu lapseensa heti syntymästä. Olen hieman aivan helvetin kateellisena lukenut facebook-ystävien avautumisia äidinrakkaudesta ensi päivistä lukien, ja kyllä, kokenut hirveää syyllisyyttä. Mikä minussa on vikana kun en ole kokenut tuollaista?

Onhan pikkuässä ollut ihana. Ja aivan hirveän kamala myös, vaativainen, vaikeasti tulkittava, ja ihan vieras. Se tuli ulos minusta ja oli ihan muukalainen, muutti meille ja muutti siinä sivussa ihan kaiken.

Olen kuitenkin pärjännyt äitinä ihan hyvin, koska vauva on ilmeisen hyvinvoiva ja normaalin oloinen puolivuotias, mutta syvät yhteenkuuluvuuden ja tuttuuden tunteet ovat antaneet odottaa itseään. Ne alkavat olla täällä vasta nyt.

Olen puolessa vuodessa tutustunut niin maan perusteellisesti syyllisyyden tunteisiin. Imetysinhosyyllisyys, oman ajan kaipuun syyllisyys, negatiivisten tunteiden aikaansaama syyllisyys. Olen syyllistynyt siitä että syyllistyn joka asiasta. Eihän minua edes arvostele kukaan!

Olen rakastunut mieheeni uudelleen, nähnyt hänestä kuoriutuneen isän ja arvostanut niin ettei sanat riitä.
Olen hetkittäin myös ollut juuri se raivopää jollaiseksi pelkäsin tulevani: että vain minun tapani on oikea tapa.
Olen seissyt olan takana neuvomassa vaikka lupasin etten.
Olen huomannut ettei parisuhde ole enää ennallaan, ja kokenut ahdistusta ettei se koskaan enää tule olemaankaan. Me olemme nyt perhe, pikkuässä menee kaiken edelle ja niin sen vain kuuluu ollakin. Mutta silti, edelleen huonona hetkenä mietin, mikä meillä oli ollessa vain kahdestaan, eläinlauman kanssa. Miksi tähän piti ryhtyä. Ja myös, vieläkö tämän voisi jotenkin perua.

Puoli vuotta äitinä on opettanut, että siedän univajetta paljon paremmin kuin osasin aavistaa. Puolessa vuodessa olen oppinut, että olen aika lyhytpinnainen ihminen, mutta onneksi olen myös vähitellen oppinut venyttämään pinnaani, kun oma kiukuttelu ei kerta kaikkiaan auta mitään. Olen itsekeskeinen, mukavuudenhaluinen, laiskakin - ja kaikesta siitä olen nyt puoli vuotta opetellut hiukan luopumaan.

Äitiys ei ole ollut minulle mikään täyttymys tai kutsumus. Elämäni oli oikein hyvää ja täyttä ennen lastakin. On kestänyt puoli vuotta löytää äitiydestä rakkaudentäyteisiä tunteita, antautua sille että tuo puolimetrinen tarvitsee minua, riippumatta vuorokaudenajasta tai siitä, mitä minulla on kesken. Ja ennen kaikkea sisäistää, että niin sen kuuluu ollakin ja että se on ihan ok.

Olen myös huomannut, että äitiydestä puhuttaessa on aina muistettava korostaa, että onhan tää ihan tosi ihanaakin, vaikka joskus vähän väsyttää. No ei se aina niin ihanaa ole. Mutta se, että sanon sen ääneen, ei tarkoita, etteikö pikkuässä olisi maailman tärkein. Minulta on vain kestänyt melko pitkä tovi tajuta se. Olen kyllä hoitanut pestini, mutta vähän koneena, ainakin hetkittäin. Ja minusta nyt vain on helpompi olla tuollaisen ipanan kanssa, joka jo tekee muutakin kuin vain räpsyttää silmiään ja tuijottaa vakavana. Kummallista sinänsä, sillä ennen lapsensaamista osasin kuvitella meille vain vauvan, en taaperoa saati vanhempaa. Nyt huomaan odottavani, että meilläkin on näsäviisas nelivuotias, joka tahtoo niin maan perhanasti kaikenlaista.

Ollaan siis vauvavuoden puolivälissä. Alkaa yhä useammin olla sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Jos olisi pitänyt antaa todennäköisyysluku selviämiselle siellä ensimmäisen ja toisen kuukauden kieppeillä, olisi luku ollut jotakuinkin 30%. Nyt ollaan jo vahvasti 80%:ssa. Joten pieni selkääntaputus minulle!

Miten sitten summaisin tämän kuluneen äitiperiodin? Aika monesti olen viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt ihmetellä, miten minusta, happamasta ja negatiivisesta ihmisestä, jonka lasi on aina puolityhjä, on voinut tulla jotain noin nauravaista, positiivista ja iloista. Onneksi lapset rakentuvat molemmista vanhemmistaan, ja pikkuässä on tainnut saada jaossa isältään silmien lisäksi myös jotain muuta. Tytöstä polvi paranee, vaimitensenytoli.

Parasta juuri nyt

Leikkimaton pesuohjeet. Ei sen rapiseva kukkanen, ei koholla oleva toukka, ei lehden alta pilkistävä hämähäkki eikä lehdelle neulottu leppäkerttu, ei peilaava aurinko. Vaan pesuohjeet. Ovat sen näköiset, että olivat myös edellisen käyttäjän suosikkikohta. 

Se kun menee selälleen-mahalleen-selälleen-mahalleen ja onkin yllättäen ihan jossain muualla kuin mistä lähti, ja kas, sopivasti imeskelyetäisyydellä koiranlelusta.