Vauvakahvilassa.
Ei ne syöneet minuu kun tässä kerran olen raporttia antamassa. En kokenut mitään suurta valaistumistakaan, mutta ei ollut niin hirveetä ettenkö antaisi vauvakahvilalle vielä toista mahdollisuutta.
Löydettiin jopa perille. Pihalla mies (jonka piti mennä käymään kaupassa ja kirjastossa sillä aikaa kun minä ja Pikkuässä ollaan suden suussa) totesi jättäneensä lompakon kotiin, joten hän lähti sitä sieltä 20 km päästä hakemaan. Siinä meni minun turvaverkkoni, eli oli pärjättävä suden suussa siihen saakka, että mies palaisi. Tuulta päin.
Eteisessä en tiennyt minne mennä, oli monta suljettua ovea enkä paikallistanut, mistä puheenporina kuului. Törttöilin jonkinlaiseen keittiöön jossa yksi vajaamittainen söi sosetta ja äitinsä neuvoi minut oikeasta ovesta. Se hetki kun kaikki (no ehkä niitä oli vain kuusi tai seitsemän ja yhtä monta vauvaa, mutta tuntuivat miljoonalta) silmäparit kääntyvät minua kohti - tuo on uusi täällä.
Niinhän se oli. Olin ainoa uusi, kaikki muut jutustelivat luontevasti keskenään "silloin kun teidän Kaapolla oli sitä ja tätä, ja muistatteko silloin kun nää vain maata pötköttivät vilteillä tässä". Mutta kaikki olivat ihan ystävällisiä, esittäydyttiin puolin ja toisin, ja ensituijottelun jälkeen Pikkuässä alkoi venkoilla sylissäni ja tahtoa lattialle. Siellä se sitten järsi ferraria ja mäiski puhelinlelua puolitoista tuntia, kunnes väsyi ja sai raivohuutokohtauksen kun toinen vauva mönki lähemmäs ja täpsytti jaloillaan Pikkuässää kankkuun. Oli aika lähteä, mieskin oli saanut lompakkonsa ja käynyt kaupassa ja tuli noutamaan meitä.
Ei paha.
Tosin mitään ultimaattisia päiväunia reissu ei meille tuonut. Laps simahti autoon (kuten yleensä aina), heräsi kun koitin kotona siirtää vaunuihin, nukahti hetkeksi ja heräsi ehkä vartin päästä taas. Nukkuminen on yliarvostettua muutenkin tätä nykyä, tuntuu Pikkuässä tuumivan kun valvoo ja valvoo vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti