Nukutaan yhdessä!

Ihan kuin joku olisi käynyt salaa kuvaamassa meidän aamujamme...

Hämäys eli harhautus

Kymmenkuinen on nopea. Ja utelias.

Kymmenkuisen äiti on kekseliäs. Lelujen heiluttelu on so last season, ne ei vie huomiota kun mutsilla on selvästi jotain kiinnostavampaa meneillään. Pitää siis hämätä.

Huippuhämäyskonsti on halpa ja sitä on saatavalilla eri kokoisissa valkoisissa rullissa etuliitteellä talous- ja wc-. Hätätapauksessa myös sanomalehtisellainen saattaa välttää.

Mutsi ripustaa nyt pyykit, tekisitkö sä sillä välin vaikka vähän pikkusilppua?
Joo, mä teen. 

Ja myönnän: eräänä iltana taistelin leivinuunin sytyttämisen kanssa liki tunnin, ja homman keskeytti koko ajan pieni nelinkontin liikkuva henkilö joka lähestyi mutisten omaa jargoniaan (epäilyttävästi kuulostaa siltä kuin se sanoisi auttaa-auttaa-auttaa). Silloin turhaannuin, kaivoin kaapista talkkunamurot ja levittelin niitä ympäri keittiön lattiaa. Pieni auttaa-auttaa-auttaa -henkilö jahtasi muroja keskittyneesti ainakin viisi minuuttia, ja sain kuin sainkin lopulta niskalenkin oikuttelevasta leivinuunista.

Tätä tekstiä kirjoittaessani pikkusilppuri pisti uuteen uskoon Kodin Kuvalehden, joka minulla oli ikävästi kesken. Elämä on valintoja - joko luen lehteä tai kirjoitan blogia rauhassa. Molempia ei voi saada.

Mutsin pienet ja vähemmän pienet apujoukot

Eikä siinä vielä kaikki!

Pikkuässällä on käsi paketissa ja nyt sille raasulle tuli vielä flunssa.

Ostin sellaisen ällöttävän imupillin jolla imetään räkää lapsen nenästä. Filtteristä huolimatta olen saanut räkäsattumia omaan suuhuni ja nyt vähän kurkkua karhentaa. Posket on kroonisesti lommolla ja hyperventilaatio uhkaa. Laps sätkii karkuun ja kiljuu kuin pistettävä sika kun yritän auttaa sitä saamaan henkeä liman seasta. Ostin myös suolavesisuihketta jossa on "pehmeä sumu", suomeksi se tarkoittaa jäätävää piikkimäistä truittausta joka menee epäilemättä nenästä suoraan aivoihin.

Näitä juttuja ei neuvolassa kerrottu.
Ei sillä että meillä olisi neuvolassa kerrottu juuri mitään muutakaan.
Vaistolla mennään mutta näköjään sillä pärjää ihan hienosti.

Jos jotain positiivista, niin nukkumiset sujuu hyvin. Olen palannut omaan sänkyyn ja nukutaan nyt siis koko sakki taas samassa makuuhuoneessa. Pikkuässä nukkuu pääsääntöisesti yöt heräilemättä klo 20.30(tai 21) - 06 (joskus poikkeuksellisesti 07). Joitain ähinäöitä mahtuu mukaan mutta maidon perään ei ole itketty eikä satunnaiset seisoskelut haittaa, kun lapsi kuitenkin nukahtaa heti uudelleen kun sen laskee takaisin makuulle. Ihan mahtavaa.

Toinen ihan mahtava asia on se, että kun lopetin yöimetykset, hävisi tissit. Olen ehkä maailmankaikkeuden ainoa ihminen joka on aivan haltioissaan kun tissit kutistuu päivä päivältä! Olen saanut kaivaa "hylättyjen tissiliivien muovikassin" kaapinperukoilta ja valita sieltä pienempiä liivejä käyttöön. Vielä imetän 3 - 4 kertaa päivässä vaikka maidontulo on todella paljon vähentynyt. Katsotaan koska tämä loppuu kokonaan. Ei minun ole mikään mahdoton kiire lopettaa, mutta onhan tätä taivalta tässä jo tehtykin. Kymmenen kuukautta on minun mittapuullani iäisyys.

Ensin tapahtuu, sitten sattuu

Kävipä marraskuisena torstaina niin, että Pikkuässä nappasi kameran hihnasta kiinni. Kamera oli keittiön pöydällä, hihna oli unohtunut roikkumaan pöydänreunan yli, ja Pikkuässä oli lattialla. Niin oli myös Pikkuässän vasen käsi, ja kamera putosi objektiivi edellä käden, tarkemmin ottaen vasemman käden peukalon, päälle.

Minä en tätä tapausta nähnyt, sillä olin ulkona pitämässä ratsastustuntia. Tunninpidon keskeytti tuuletusikkunasta kuulunut huuto, joka tavoitti ensimmäisenä ratsastusoppilaideni korvat ja sitten vasta minut. Miehen äänessä oli niin voimakas hätä että pistin juoksuksi.

Pikkuässän peukalonpää oli halki. Lerpatti irtonaisena. Verta oli miehen paidassa ja pisaroina lattialla ja peukalon kynsi löytyi kokonaisena sieltä veren seasta ja lapsi itki ja mies itki. Olen todennut ennenkin että olen hämmentävän rationaalinen tyyppi tällaisissa tilanteissa - sen verran olin sekaisin etten löytänyt kännykästä numeroa ensiapuun tai terveyskeskukseen, mutta nollakaksnollakaksnollakaks tuli mieleen ja sieltä yhdistettiin. Vaan sanonpa, että olin melkoinen perkele puhelimessa sille ensiapuihmiselle, joka sanoi venyttäen että no laita siihen haavaan kylmää vettä ja anna panadolia... Tässä nyt jumalaut panadolit auta kun koko sormenpää repsottaa irti!

Sitten tapahtui monta asiaa: pakattiin huutava lapsi kaukaloon ja ajettiin kotikylän terveyskeskukseen. Minua oltiin puhelimessa yhdistelty ties minne enkä enää tiennyt kenen kanssa olin puhunut ja minne piti mennä, joten menin ensimmäiseen vastaantulevaan terveydenhuoltolaitokseen. Siellä piti ensin vain sairaanhoitajan katsoa, sitten tuli lääkäri ja toinenkin lääkäri ja minun tekemäni pikakääre sormesta avattiin. Ai kauhee se on NOIN pahasti, ei me voida tehdä tälle mitään. Valokuvia sormesta ja soittelua ja sitten käsky ajaa Hämeenlinnaan ensiapuun. Siellä lisää katsojia, röntgen (ei murtumaa), odottelua, valokuvia, soittelua, kuljeskelua. Lapsi piti pitää syömättä ja juomatta, jos tulisi nukutus. Ja tulihan se, mutta vasta seuraavana päivänä ja Tampereella TAYSissa. Siellä oltiin aamulla aikaisin, vietettiin päivä lastenkirurgian osastolla ja kotiin päästiin kahtatoista tuntia myöhemmin.

Pienet päiväunet

Pieni urhea potilas!
Sellaisia äidinrakkausläikähdyksiä, ettei ole sanoja.

Kun pieni on vain niin reipas niin reipas vaikkei ole saanut syödä mitään, ja on menty hisseillä edestakaisin ja näytetty sormea vieraille ihmisille jotka ovat halunneet tulla ihan liian lähelle ja pitää kädestä väkisin kiinni. Miten pieni ei itke yhtään paitsi silloin kun joku katsoo sormea. Miten pieni päristelee vain suutaan ja on reipas.

Ja kun viimein leikkaussali on valmis ja on meidän vuoro, ja kun pieni nukutetaan siihen minun syliini. Vaikka anestesialääkäri on ollut ihana ja kertonut tarkkaan, mitä tapahtuu ja mitä tehdään, ja sanonut vielä: "tiedän että lähdet täältä tunnekuohussa mutta me pidetään sun lapsesta hyvää huolta, se on meidän työ", niin silti, kun lapsi menee veltoksi siinä sylissä ja pitää antaa hänet käsistä pois, niin tuntuu että sydän pakahtuu juuri siihen paikkaan. Ja vielä enemmän meinaa pakahtua, kun pitkien tuntien jälkeen saadaan hakea pieni heräämöstä - kun itku kuuluu hissiaulaan asti ja sieltä pieni tuodaan ja miten se kurkottaa hoitajan sylistä minun syliini ja liimautuu siihen kiinni. Minun pieni minun pieni.

Sormi siis korjattiin nukutuksessa. Suurin haaste oli haljenneen kynsipedin korjaaminen, jotta tulevaisuudessa Pikkuässälle kasvaisi yhtenäinen ehjä kynsi. En voi muuta kuin ihailla kirurgia joka tuollaista työtä tekee. Ja muuta henkilökuntaa tuolla, kipeiden lasten kanssa. Ja niitä lapsia! Ja niiden vanhempia! Meillä ei sitten kuitenkaan ollut sillä tavoin hätää, ja visiittimme kesti vain päivän. Kun taas huonekaverimme oli ollut jo viikon, ja puheista kaikui että ei ihan lähipäivinä ollut asiaa edes haaveilla kotiinpääsystä.

Nyt Pikkuässän kädessä on nyrkkeilyhanskan kokoinen tollukka, jonka kanssa pitäisi pärjätä viikko. Ollaan leikeltu bodyjen hihoja halki jotta saadaan lapselle vaatteet päälle. Pikkuässää mokoma mollukka ei tunnu häiritsevän, onhan hänellä toinen käsi jolla voi sitten tarttua kun toisella ei pysty. Konttaaminen sujuu ihan hienosti nyrkkeilyhanskan kanssa. Ihme tyyppi. Ihmeellinen pieni ihminen.

Ei haittaa tollukka, osaan juoda myös yhdellä kädellä

Joulukortti valokuvasta

Ai miten ihana idea! Tehdään Pikkuässän valokuvasta joulukortteja ja lähetellään niitä sukulaisille!

Rekvisiitta, jep kunnossa

Malli on innokas... poistumaan

Työehtoneuvottelu

Houkuttelussa kaikki keinot sallittu: kissanruokalaatikko ja printterin johto

Henkilökohtainen puvustaja-assistentti

Tulisin syliin. Nyt. 

Mmm omat sormet!

Jep.

Sori vaan kaikki, taidatte saada joulukorttinne varmimmin kaupasta.

Uskaltaako sanoa

Viikko "uutta unijärjestelyä" takana ja menee... no aika hyvin. Nyt se on sanottu, odotan ensi yön romahdusta!

En tiedä, onko nukahtaminen varsinaisesti nopeutunut, yhä kiipeillään ja eilen unentuloon meni taas puolitoista tuntia, mutta on ollut myös helppoja iltoja kun ei huudeta ja uni tulee parissakymmenessä minuutissa. Pääasia on, että olen päässyt jo istumaan jakkaralle makuuhuoneen oven viereen, ja noin niinku yleisesti ottaen Pikkuässä hakee unen itse, hipeltää unipupuaan ja imeskelee sen korvia minun käteni hiplaamisen sijaan. Toiveissa siis on, että joskus hän voisi havahduttuaan yölläkin ottaa vain pupunsa kainaloon ja löytää unen uudestaan ilman aikuisen apua.

Ja yöt? Melko kiva. Kun on pitkään herännyt vähintään kahden tunnin välein, on muutaman yön viiden tunnin yhtenäinen unipätkä tehnyt minusta melko zombin. Univelan syvyyden taitaa tajuta vasta kun sitä saa korjattua. Vaikka kyllähän yöt on minun osalta ollut aikamoista kuikuilua ja kuuntelua makkarin suuntaan, eikä tuo vierasvuode ole läheskään niin mukava kuin oma peti. Yhden kerran olen poistunut tontiltani kuunneltuani Pikkuässän huutoa ja isänsä rauhoitteluyrityksiä. Menin sihisemään pimeään ootsä tarjonnu sille vettä ja saanut hivenen kyllästyneen vastasihinän no olen mutta ei se huoli! Sitten tajusin vesittäväni omia sääntöjäni ja hipsin takaisin vieraspetiin. Huutokin laantui aikanaan.

Ennen Pikkuässä heräsi ainakin kolmesti yössä (kahden maissa ähkimään, neljältä syömään, kuudelta syömään), nyt isänsä kanssa nukkuessaan heräämisiä on ollut loppuviikosta enää vain yksi, viiden aikoihin, ja silloin Pikkuässä on päässyt isin kainaloon, ja nukkunut siinä vielä seitsemään, jolloin minä olen mennyt makkariin imettämään ja siitä on noustu koko porukka ylös.

Yöimetysten poisjäänti on näkynyt maidon määrässä, tuntuu olevan tiukemmassa kuin ennen, ja sekös kirpaisee ihan fyysisesti. Imuote on ollut alusta asti ihan keturallaan, nyt siellä suussa on hampaatkin ja maitoa ei enää suihkua niin kuin ennen. Lopputulos: auts. Ajattelin sinnitellä vielä kuukauden, kymmenkuiselle saa alkaa antaa hapanmaitotuotteita niin josko tämä meidän imetys olisi sitten siinä. Palaan kyllä imetykseen vielä kun se on ollut tässä niin tapetilla, mutta lyhyesti: huraa! Vaikka en päivääkään enää imettäisi, niin olen itsestäni aivan mahdottoman ylpeä.

Kaukosäädin. Paras.
Ps. noi mokkasiinit on ihan ykkösjuttu seisomista reenaavalle! Ei luista jalat alta. Ostopaikka: Lindex. 

Kotisupernanny unikouluttaa

Kuten on ehkä tullut mainittua, Pikkuässä on ollut aina huono nukahtamaan. Välissä on ollut huonoja kausia, tosi huonoja kausia ja vähän parempia kausia, onneksi jonkinlaisessa balanssissa ettei tässä ole ihan kokonaan lähtenyt järki.

Nukuttaminen on taas luisunut siihen suuntaan, että pitää silitellä ja taputella ja laulella ja olla läsnä hiljaa hengittämättä ja koittaa hiippailla unen tulon jälkeen pois huoneesta. Samaan tahtiin yöheräämiset lisääntyy eikä uni tule ennen kuin on karjuttu puolitoista tuntia pää punaisena. Ei hyvä.

On unikouluyritelmä. En halua jättää lasta yksin huutamaan (vaikka totuuden nimessä kerron että olen hetkellisesti tehnyt niinkin, kun ei vain ole hermo kestänyt kuunnella tuntikaupalla jatkuvaa parkua), mutta en halua enkä voi myöskään istua koko iltaa pitämässä kättä pinnasängyssä. Nyt on menossa ilta nro kolme ja ihan hyvältä näyttää. Kiivas seisomaannouseminen ja pinnasänkyä ympäri tepsutteleminen vaan tuo omat haasteensa, mutta josko niistä pääsisi yli.

Ilta 1: Imetän sängyllä. Laitan lapsen hereillä sänkyynsä, unipupun kainaloon (olen tätä edeltävinä viikkoina siirtänyt uniassosiaatiota minun peukaloni hipeltämisestä pupun hipeltämiseen, työntämällä pupua väliin joka nukutuksessa), sanon että nyt nukutaan, hyvää yötä. Siirryn puoli metriä sivuun pinnasängystä, istun hiljaa paikallani, en ota kontaktia lapseen. Annan lapsen mönkiä ja touhuta sängyssä niin kuin parhaaksi näkee, ja hänhän touhuaa. Kun alkaa kitinä, lasken lapsen takaisin makuulle pinnasängyn laidalta ja sanon hyvää yötä, laitan unipupun, siirryn kauemmas. Moukan tuuria, eka ilta menee hyvin, lapsi jää makuulle, inisee hetken ja on unessa.

Ilta 2: Imetän. Laitan lapsen sänkyynsä, pupu, hyvää yötä. Siirryn metrin syrjään sängystä, istun hiljaa, ei kontaktia. Alkaa helvetinmoinen kiipeilyralli joka jatkuu hyväntuulisena kolme varttia, sitten tulee nukahdus siksi aikaa että ehdin olohuoneeseen. Kuuluu parku ja lapsi on taas pystyssä laitaa vasten. Sitten menee puolitoista tuntia niin että lapsi huutaa kurkku suorana, kiipeää aivan unisena makaroninlöysänä uudestaan ja uudestaan pinniksen laitaa vasten seisomaan, irrottaa otteensa ja minä koppaan ja lasken aina siitä lapsen uudelleen makuulle. Valehtelematta laskin lapsen alas lähemmäs sata kertaa, koska tätä kesti puolitoista tuntia ja lapsi ponkaisi ylös heti kuin olin laskenut hänet makuulle. Minuuttiin mahtui vähintään se yksi ponkaisu, parhaimpiin varmaan kolme. Lopulta tuli uni.

Ilta 3: Imetän, laitan sänkyynsä, pupu, hyvää yötä. Kiipeilyä kestää n. 20 min ja lapsi jää makuulle, mönkii, inisee, laulaa unilaulua. Meinaa nukahtaa, mutta päättää vielä kiivetä pari kertaa. Laitan aina makuulle enkä puhu mitään. Lapsi jää nukkumaan.

Olen tänään siirtänyt peittoni ja tyynyni takkahuoneeseen, sillä nyt loppuu yöimetys ja hetkeksi siirretään vetovastuu öistä miehelle. Pikkuässä on 9 kk (paria päivää vajaa). Hampaat (huomaa monikko) tekivät jo valmiiksi pielessä olevalle imuotteelle jotain, josta seurasi vesikellot molempiin nänneihin. En kestä olla yötuttina enää. Olen imettänyt kahdesti yössä, aamuyöstä neljän aikaan ja siitä parin tunnin päästä uudestaan. Ei se nälkäänsä enää syö, herää tottumustaan. Iltaisin menee ämpärillinen puuroa ja maitoa päälle.

Vähän on haikea fiilis. Ei niinkään imettämisen takia, vaan sen, että jos yöimetys loppuu, loppuu myös jokaöinen vieressä nukkuminen. Aamuyön ekalta imetykseltä Pikkuässä on jäänyt kainalooni nukkumaan, ja onhan se tosi haikea ajatus, ettei se pieni lämmin pirpana enää tuhisekaan kyljessä kiinni. Kummasti on kroppa tottunut S-mutkalla makaamiseen, enää ei edes kolota mistään eikä puudu raajat.

Vaan minun jaksamiseni vaatii nyt sitä, että nukutukset helpottuisi ja yöt kävisi yhtenäisemmiksi. Tuulta päin siis. Voi olla että viikon päästä palaan raportoimaan että palasimme entiseen. Katsotaan.

Uusia taitoja niin ettei perässä pysy!

Vau-vau-vau-vau. Bau-bau-bau-baa. Ap-pap-pap-paa. 

Pikkuässähän melkein puhuu! No ei, ei puhu, mutta ääntely on muuttunut pelkästä päristelystä ja syljenroiskimisesta erilaisiin tavuihin. Ihan yhdessä hujauksessa!

Ja se konttaamisnopeus. On ehkä maailman liikuttavin asia, kun vauva riemukiljuu ja konttaa miljoonavauhtia luokse, kun tulen ulkoa sisälle. Sujuvasti ylitetään kynnykset ja sujahdetaan koiraportista ja pujotellaan pöydän- ja tuolinjalkojen väleissä.

Pikkuässä myös istuu, tosin ei osaa vielä konttausasennosta kammeta pepulleen istumaan, vaan siitä noustaan polviseisontaan ja istutaan säärien päälle. Kaikkea mahdollista vasten kammetaan ylös, ja yritys on kova seisomiseenkin. Jalat tosin on vähän niin kuin ylikypsät spagetit, mutta ei se niin haittaa kun on vahvat kädet joilla vetää! Ihan vähän pepusta tuuppaamalla Pikkuässä on jo kiivennyt kaksi porrasaskelmaa olohuoneesta eteiseen. Sitä itsetyytyväisyyden määrää ei voi kuvailla.

Eikä tässä vielä kaikki! Suussa on hammas. Ensimmäinen alaetuhammas! Ei vielä kokonaan näkyvillä, mutta ikenestä läpi kuitenkin. Huh huh. Nytkö sitä nysää pitää alkaa harjata. Missä on hammasharja. Tahnakin täytyy ostaa.

Karmeeta ja ihanaa. Mihin meni pikkuvauva joka vaan möllötteli? Vaikka rehellisyyden nimissä tunnustan, että tämä äitihomma paranee vaan. Alun ahdistukset ja epävarmuudet olisin voinut skipata kokonaan, nyt tässä alkaa olla sitä meininkiä, että sydän on ihan rusinana kun oma vauva on niin ihana.

Hei sitten

Hei sitten
rimppakinttu hätähousu
paras ystäväni

Immu
28.3.1989 - 12.10.2014

Toivon että taivaslaitumilla on tulijoilla aina taskut leipää täynnä
ja ettei kukaan enää jarruttele.

Uusi (ehjä) keho

Pikkuässä täytti maanantaina 8 kk ja mulla alkoi sen kunniaksi kuukautiset. Jopas jotakin. Imetän edelleen eikä ole ollut kuuden tunnin imetysvälejä kuin ehkä kerran tai kaks, mutta sieltä ne vaan pärähtivät. Sinällään olen onnellinen, kun on ollut tässä hormoniepätasapainoisessa elämässäni sellaisiakin aikoja että menkat on ollut poissa puolitoista vuotta ihan syyttä.

Se, että menkat alkavat, on merkki siitä että kehoni toimii. Ja se, että keho toimii, on hyvä ihan jo siitäkin syystä, että kun tämän ekan vauvan vauvavuodessa ollaan päästy viimeisen kolmanneksen puolelle (alive and kicking!!), on jo toisinaan tullut ajatuksia että kai tähän voisi vielä joskus toistekin ryhtyä.

Vaikka en mä nyt niin mahdottomasti ole kuukautisia kaivannut. Totesin, että keho on synnytyksen jälkeen erilainen ja että ihana ekologinen, huoleton ja miellyttävä kuukautiskuppini ei enää olekaan ihan just passelin mallinen. Googlen kautta ostoksille ja Lunette taitaa saada seuraajakseen MeLuna -kupin. Vaan ihan en ymmärrä, miksi kuukuppejakin pitää saada kaikissa sateenkaaren väreissä? Kun sitä nyt säilytetään... noh, siellä, ja väliajat omassa suojapussukassaan kaapissa. Ja ainahan se vähän värjäytyy ja on semmoinen... no semmoinen. Kai se sitten on kuitenkin kiva jos se on vaikka vihreä ja semmoinen.

Kuva kopioitu meluna.eu

*

Kävi pieni vahinkokin.

Tuli tilanne ja väistin pystyynhyppäävää hevosta ja kaaduin nilkkani päälle ja tarhanaidan sähkölankojen sekaan. Onneksi onneksi onneksi vauriot olivat sitten loppujen lopuksi vain kuvissa näkyvät, eli miehekäs turvotus polvesta alaspäin, kolhu sääriluussa ja komeat mustelmat. Kipeähän tuo on, edelleenkin vähän vaikka pyörähdyksestä on jo viikko, mutta nyt jo pääsen liikkumaan lähes ontumatta.

Kävi siinä mielessä, että mitäs sitten tehdään jos multa nyt murtui luita? Yhdistelmä kotiäiti-yksinyrittäjä tarttis luut titaanista, ei ole varaa mennä rikki. Onneksi olen toistaiseksi ollut melko liki titaanista ja päässyt vähällä, vaikka joitain vahinkoja onkin sattunut. Läheltä piti -tilanne vaan avasi taas kerran silmiä sille, miten hilkulla kaikki on koko ajan, ja miten ei isosti tarvitse mennä pieleen kun kaikki on tosi pielessä ja vaikeasti. Konttaava lapsi, kipsi ja kainalosauvat ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä vaikka ei tarttis muuta kuin olla sisällä, saati sitten kun tuohon komboon pitäisi vielä yhdistää yhdeksän hevosta...

Kiitän luojaani että olen saanut olla ehjänä. Tämä keho on minun ainokaiseni, se palvelee minua hyvin ja minä koitan rakastaa sitä parhaani mukaan.

Taidot karttuu ja pikaneuvola

Viikko sitten Pikkuässä alkoi kontata. Siitä neljä päivää ja se veti ruokintatasolta koiran vesikipon (tunnetaan myös nimellä pienemmän koiran uima-allas) päällensä, säikähti perusteellisesti, kastui perusteellisesti ja huusi siinä vesilammikossaan niin maan perusteellisesti. Ja minä siis käänsin selkäni vain siksi aikaa että vatkasin vähän lettutaikinaa. Siitä kaksi päivää niin Pikkuässä nousi polviseisontaan tukea vasten. Siitä kaksi päivää niin se rämähti naamalleen tv-tasoa vasten ja parkui kuin hyeena. Tässä on äidin kestävyys koetuksella.

Tänään oli pikakelausneuvola 8 kuukauden merkkipaalun kunniaksi. Lääkärineuvola, jolle oli varattu ihan kokonaiset 20 minuuttia! Mitattiin (9050 g, 70 cm), kysyttiin miten syö (hienosti!), miten nukkuu (paljon, paljon, paljon PALJON paremmin kuin vielä hetki sitten, on kuulkaa rytmi ja yöunet ja iltanukahtaminen ja kaikki, sieltä ne sitten tuli kuitenkin), onko ollut flunssaa (ei), konttaako (oi kyllä, intensiivisesti), istuuko (istuu jos istuttaa, ei nouse vielä itse), ja siinä se sitten oli. Ai niin väänneltiin siinä vähän myös äidin nilkkaa, joka aamulla joutui hevosen kanssa törmäyskurssille ja pyörähti ympäri niin makeasti ettei jalkaan mahdu tällä hetkellä muu kenkä kuin supertyylikäs crocs, ja kävely sujuu siihen malliin että tosissani harkitsin, kehtaanko ottaa Prismaan mennessäni käyttöön lainapyörätuolin.

Neuvolasta siirryttiin (lue: kinkattiin superhitaasti seiniä pitkin) hammashoitolan puolelle, jonne Pikkuässä oli saanut kutsun. Yhtään hammasta ei suussa ole, joten siinä sitten vain kerrottiin meille vanhemmille, miten niitä tulevia legoja sitten tulisi hoitaa ja varjella. Pikkuässä sai oman hammasharjan (vaaleanpunainen) ja sitä hän närskytteli antaumuksella.

Seuraavan kerran neuvolaan mennään yksivuotiaana, ja hammashoitolaan kaksivuotiaana. Vähän tulee olo, että tässä ollaan aika up yours niin kuin Nykänen konsanaan. Vaikka ei kai kukaan tuota lasta isoksi kasvata meidän puolesta, niin silti kaiken sen raskausajan syynäämisen jälkeen tuntuu siltä että jää yksin. "Saa tänne sitten soittaa jos sellainen olo tulee", no joo.

Konttija

No nyt se konttaa.

Pikkuässä 7 kk ja öö... 3 vkoa lähti eilen konttaamaan. Skippasi kokonaan ryömimisen, tai siis sellaisen määrätietoisen vatsa maassa etenemisen. Erilaisia mahallaan huinimisia kyllä esiintyi, runsasta peruuttamista, ja harrasta eestaas nytkyttämistä konttausasennossa. Ja nyt sitten se konttaa. Mikä avartunut maailma, kun voi ihan itse mennä kohti niitä juttuja joita haluaa. Suurinta vauhtia mennään kaukosäätimen, koiran vesikupin ja polttopuiden luo. Ai ai. Riemu on suuri.

Minä en voi ymmärtää, että minun sisälläni on kasvanut ihan oikea uusi ihminen, joka nyt oppii tuossa itsenäisesti asioita. Tässä tunteessa on jotain maagista. Ihmeellinen pieni ihminen. Maailman taitavin!

Pienihmiskokeita

Pikkuässä 7 kk ja rapiat syö itse. 

Valkkaa tarjottimelta leikkuulaudalta luumua ja paprikaa, jättää kananmunan ja porkkanan koskematta, puristelee parsakaalin sormiensa välistä. Jännittävää! 

Pikkuässä tekee myös taidetta. Mustikalla ja jollain keltaisella soseella, toisinaan myös tahattomasti pöydänpintaan luumusoseella ja kaurapuurolla. On silminnähden ylpeä aikaansaamastaan sotkusta taiteesta.

Työn alla on konttaamisen (nytkytellään konttausasennossa, liikutetaan eteenpäin kaikkia muita raajoja paitsi vasenta kättä) lisäksi pinsettiote. Testasin sitä tänään antamalla iltapuuron jälkeen pöydälle yksi kerrallaan jäisiä mustikoita. Hienosti sihtailee mustikan sormiinsa ja vie suuhun. Tai ohi suun, ja ihmettelee sitten, miksei mokoma maistu miltään.

Merkitään itselle muistiin: ei kannata laskea lasta mustikansyönnin jälkeen uudelle 50:50 mustan ja valkoisen kirjavalle matolle, etenkään kun kommunikaatio on viime päivinä suoritettu erilaisilla pärinöillä ja syljenlennätyssihinöillä. Maton vaaleat osat saa aika äkkiä kivan mustikkamaidon sävyn.

Aa-tuuti-lasta, lakkaa parkumasta

Olen antanut itseni ymmärtää, että on vauvoja jotka laitetaan väsymyksen iskiessä makuulle omaan sänkyynsä, sanotaan hyvää yötä/hyvää päiväyötä, vedetään ehkä jotain soittopeliä ja annetaan harso tai unipupu tai joku muu riepu, ja lähdetään omiin askareisiin. Ja sitten se vauva mönkii itse haluamaansa asentoon ja nukahtaa siihen.

Voin rehellisesti myöntää, että koen syvää katkeruutta niitä vanhempia kohtaan, joilla on itsekseen rauhoittuva ja nukahtava vauva. Meillä nukkumaanmeno on edelleen ihan mahdoton hulabaloo, yöt enemmän tai vähemmän rikkonaisia, uudelleennukahtaminen on aina raivohuudon takana eikä edes päiväunille mennä ilman parkua. Ainakaan jos minä lykkään vaunuja, mies onnistuu paremmin. En tiedä, mitä sitten tehdään kun Pikkuässä ei enää mahdu vaunuihinsa tai suostu pysymään makuulla siellä - ajatus nukutusmittelöistä pinnasänkyyn useammin kuin kerran vuorokaudessa nostaa ihokarvat pystyyn. Lapseni ei vain osaa itse rauhoittaa itseään.

Kantoreppuun vauva kyllä nukahtaa, mutta minun olisi tehtävä yritykseni työtkin jossain välissä, enkä mielelläni ota sitä riskiä että joku hevonen runttaa minun lisäkseni repussa olevan vauvan jonnekin ovenrakoon. Vahinko kun ei tunnetusti tule kello kaulassa. Tarvitsen myös vähän omaa lepoaikaa jaksaakseni. Joku ehkä kykenee pysymään liikkeessä kaikki päiväuniajat lapsi kantovälineessä. Minä en. Kannan kyllä verrattain paljon, mutta ihan kaikkeen kantovälinekään ei vapauta, ei ainakaan minun elinpiirissäni ja töissäni. Ja toiseksi, Pikkuässää ei saa siirrettyä nukkuvana mihinkään, vaan hän herää välittömästi. Se siitä näppärästä nukutuskonstista sitten.

Minulla oli periaate, että meillä ei huudateta. Mutta kun vauva vain huutaa. Huutaa sylissä ja huutaa sängyssä ja huutaa kyljellään ja huutaa selällään. Huutaa vaikka yritän virpoa ja laulella ja silittää ja taputtaa ja pidellä. Huutaa vaikka menisin pois ja huutaa kun tulen takaisin. En enää tiedä mistään periaatteista mitään.

Olen aivan kurkkuani myöten täynnä tätä meillä kaikuvaa parkua, joka ei vaan ota asettuakseen vaikka tekisin mitä. Ja vaikka tiedän, että jokainen lapsi kehittyy omaan tahtiinsa ja isokin vaihtelu on normaalia, toivon tällä hetkellä sormeet ja varpaat ristissä, että seitsenkuinen Pikkuässä oppisi konttaamaan. Konttausasento on hyvä ja tukeva, siinä nytkytellään edestakaisin niin että välillä kepsahdetaan nenälleen, mutta mihinkään ei liikuta. Ja mitä siitä seuraa? Parku. Meillä kaikuu tyytymätön nnnnnnnnnnnnggggggääääää, ja lopenuupunut kroppa kampeaa aina uudelleen ja uudelleen asentoon jossa se ei jaksa enää olla. Ja yöunet menee. Tässä oli ehkä kolmen-neljän päivän jakso konttausasennon löytymisen jälkeen, jolloin oli kohtuulliset yöunet kahdella syötöllä, ja kahdet selkeät, riittävän pitkät päiväunet, ja lopputuotteena hyväntuulinen lapsi. Nyt siitä konttausasennosta haluttaisiin edetä johonkin, eikä ole kunnon päiväunia, iltanukahtaminen on huudon takana, yöt repaleisia, ja lopputuote on kärttyapina ja nnnnnnnnggggggääääää.

Ennen lasta ihmettelin, tulevatko vanhemmat kuuroiksi itkulle, mäkinälle, vikinälle ja kitinälle. Nyt sanoisin, että osittain. Ihan ensimmäisinä kuukausina tuntui siltä että pääni halkeaa aivan justiinsa kun vauva vähänkään itki. Nyt siedän jo paljon enemmän. Olen kai hyväksynyt, etten pysty kaikkia itkuja poistamaan vaikka parhaani yritän, joten yritän sitten vain elää niiden jäljellejäävien kanssa.

Mitä mä sanoin niistä muovileluista

Tänään vierailtiin Tampereella lapsiperhemessuilla. Voitin liput Vau mikä vauva -blogin arvonnasta, ja koska en ikinä koskaan voita mitään, oli tämä palkinto pakko lunastaa. Mamma lähti minun ja Pikkuässän seuraksi, ja vaikka messujen lapsiosuus olikin ehkä odotuksia suppeampi, oli meillä mainion mukava päivä.

Oheisen hirvityksen viehkeän lelun lisäksi messuilta tarttui mukaan Kimperin kojusta ruokalappu ja tumput, Jellystone design -merkkinen silikonista tehdyt kaulakoru ja purulelu sekä yksi hassu hattu. Hipelöin kyllä kaikkia ihania vaatteita (Blaa, Metsola, Småfolk ja moni muu), mutta ei sitten loppujen lopuksi mikään tuntunut tarpeeksi oikealta. Monessa kojussa oli tosi sieviä mekkoja, mutta ne pääsevät oikeuksiinsa vasta kun lapsi kävelee, joten jäi ostamatta. Meillä kun tuo konttaaminenkin on vielä in progress.

Pikkuässä viihtyi kivasti rattaiksi muutetuissa vaunuissaan puoli-istuvassa asennossa, vuoroin minun ja vuoroin mamman sylissä, ja Tulassa, jossa otti myös torkut. Mahtoiko olla sattumaa, vai miten tuntui siltä että kun oma vauva oli pakattu kantovälineeseen, alkoi muitakin kantajia vilistä ympärillä?

Vaan enpä olisi vuosi taikka kaksi sitten uskonut käyväni joskus tällaisilla messuilla. Ja sanovani, että oli mukava päivä. Mutta arki on niin tavallista, sitä aivan samaa joka ikinen päivä, että tällainen kerrankin jotain uutta -tyyppinen päivä on varsin tervetullut.

Pysyvää on vain muutos

Ota noista vauvoista sitten selvää.

Olen nyt kuukauden joka ikinen ilta (poislukien miehen muutamat vapaaillat, jolloin nukutusvuoro on ollut hänellä) kantanut, hetkuttanut, silittänyt, hyssyttänyt, tuudittanut ja pidellyt kurkku suorana karjuvaa Pikkuässää, joka ei ole kerta kaikkiaan suostunut/halunnut/osannut/pystynyt nukahtamaan yöunilleen. Huutoa on kestänyt helppoina iltoina 20 minuuttia, huonoina iltoina 150+ minuuttia. Meiltä hävisi päiväunetkin ja minun yritelmäni saada lasta päiväaikaan nukkumaan entiseen vakiopaikkaan eli vaunuihin aiheutti aivan samanlaisen raivohuudon kuin iltaunille laittaminenkin. On kuulkaa koitettu rutiinia ja kaikkea rutiinin sivusta, sitten lopulta, kun epätoivo on käynyt liian suureksi. Ja on ollut öitä jolloin ensin itkee lapsi puolitoista tuntia ja sitten itkee äiti, ei ihan niin kauan mutta kuitenkin.

Ja nyt.
Nyt tänään elokuun seitsemäntenätoista päivänä, imetin Pikkuässän sängyllä niin kuin joka ilta, se vähän torkahti siihen mutta räväytti silmänsä apposen auki kun yritin siirtää sitä omaan petiinsä. Siirsin kuitenkin, vedin henkeä että nyt alkaa taas huuto. Vaan mitä tekee vauva. Kääntyy kyljelleen, selkä minua kohti, haukottelee, rapsuttaa hetken pinnasuojusta sormillaan, päästään pienen joikauksen, haukottelee uudelleen. Ei käänny sätkimään selälleen, ei kitise, ei vastustele. Ei tarvitse edes minun kättäni selkäänsä vasten. Olen aivan hipihiljaa hengittämättä siinä omalla sängylläni, tuijotan epäuskoisena pientä selkää joka alkaa kohoilla rauhallisen hengityksen tahdissa.

Se nukahti.
Se nukahti itse, ilman apua, ilman seremonioita.
Se meni hereillä olevana omaan sänkyynsä ja nukahti sinne ihan itse.
Se pysyi unessa vaikka minä aiheutin noin kahdensadan desibelin metelin kahistellessani pois siitä sängyn päältä ja hiipiessäni paljain jaloin makuuhuoneen ovelle.



En ymmärrä enää mitään. Kuuntelen epäuskoisena hiljaisuutta enkä oikein tiedä, mitä nyt tekisi. Ehkä iltapalaa itselle.

Vauvakahvila - check!

Kävin siellä.

Vauvakahvilassa.

Ei ne syöneet minuu kun tässä kerran olen raporttia antamassa. En kokenut mitään suurta valaistumistakaan, mutta ei ollut niin hirveetä ettenkö antaisi vauvakahvilalle vielä toista mahdollisuutta.

Löydettiin jopa perille. Pihalla mies (jonka piti mennä käymään kaupassa ja kirjastossa sillä aikaa kun minä ja Pikkuässä ollaan suden suussa) totesi jättäneensä lompakon kotiin, joten hän lähti sitä sieltä 20 km päästä hakemaan. Siinä meni minun turvaverkkoni, eli oli pärjättävä suden suussa siihen saakka, että mies palaisi. Tuulta päin.

Eteisessä en tiennyt minne mennä, oli monta suljettua ovea enkä paikallistanut, mistä puheenporina kuului. Törttöilin jonkinlaiseen keittiöön jossa yksi vajaamittainen söi sosetta ja äitinsä neuvoi minut oikeasta ovesta. Se hetki kun kaikki (no ehkä niitä oli vain kuusi tai seitsemän ja yhtä monta vauvaa, mutta tuntuivat miljoonalta) silmäparit kääntyvät minua kohti - tuo on uusi täällä.

Niinhän se oli. Olin ainoa uusi, kaikki muut jutustelivat luontevasti keskenään "silloin kun teidän Kaapolla oli sitä ja tätä, ja muistatteko silloin kun nää vain maata pötköttivät vilteillä tässä". Mutta kaikki olivat ihan ystävällisiä, esittäydyttiin puolin ja toisin, ja ensituijottelun jälkeen Pikkuässä alkoi venkoilla sylissäni ja tahtoa lattialle. Siellä se sitten järsi ferraria ja mäiski puhelinlelua puolitoista tuntia, kunnes väsyi ja sai raivohuutokohtauksen kun toinen vauva mönki lähemmäs ja täpsytti jaloillaan Pikkuässää kankkuun. Oli aika lähteä, mieskin oli saanut lompakkonsa ja käynyt kaupassa ja tuli noutamaan meitä.

Ei paha.

Tosin mitään ultimaattisia päiväunia reissu ei meille tuonut. Laps simahti autoon (kuten yleensä aina), heräsi kun koitin kotona siirtää vaunuihin, nukahti hetkeksi ja heräsi ehkä vartin päästä taas. Nukkuminen on yliarvostettua muutenkin tätä nykyä, tuntuu Pikkuässä tuumivan kun valvoo ja valvoo vaan.

Kohtauksia eräästä lapsiperheestä

Arki-ilta, klo 21.30 vetäydyn sauvasekoittimen kanssa kylpyhuoneeseen, suljen oven huolellisesti ja surautan palapaistin soseeksi. Kylpyhuoneeseen siksi, että se on ainut paikka jonne pääsen kahden oven taakse. Olisin mennyt saunaan asti, mutta johto ei riittänyt.

Pikkuässän uni on siis herkässä, se herää lakanankahahdukseen, lattian narinaan ja siihen kun mies yöllisellä vessareissullan klo 3.30 kolauttaa varpaansa vaatekaappiin. Siinä vaiheessa kai kuuluisi sanoa ei haittaa, ethän sinä sitä tahallaan tehnyt, vastahan minä kaksikymmentä minuuttia tämän itkua hyssytin ja voin ihan hyvin hyssyttää vielä toiset kaksikymmentä minuuttia. Totuus on että siihen aikaan aamuyöstä suusta tulee ihan jotain muuta ja melko pistävään sävyyn.

Jos teen soseita kylpyhuoneessa suljetun oven takana, niin kaiken muun kylppäriasioinnin teenkin jo sujuvasti ovi auki. Jotta kuulisin hänet paremmin! Tänään harkitsin jättäväni jopa suihkukaapin oven auki, mutta tulin järkiini, vedin oven kiinni ja tein suihkussakäynnin nopeusennätyksen. Siltikin Pikkuässä oli ehtinyt siirtyä metrin siitä mihin sen jätin. Metri on paljon tuollaiselle, joka ei vielä varsinaisesti ryömi eikä konttaa.

Kaurapuurokatastrofit ovat tulleet osaksi arkea. Puuroa menee suuhun paljon ja innolla, ja yhtä paljon ja yhtä innolla sitä menee joka paikkaan muualle. Iltakiukun saa selätettyä pariksikymmeneksi lisäminuutiksi antamalla puuronsyönnin päätteeksi lusikan Pikkuässän oman käteen.

Lusikka saa saman käsittelyn kuin kaikki muukin nykyään - suuhun työntämisen lisäksi kaikkea pitää paukuttaa pöytää tai lattiaa vasten ja kuunnella, millainen ääni lähtee. Teelusikka saa arvosanan erinomainen!

Niin, ja kuva on utuinen koska kaurapuurosormelta ei jää mikään huomaamatta: 

Prikke prakke

Pikkuässä sai mammalta (ja vähän myös multa ja mieheltä) puolivuotislahjaksi syöttötuolin. Soseiden syöttö sitterissä alkoi muistuttaa extremeurheilua, kun pikkuässä punnersi kyynärvarsien varassa itseään ylös ja kumarteli kaksinkerroin kohti omia varpaitaan.

Hei sitten, sitteri! Joudat pesukoneen kautta paikkaan nimeltä jemma.

Syöttötuoliksi valikoitui perusteellisen perehtymistyön jälkeen (no okei kahdelta äiti-ihmiseltä kysyin ja kerran googlasin) Stokken Tripp Trapp, joka lupaa kestää käytössä läpi koko leikki-iän ja muuttua lapsen tarpeiden mukaan. Kallis ku fan (mutta väreissä löytyy muutakin kuin pyökki ja valkoinen). Ja tuntuu tukevalta (on niin pitkät jalat taaksepäin että alan pitää kirjaa, montako kertaa lyön varpaani niihin ja karjun vauvan kuullen ihan jotain muuta kuin pentele ja himputti). Siihen vielä päälle baby set (kallis) jottei lapsi putoa ja istuinpehmusteet (kalliit, mutta mamma välttämättä halusi). Tarjola olis ollut valjaatkin (ylläri, kalliit), mutta ne jätettiin toistaiseksi ostamatta. Käytettynäkin näitä tuoleja liikkuu, mutta tuntuivat pitävän hintansa aika hyvin – kahden lapsen käyttämänäkin niistä pyydettiin vielä 75-90 e, ja olisi pitänyt noutaa jostain hevonkekkulista. Joten meille tuli uusi.

Mies nimesi syöttötuolin nopeasti uudelleen:
- Kato netistä ne värivaihtoehdot ja sano, mikä otetaan.
- (mies naputtaa konetta) Mistä mä ne löydän, mikä sen tuolin nimi oli? Ai niin, Prikke prakke!

Prikke prakke ja oheissälät. 

Tänään tuli olo että meillä on jo aika iso vauva. Syötiin kaikki lounasta samaan aikaan, koko porukka saman pöydän ääressä. Pikkuässä veti kipallisen porkkanaa ja jauhelihaa ja imeskeli jälkkäriksi tomaatti- ja kurkkulohkoja. Tuntui että se olisi syönyt vielä lisääkin.

Eilinen puolivuotisneuvola oli taas taattua jaajaa-kamaa. Kuulemma vauvalle saa nyt antaa 4-5 kiinteää ateriaa päivässä, ”niin paljon kuin lapsi syö”. Silti maidon pitäisi olla pääasiallinen ravinnonlähde yksivuotiaaksi asti. Mitenköhän tämä yhtälö toteutuu kun on tämmöinen... hyväsyöntinen lapsi, jonka suu on apposen auki kuin linnunpojalla heti kun lähistöllä lusikoidaan. Miten siihen enää maitoa menee, jos se syö kippokaupalla puuroa, lämpimiä ruokia ja hedelmäsoseita? (Toinen hyvä kysymys on, miten minä imetysinhossani olen tällaisesta huolissani?? Kohta alan varmaan inistä, miten haikeaa on kun imetys loppuu.)

Ruokahetkemme päätteeksi tuli vahva tunne siitä, että ollaan jonkun uuden alussa. Nimittäin siivoamisen, pyyhkimisen ja irtiraaputtamisen. Prikke prakkenkin jalat sai jo pyyhkiä, vaikkei se ole seissyt keittiössä vielä viikkoakaan.

Uudet parhaat ystäväni

Ruokalaput kuivuu (kuvan kissa ei liity tapaukseen)

Puoli vuotta äitinä

Tämä on minun lapseni. 


On vaatinut puoli vuotta, että todella tunnen tuon lauseen. Että se menee johonkin ytimiin ja kirvelee siellä kun sitä pientä ihmeellistä rakastaa niin kovin. Puoli vuotta!

Olen siis ilmeisen hidas tässä asiassa. En ole oikein ymmärtänyt, miten joku rakastuu lapseensa heti syntymästä. Olen hieman aivan helvetin kateellisena lukenut facebook-ystävien avautumisia äidinrakkaudesta ensi päivistä lukien, ja kyllä, kokenut hirveää syyllisyyttä. Mikä minussa on vikana kun en ole kokenut tuollaista?

Onhan pikkuässä ollut ihana. Ja aivan hirveän kamala myös, vaativainen, vaikeasti tulkittava, ja ihan vieras. Se tuli ulos minusta ja oli ihan muukalainen, muutti meille ja muutti siinä sivussa ihan kaiken.

Olen kuitenkin pärjännyt äitinä ihan hyvin, koska vauva on ilmeisen hyvinvoiva ja normaalin oloinen puolivuotias, mutta syvät yhteenkuuluvuuden ja tuttuuden tunteet ovat antaneet odottaa itseään. Ne alkavat olla täällä vasta nyt.

Olen puolessa vuodessa tutustunut niin maan perusteellisesti syyllisyyden tunteisiin. Imetysinhosyyllisyys, oman ajan kaipuun syyllisyys, negatiivisten tunteiden aikaansaama syyllisyys. Olen syyllistynyt siitä että syyllistyn joka asiasta. Eihän minua edes arvostele kukaan!

Olen rakastunut mieheeni uudelleen, nähnyt hänestä kuoriutuneen isän ja arvostanut niin ettei sanat riitä.
Olen hetkittäin myös ollut juuri se raivopää jollaiseksi pelkäsin tulevani: että vain minun tapani on oikea tapa.
Olen seissyt olan takana neuvomassa vaikka lupasin etten.
Olen huomannut ettei parisuhde ole enää ennallaan, ja kokenut ahdistusta ettei se koskaan enää tule olemaankaan. Me olemme nyt perhe, pikkuässä menee kaiken edelle ja niin sen vain kuuluu ollakin. Mutta silti, edelleen huonona hetkenä mietin, mikä meillä oli ollessa vain kahdestaan, eläinlauman kanssa. Miksi tähän piti ryhtyä. Ja myös, vieläkö tämän voisi jotenkin perua.

Puoli vuotta äitinä on opettanut, että siedän univajetta paljon paremmin kuin osasin aavistaa. Puolessa vuodessa olen oppinut, että olen aika lyhytpinnainen ihminen, mutta onneksi olen myös vähitellen oppinut venyttämään pinnaani, kun oma kiukuttelu ei kerta kaikkiaan auta mitään. Olen itsekeskeinen, mukavuudenhaluinen, laiskakin - ja kaikesta siitä olen nyt puoli vuotta opetellut hiukan luopumaan.

Äitiys ei ole ollut minulle mikään täyttymys tai kutsumus. Elämäni oli oikein hyvää ja täyttä ennen lastakin. On kestänyt puoli vuotta löytää äitiydestä rakkaudentäyteisiä tunteita, antautua sille että tuo puolimetrinen tarvitsee minua, riippumatta vuorokaudenajasta tai siitä, mitä minulla on kesken. Ja ennen kaikkea sisäistää, että niin sen kuuluu ollakin ja että se on ihan ok.

Olen myös huomannut, että äitiydestä puhuttaessa on aina muistettava korostaa, että onhan tää ihan tosi ihanaakin, vaikka joskus vähän väsyttää. No ei se aina niin ihanaa ole. Mutta se, että sanon sen ääneen, ei tarkoita, etteikö pikkuässä olisi maailman tärkein. Minulta on vain kestänyt melko pitkä tovi tajuta se. Olen kyllä hoitanut pestini, mutta vähän koneena, ainakin hetkittäin. Ja minusta nyt vain on helpompi olla tuollaisen ipanan kanssa, joka jo tekee muutakin kuin vain räpsyttää silmiään ja tuijottaa vakavana. Kummallista sinänsä, sillä ennen lapsensaamista osasin kuvitella meille vain vauvan, en taaperoa saati vanhempaa. Nyt huomaan odottavani, että meilläkin on näsäviisas nelivuotias, joka tahtoo niin maan perhanasti kaikenlaista.

Ollaan siis vauvavuoden puolivälissä. Alkaa yhä useammin olla sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Jos olisi pitänyt antaa todennäköisyysluku selviämiselle siellä ensimmäisen ja toisen kuukauden kieppeillä, olisi luku ollut jotakuinkin 30%. Nyt ollaan jo vahvasti 80%:ssa. Joten pieni selkääntaputus minulle!

Miten sitten summaisin tämän kuluneen äitiperiodin? Aika monesti olen viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt ihmetellä, miten minusta, happamasta ja negatiivisesta ihmisestä, jonka lasi on aina puolityhjä, on voinut tulla jotain noin nauravaista, positiivista ja iloista. Onneksi lapset rakentuvat molemmista vanhemmistaan, ja pikkuässä on tainnut saada jaossa isältään silmien lisäksi myös jotain muuta. Tytöstä polvi paranee, vaimitensenytoli.

Parasta juuri nyt

Leikkimaton pesuohjeet. Ei sen rapiseva kukkanen, ei koholla oleva toukka, ei lehden alta pilkistävä hämähäkki eikä lehdelle neulottu leppäkerttu, ei peilaava aurinko. Vaan pesuohjeet. Ovat sen näköiset, että olivat myös edellisen käyttäjän suosikkikohta. 

Se kun menee selälleen-mahalleen-selälleen-mahalleen ja onkin yllättäen ihan jossain muualla kuin mistä lähti, ja kas, sopivasti imeskelyetäisyydellä koiranlelusta. 

Kukkakaali-broileri-päärynä ja muuta silppua

Kokkasin sosetta johon sain mielestäni niin hyvän maun että olisin voinut syödä sitä itsekin. Ilmeisesti minun ja vauvani makumieltymykset ovat kuitenkin eriäväiset, sillä ihana soseeni purskutettiin suusta alaleualle, siitä kämmeneen, kämmenestä varpaisiin ja sieltä edelleen kulmakarvojen kautta hiuksiin.

Makumatka yli totuttujen normien alkoi, kun kukkakaali-broilerisoseestakin päätyi suurin osa rinnuksille. Kokeileva kokki sotki sekaan hiukan päärynää, ja johan alkoi maistua.

Vauvalla on vaihe. Ehkä se ryömii tai kääntyy tai tekee hampaita tai sitä ummettaa, aivan sama, mutta iltarutiineihin on tullut pesujen, pusujen ja muun sälän lisäksi huutokonsertti, joka kestää mitä tahansa kahdestatoista minuutista kahteen ja puoleen tuntiin. Vauva vääntyilee, potkii, jyrsii hampaattomalla suullaan minun olkapäätäni ja solisluutani ja mitä nyt sattuu eteen osumaan, ja huutaa ja karjuu niin että hiki roiskuu. (Molemmilta.) "Rauhoittele itkevä lapsi sylissä sivelemällä hänen selkäänsä ja laske hänet sitten takaisin sänkyynsä", jep, olen nyt aika monta iltaa sivellyt sitä vääntyilevää hikiselkää sylissäni kolmatta tuntia eikä huuto vain lakkaa ennen kuin vauvasta loppuu veto. On syöty särkylääkkeetkin ja meininki on ihan sama edelleen.

Sattumalta minulla on vaihe etten jaksaisi yhtään kuunnella sitä huutoa. Lasken iltoja siihen että mies olisi vapaalla taltuttamassa raivohuutoa kanssani, mutta miehellä on nyt vaihe ettei vapaita oikein ole. Kaiken lisäksi tämä tuntuu säännönmukaisesti menevän niin, että kun mies on kotona ja hoitaa nukutuksen, vauva laittaa silmät kiinni ja nukahtaa tuosta noin, tai korkeintaan kirahtelee pientä itkua muutaman minuutin. Ja taas kun koittaa minun yksinäiset iltani, huuto vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.

Ajattelen että tämän on oltava taas ohimenevä vaihe. Koitan matkustaa mielessäni pois siitä karjunnasta, koitan kuvitella sen avaran kanjonin jossa olen aivan yksin ja huudan perkelettä niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Joskus auttaa, joskus ei. Koitan olla pelkäämättä iltoja ja ajattelematta, kauanko mahtaa mennä ennen kuin uni tulee. Koitan ajatella ettei se ole henkilökohtaista, koitan pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena. Itse yöt ovat parempaan päin koska päätin lakata olemasta unitutti, enkä enää syötä jokaisesta inahduksesta. Ja kas, meillähän on neljän-viiden tunnin unipätkiä, tosin väleissä vielä on erinäisiä piehtarointeja, jokelteltuja ja jumppatuokioita, ja toisiaan myös huutoa, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Koitan olla ajattelematta rumia ajatuksia, mutta kyllä, vauva on kamala ja raskas kun se huutaa ties monettako tuntia naama raivosta juovikkaana, ja polkee hikisillä jaloillaan minun lonkkaani ja mahaani, ja vääntyilee ja rimpuilee kuin ei tahtoisi olla sylissä ollenkaan. Mutta sitten kun uni viimein tulee, vauvan pieni vartalo rentoutuu ja se kääntää kasvot sivuun ja huokaa ja nassuttaa suutaan, se on ihaninta, kauneinta, haurainta mitä on, ja minä peittelen sitä hellästi lakanalla ja silitän ihan vähän vielä, ihan vähän vain, poskesta ja ohimolta ja pullealta kämmenselältä.

Tunnustus

En ole käynyt missään äitilapsikerhossa, -kahvilassa, -jumpassa, -värikylvyssä tai -muskarissa. Kerran olin kolmikuisen pikkuässän kanssa neuvolan järjestämässä leikillisessä hetkessä (sanatarkka lainaus kutsusta), jossa suunnilleen kaikki mitä sanoin oli jotenkin väärin. "Oletteko laulaneet ja lorutelleet vauvalle?" "No en kun en oikein muista mitään lastenlaulunsanoja, laulan sitten mitä mieleen tulee kun ei sen varmaan niin väliä ole, mitä laulaa." "Mutta lapsethan ymmärtävät jo tosi pienenä tosi paljon..." Jep ja huonoäiti-leima otsassa sitten hoilasin piirissä silivatiseilaa silivatiseilaa ja päätin etten tämmöiseen enää ikinä. Ei sillä että minua olisi kutsuttukaan, seuraava leikillinen sessio piti olla nelikuisille mutta kas kun mulle ei tullut kutsua lainkaan. Sattuma?

Mutta faktahan on, että tuo varttia-vailla-puolivuotias alkaa jo kyllästyä tuijottamaan aina vaan meikäläisen naamaa päivästä toiseen, ja oman leluboksin lelut on aika nopsaan imeskelty. Ja aina kun on käyty kylässä, nähty muita vajaamittaisia ja lapsenmielisiä tai ylipäätään vain jotain muuta kuin oman kodin kattopalkit, on pikkuässä tyytyväisempi ja nukkuu paremmin.

Niinpä googlasin MLL:n paikallisyhdistyksen sivuille ja katsoin ne pahamaineiset perhekahvilat ja niiden aukiolot. Miten voikaan krampata henkisesti niin rankasti, kun jo esittelytekstissä sanotaan Pappilassa on ollut omat vakikävijänsä, mutta aina kaivataan uusia kävijöitä joukkoon? Siis tuohan huutaa sitä että siellä on istunut ne samat akat jotain viistoista vuotta ja tehneet aina vaan uusia lapsia jotta saavat edelleen istua siellä niin kuin aina ennenkin, ja uskallapa pistää nenäsi uutena sinne niin tunnet kyllä astuneesi väärille varpaille.

Mies tarjoutui että hän menee pikkuässän kanssa, mutta ei sekään ollut hyvä. Kun ehkä vähän minäkin alan olla kypsä istumaan tässä samalla leikkimatolla ja kommunikoimaan ison osan päivästä ihmeellisellä lässynlää-sävyllä ja saamaan vastaukseksi pelkkää huulienpäristystä. Yhtenä päivänä sain itseni kiinni sanomasta pikkuässälle, että no niin, vaihdetaanpa sun vaippuli. VAIPPULI?!?

Onneksi on omat varpaat joilla leikkiä sillä välin kun huonoäiti kirjoittaa blogiin. Ja se pahainen leikkimatto ja siinä joku söötti sosepuklukin kuivuneena etualalle. 

Perhekahvilat ovat kiinni heinäkuun. Huh ja huokaus, paitsi että ensi viikolla alkaa elokuu. Se siitä miettimisajasta sitten. Sanokaa mulle, että siellä voi olla joku normaalikin ihminen? Ettei mua syödä heti jos käyn siellä? Ettei nää hemmetin hitaat hämäläiset ole oikeasti niin kuppikuntaisia kuin millainen fiilis mulla näistä vahingon kautta löytyneistä kotikulmistani on?

Help, tämä on hätähuuto vauvakuplan syövereistä, en löydä tietä ulos.

Kesätempo

3h+kasvimaa haastoi ja minä vastaan.


Päivän suunnitelma
Aamusta talliin, siivoamaan eilisillalta jääneet karsinat ja hakemaan yön ulkona olleet hevoset paarmoilta ja paahteelta suojaan, mielellään ennen kymmentä, koska kymmeneltä alkaa heikkohermoisimmat juosta paarmoja pakoon (mikä ei tietenkään ole kovin viisas ratkaisu). Piti tulla kengittäjä vaan siirtyikin huomiseen. Ruokaa, vauvanviihdytystä, helteessä lillumista. Illan viilettyä hevoset taas yöksi ulos, vedet laitumille, sen verran karsinansiivousta kuin yöunille laitettu pikkuässä sallii. Kun on illat yksin kotona, juoksen tuolla pitkin tiluksia itkuhälytin (oikeasti se on kyllä radiopuhelin) kourassa ja yleensä juuri silloin uni hälvenee lapsesta kun olen taluttamassa kahta hevosta kauimmalle laidunlohkolle. Ravia, ravia mama.


Lounaani tulee koostumaan

Keitetty kukkakaali, savulohisalaatti, patonki.

(Melko ruma) mustikkapiirakka.

Ei meillä normaalisti näin hienosti syödä, mutta kun kerran syötiin niin otinpa tästäkin ihmeestä kuvan. Nauratti tuo salaatti: oltais voitu vaan syödä uusia perunoita, savulohta ja salaattia, mutta kun mätkäisin ne kaikki sekaisin samaan kulhoon niin ruuasta tulikin salamana aika hip ja chic. 


Viime yönä näin unta
En ehtinyt nähdä unia koska nukahdin klo 01 (Klikkaa mua! Miksen ole aiemmin seurannut sitä? Nyt on jaksoja boksilla jemmassa ja ihan jäin koukkuun) ja heräsin klo 02, ja valvoin vimmaisesti huiskuttavan vauvan kanssa viiteen, jolloin vaihdettiin miehen kanssa vuoroa. Korvatulpat päässä nukuin seitsemään. Unet oli siis vähissä. Herätessä päässä soi Jukka Pojan Tuuttiruuhkaa.


Eilen tapahtui seuraavaa

Oli kaikin tavoin poikkeava päivä, oltiin kaupungissa uimarannalla ja heitin ehkä kaksin- tai kolminkertaisen talviturkkini. Maalaiset joutuu lähtemään kaupunkiin jotta pääsevät uimaan...

Rannalla salakuuntelin kahta arviolta 7-8-vuotiasta lasta, tyttöä ja poikaa. Molemmat kulkivat rannalla pelkät sortsit jalassa.
Tyttö: Topi näytänks mä silti tytöltä vaikka mulla ei oo paitaa?
Poika: Näytät.


Päivän asu
Yleensä kyllä pukeudun ihan oikeisiin työvaatteisiin ja etenkin työkenkiin, mutta tänään lipsahti.

Mekko on ihan oikeaa vintagea, äitini vaatekaapista. Yhdeksän (!!) vuotta sitten sain sen käyttööni silloisen opiskelupaikkani humppabileitä varten, ja käsin ompelin sivusaumoja sisään saadakseni siitä vähän pienemmän ja minulle sopivamman. Edelleen mekko on sopiva ja aika ihana.


Lempparibiisini juuri nyt
Ei kovin pirteä mutta ahkerassa soitossa: The National - Sorrow


Tänä kesänä olen oppinut jotakin uutta
Mitään muuta tänä kesänä ole tehnytkään kuin oppinut uutta! Itsestäni, vauvasta, vauvoista yleensä. Minusta äitinä. Omasta hermorakenteestani, odotuksistani, tunteistani. Pettymyksistä, ennakko-odotuksista, muoteista ja muotteihin sopimattomuudesta.

Minä en ole sellainen ihminen, jolle äitiys on täyttymys ja suurin toteen käynyt toive. Ja se, että hyväksyn tämän ja opettelen olemaan äiti omalla tavallani, on ollut ja on yhä melkoinen prosessi.


Seuraavat pippalot, joihin olen menossa
Tähän on yhtä vaikea vastata kuin "edelliset pippalot joissa olen ollut". Hiljaista on sillä rintamalla!


Juuri nyt minua ärsyttää
Ruma tukka. Se ettei lapseni suostu juomaan pullosta. Täydellinen kaksplusäitiys: "kaikkien muiden" vauvat tuntuu nukkuvan yöt läpeensä, ja minä se vaan herään ja herään ja herään. Oma pikkumaisuuteni kun ylipäätään luen mitään kaksplusjuttuja, etenkin kun ne ärsyttää. Näiden samojen seinien tuijottelu päivästä toiseen, ja saamattomuuteni tehdä asialle mitään.


Toisaalta haluan suositella
Suomen kesäiltoja kaikille. Kun hiippailee tuolla hiljaisessa maalaismaisemassa iltakymmeneltä, on siinä hetkessä ihan kaikki. Linnut ja ötökät ja hevosten huiskivat hännät ja heinäkuun pitenevät varjot. Hengitä, hengitä.


Haastan ne liki ainokaiset ei-hevosblogit joita 3h+kasvimaan lisäksi luen: Vauva maailmaan ja Ai minäkö äiti.

PS: Mun vauva on nukkunut puolitoista tuntia päiväunia!! Kerran kävin hetkuttamassa vaunuja ja sinne se nukahti uudelleen! Olen kirjoittanut tämän haastepostauksen ihan alusta loppuun yhdellä istumalla! Tällaista ihmettä ei ole tapahtunut moneen, moneen viikkoon! Huutomerkki!

Elämä ja teot

Ukkostaa. 

Viisi ja puolikuinen ei osaa vielä pelätä, keskittyy mahalleen kääntymiseen ja lelujen mätkimiseen. Koiraa pelottaa, se tulee viisikymmenkiloisella ruhollaan ihan kylkeen kiinni ja haluaa että hivelen sen korvia ja poskia ja sanon, ettei ole mitään hätää. 

Näiden kahden kanssa minä istun leikkimatolla, on heinäkuu, helle, sisälämpötila 27 astetta, hiki ja nihkeys. 

Pyykit kuivuu kaatosateessa, sähköt menee pois. 

Mietin, mitä sanon sitten kun lapsi on isompi, millä lohdutan kun se jotain pelkää. Mitä vastaan kaikkiin sen kysymyksiin, millaiseksi osaan maailman sille maalata. Miten kerron sille, että se on kaunis ja arvokas juuri omana itsenään. Että se ei saisi antaa kenenkään koskaan uskotella sille mitään muuta. 

Mietin kaikkia urheita äitejä, jotka osaavat jotenkin olla niin oikein. Sanoa ei silloin kun on ein paikka, ja kyllä silloin kun kyllää tarvitaan. Olla hiljaa silloin kun lapsen täytyy saada erehtyä itse. 

Eilen oltiin mustikassa, joita oli harvassa. Kyykkäsin kahdeksankiloinen vauva repussa kunnes reidet väpätti, sitten menin uittamaan koirat. Oli kesä siellä metsässäkin. 

Vuosi sitten tuo vauva oli vielä minun mahassani. 

Vuoden päästä se luultavasti tallustaa itse etsimässä niitä mustikoita meidän kanssa. 

Elämä on ihmeellistä. 

Helle!

Hellepäivän kunniaksi vedettiin mekot niskaan ja lähdettiin kylille ostamaan jätskiä.

Katsaus

Hupsanssaa kun aika rientää. Pikkuässä tulee näillä näppäimillä 5 kk. Juurihan se oli 4 kk. Lyhyt katsaus siihen mitä on ollut ja mitä on nyt:

- selältä mahalleen kääntyminen: check. Tosin nyt taito on mietintätauolla, olen äitikollegoilta kuullut että tällaisia taukoja pitää muutkin vauvat. Taitoa harjoiteltiin vimmaisesti, ja sitten kun pyörähdys viimein onnistui muutaman kerran, sen treenaaminen jätettiin sikseen. Enää ei käänny edes pikkuisen avustettuna, päinvastoin, heittääntyy veltoksi selälleen kaikki raajat levällään.

- soseet: check. Hyvää on peruna, maissi, porkkana, bataatti. Vähän njääääh oli luumu ja alkuun kesäkurpitsa, mutta nyt menee myös kesäkurpitsa jos sen sotkee maissiin. Luumu ei ole vielä ollut uusintakierroksella. Hedelmistä päärynä on ykkönen. Banaanissa on hyvä maku mutta knölleistä tulee puistatus. Hedelmäsoseita olen antanut purkkitavarana, kasvikset tehnyt toistaiseksi itse. Ostin kokeeksi purkin peruna-parsakaalia ja hyi hitto se oli kuvottavan makuista liisteriä, sillä olisi varmaan voinut muurata talon. Pikkuässä saakoon perunansa perunana ja parsakaalinsa parsakaalina, en itsekään syö juuri mitään puolivalmisteita joten miksi lapseni pitäisi.

- imetys: still going strong. Voin vain äimistellä ja onnitella itseäni tästä uskomattomasta suorituksesta, ajattelin silloin että jos kaksi kuukautta voin imettää niin olen todella ylpeä itsestäni. Sitten haaveilin kolmesta kuukaudesta ja pidin neljää kuukautta ihan utopiana. Nyt mennään viidennessä eikä lapsi saa mitään pullosta. Valinta tosin ei ole mitenkään ideologinen eikä edes minun, kts. seuraava kohta.

- tuttipullo: bye bye. Ei kelpaa. Ei mene enää velli, ei mene vesi, ei korvike. Ei mene vaikka olisin ollut tuntikaupalla poissa ja mies koittaa syöttää. Huutaa nälkäänsä aivan raivona mutta ei suostu juomaan pullosta. Ja juu on sen sata erilaista pulloa ja tuttiosaa ja korvikettakin kolmea merkkiä. Siihen vedän rajan että enää en kaiva rintapumppua kaapista kun se kerran olen sinne survonut, vaikka voihan olla että omalla maidolla lapsen saisi taas juomaan pullostakin. Tässä sen taas näkee, äitiys kasvattaa. Minä niin ajattelin, että se on vaan äitien opettama tapa ettei lapsi muka juo pullosta. Juohan se jos taitoa ylläpidetään koko ajan. Nyt tiedän; ei muuten juo jos ei halua juoda. Vähän tekisi mieli taas arvostella imetysvouhkaamista: vältä pullosyöttöä ettei lapsi totu siihen ja ala hylkiä rintaa. Jos rehellisiä ollaan, niin tällä hetkellä toivon kaikki raajat ristissä että tuo alkaisi hylkiä rintaa ja huolia taas pullon. Olen imettänyt omalla mittapuullani aivan älyttömän pitkään ja olen tähän hetkittäin ihan totaalisen rikkipoikkiloppu. Vaan minkäs teet. Ei sitä nälkäänkään voi jättää.

- oma keho: in progress. Paino alkaa jo kuutosella mutta minä en selvästi ole sitä ihmistyyppiä jota imettäminen laihduttaa. Että osaa olla tiukassa nämä viimeiset kilot! Mahdun jo aika lailla kaikkiin entisiin housuihini mutta maha ei silti ole lainkaan ennallaan. Se nousee housujen vyötärön ylle ja lerpattaa siinä. En jaksa uskoa että se lakkaa lerpattamasta vaikka saisinkin pois nämä vielä mukana roikkuvat 4-5 ylimääräistä kiloa. Enemmän murheissani olen kuitenkin tisseistäni - tulkoot minkälaiset riisipussit vaan, kunhan olisivat tätä nykymallia pienemmät. En voi ymmärtää, miksi kukaan vapaaehtoisesti tahtoo isot rinnat. Ranka on tuhannen krampissa johtuen siitä kirotusta perhepedistä. Miten kaunis ajatus nukkua koko uusi pieni perhe samassa vuoteessa, vaan käytännössä tämä tarkoittaa sitä että kaikki muut nukkuvat rennosti, leveästi ja juuri siinä asennossa kuin tykkäävät, paitsi minä. Minä makaan ranka mutkalla tissit ojossa tasan yhdellä kyljellä, ja sitten syötön jälkeen ranka mutkalla tissit ojossa tasan sillä toisella kyljellä. Vaikka työntäisin kyljessäni nukkuvan lapsen puoli metriä irti minusta, menee ehkä 2,5 minuuttia ja se on siinä taas. Vaikka ei se mokoma osaa vielä edes ryömiä? Muilta osin kehossa ei tunnu, että olisin synnyttänyt 5 kk sitten. Myllerrys oli melkoinen mutta niin on palautumiskykykin. Sille lyhyesti: hurraa!

- yöhulinat: check. Äiti on vähän väsynyt. Oli viikon-parin periodi ihan älytöntä huutamista, rääkymistä, valvomista, heräilyä, karjuntaa, hikoilua ja vänkyilyä. Onneksi osui miehen lomaan niin en ollut ihan yksin sitä taltuttamassa. Opin mitä on kun illantuloa osaa pelätä: kauanko se tänään huutaa ja montako kertaa herää ennen klo 23, ja montako sen jälkeen. Lakkasi syömästä tuttiakin siinä tuoksinassa eikä kuitenkaan osannut nukahtaa ilman. Heräsi tunnin välein itkemään ja rauhoittui vain tissi suussa, jos silloinkaan. Sitten kun meinasi ihan todella tulla epätoivo nukkumattoman ja ilta toisensa perään itkevän lapsen kanssa, tulikin ilta jolloin se meni unille ihan niin kuin ennenkin: otti tuttinsa, unimursunsa, asettui kyljelleen, laittoi silmät kiinni, hampsi unimursua sormissaan kunnes simahti. Ja nukkui kolme rauhallista tuntia (muutamalla tutinlaitolla tosin) ennen ensimmäistä syöttöä. Pysyvää on vain muutos. Teen siitä ehkä tatuoinnin jos tästä selviän.

Nelikuinen

Nelikuinen tahtoo ryömiä vaikka hädintuskin viihtyy mahallaan nanohetkeä pidempään. Raivostuu kun ei onnistu pyrkimyksissään.

Raivostuu monesta muustakin asiasta. Sätkyttelee itsensä sängyssä yhä uudestaan ja uudestaan selälleen, potkii peiton päältään ja sylkee tutin suustaan, ja alkaa sitten kiukutella kun ei osaakaan nukahtaa siinä asennossa. Menen sata kertaa korjaamaan lapsen kyljelleen, peiton päälle ja tutin suuhun. Tänään meni iltanukahtamiseen 50 minuuttia, 50 pitkää minuuttia kun on yksin kotona ja nälättää ja oikein tuntee miten verensokeri on ihan liian alhaalla jotta olisi lehmänhermoinen ja rauhallinen nukuttaja.

Lainasin kirjankin lempeästä unikouluttamisesta, ja siinä pitäisi olla metodi kuinka päästä eroon nukutusrituaaleista ja vääristä uniassosiaatioista (kuten nyt tuo tietty asento ja tutti). Ei vaan ole ollut yhtään sellaista hetkeä että ehtisin lukea kirjaa tarpeeksi pitkälle tietääkseni, mikä tuo maaginen metodi on.

Joskus oli päiväunet vaan ei ole enää.

Nelikuinen alkoi maistella soseita ja se sujuu hyvin, kunhan ajoitus on oikea. Ei saa olla liian nälkä eikä yhtään väsy.

Porkkanaa, kesäkurpitsaa, omenaa

Mutta noin niinku muuten, nelikuinen on aika mainio tyyppi. Kehittää uusia taitoja hurjaa tahtia, seurustelee, on vaativainen, raskas, kiljahtelee ilosta ja tunkee kovalla ärinällä suuhunsa suunnilleen kaiken mahdollisen.

Isi ja tytär lukee

Koskaan en oo hankala

Äitiinsä tullut!

Ote minun vauvakirjastani:

Pikkuässä täyttää viikon päästä 4 kk ja vierasti eilen tuon ylläolevan kirjoittanutta eli mammaansa eli minun äitiäni. Kulmien kurtistus, väpisevä alahuuli ja sitten parku.

Sillä lailla!

Minä olen kuulemma vierastanut isäänikin, joka on tullut illalla töistä kotiin.

Taito per päivä

Osaamisrepertuaari kasvaa.

Sunnuntaina opittiin kääntymään selältä kyljelleen ja takaisin. Sitä harjoiteltiin kolme varttia tauotta niin että lopuksi tuli raivokiukkuväsymys kun ei vaan jaksanut enää.

Maanantaina keskityttiin sen sijaan nauramiseen. Naurunkäkätys irtosi kun piilotin pääni vuorotellen molemmin puolin sitteriä ja poukkasin sieltä esiin kiljuen KUKKUU. Kyl maar oli äidillä fiksu olo, vaan pääasia että lapsi nauroi.

Tänään tiistaina ei ole sen koomin käännytty eikä naurettu. On niiden sijaan keskitytty kolmanteen uuteen ja varsin tärkeään taitoon: sylkikuplien pärryyttämiseen.

Aikansa kutakin, sano.

Meillä ei sit ikinä

Meillä ei sit ikinä pueta lasta päästä varpaisiin tyttöväreihin eikä ladota sille erivärisiä kiliseviä kolisevia muovileluja eteen.

Eipä.

Silmäni avautuivat kylässä tajuamaan, ettei meillä ole vauvaleluja. Pikkuässä tuijotti silmät selällään erilaisia hilavitkuttimia ja viihtyi vieraan lelukaaren alla itseksiin hyvän tovin. Kotona oleva Ikean puupalikkalelukaari on aika äkkiä katsottu.

Eläköön solidaarisuus, meille pakattiin pussillinen leluja lainaan. Ja johan on alkanut esineisiin tarttuminen luonnistaa, kun on jotain mihin tarttua. Paska mutsi -morkkis selätetty, onneksi on ystäviä.


Meillä ei sit muuten myöskään nukuta perhepedissä vaan lapsi oppii omaan sänkyynsä heti pienestä. Tähän ei tehdä poikkeuksia paitsi ihan joka yö. Vaihtoehdot on, että minä nukun huonosti koska lapsi ähkii ja pyörii omassa sängyssään ja räpsii hereille puolentoista tunnin sykleissä, tai että minä nukun huonosti yksipuolisten nukkuma-asentojen vuoksi, koska yksi puolen metrin iilimato on koko ajan ihan ihossa kiinni ja täpsyttää pikku jaloillaan minun mahaani ja reisiäni.



Pysyvää on vain muutos.

Hei hei kolmen tunnin päiväunet, nyt jos tunti nukutaan yhteen soittoon niin on aika voittajafiilis. Johtuu ehkä helteistä tai sitten ihan vain muutoksesta. Kaikki jää riipinraapin ja puolitiehen eikä enää pääse ratsastamaan ellei joku ole lapsenvahtina.

Höpöhöpöt myös vähitellen piteneville syöttöväleille, nyt meillä tahdotaan syödä päivisin 2 tunnin välein ja öisin ihan maksimissaan kolmen. Voi johtua helteistä ja niin poispäin.

Mutta onneksi asiat tuntuvat muuttuvan myös toiseen suuntaan joskus: hei hei refluksioireet ja maidonsakeuttaja, näyttäisi siltä että tiemme ovat eronneet. Vielä tulee pulautuksia mutta niihin ei enää liity kipua, ja se viidesti päivässä hikkaaminenkin on laantunut ehkä yhteen hikkaan päivässä.

Ja tervetuloa hetkittäinen varmuus omista valinnoista: meillä on alettu syödä iltaisin velliä pieni määrä (vaikka ollaan vasta 3,5 kk vanhoja ja vellipurkki sanoo 4 kk alkaen), ja joko sen tai jämäkämmän iltarutiinin tai molempien ansiosta yöunille meno on aikaistunut niin että laps nukahtaa ilman suuria seremonioita yhdeksän maissa. Tarkoittaa sitä, että sen jälkeen sohvalla istuu kaksi zombivanhempaa, joilla on nyt sitä paljon puhuttua "omaa aikaa". Vaan mitä sillä tekis, kuuntelis korva ojossa makkarin suuntaan ja söisi iltapalaa tottumuksesta hotkimalla, koska kohta yleensä tarvii taas mennä. Enää ei ihan aina tarvii. Eläköön! Ehkä siihenkin taas joskus tottuu, kunnes taas asiat muuttuu.