Ota noista vauvoista sitten selvää.
Olen nyt kuukauden joka ikinen ilta (poislukien miehen muutamat vapaaillat, jolloin nukutusvuoro on ollut hänellä) kantanut, hetkuttanut, silittänyt, hyssyttänyt, tuudittanut ja pidellyt kurkku suorana karjuvaa Pikkuässää, joka ei ole kerta kaikkiaan suostunut/halunnut/osannut/pystynyt nukahtamaan yöunilleen. Huutoa on kestänyt helppoina iltoina 20 minuuttia, huonoina iltoina 150+ minuuttia. Meiltä hävisi päiväunetkin ja minun yritelmäni saada lasta päiväaikaan nukkumaan entiseen vakiopaikkaan eli vaunuihin aiheutti aivan samanlaisen raivohuudon kuin iltaunille laittaminenkin. On kuulkaa koitettu rutiinia ja kaikkea rutiinin sivusta, sitten lopulta, kun epätoivo on käynyt liian suureksi. Ja on ollut öitä jolloin ensin itkee lapsi puolitoista tuntia ja sitten itkee äiti, ei ihan niin kauan mutta kuitenkin.
Ja nyt.
Nyt tänään elokuun seitsemäntenätoista päivänä, imetin Pikkuässän sängyllä niin kuin joka ilta, se vähän torkahti siihen mutta räväytti silmänsä apposen auki kun yritin siirtää sitä omaan petiinsä. Siirsin kuitenkin, vedin henkeä että nyt alkaa taas huuto. Vaan mitä tekee vauva. Kääntyy kyljelleen, selkä minua kohti, haukottelee, rapsuttaa hetken pinnasuojusta sormillaan, päästään pienen joikauksen, haukottelee uudelleen. Ei käänny sätkimään selälleen, ei kitise, ei vastustele. Ei tarvitse edes minun kättäni selkäänsä vasten. Olen aivan hipihiljaa hengittämättä siinä omalla sängylläni, tuijotan epäuskoisena pientä selkää joka alkaa kohoilla rauhallisen hengityksen tahdissa.
Se nukahti.
Se nukahti itse, ilman apua, ilman seremonioita.
Se meni hereillä olevana omaan sänkyynsä ja nukahti sinne ihan itse.
Se pysyi unessa vaikka minä aiheutin noin kahdensadan desibelin metelin kahistellessani pois siitä sängyn päältä ja hiipiessäni paljain jaloin makuuhuoneen ovelle.
En ymmärrä enää mitään. Kuuntelen epäuskoisena hiljaisuutta enkä oikein tiedä, mitä nyt tekisi. Ehkä iltapalaa itselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti