Sen näkee naamasta

Naamastani kuulemma näkee että vauva aikoo syntyä kohta.

Näin sanoi terveydenhoitaja ensitöikseen eilisellä neuvolakäynnillä
tarkoitti nätisti muotoillen sitä että naamani on pöhöttynyt ja turvonnut

Nivuskivut on äitynyt aikamoisiksi, välillä menee toinen jalka ihan tyystin alta kun jokin hermo jää puserruksiin, ja kävely on vaivalloista. Onneksi vielä rytmi on kuitenkin niin, että joka toinen päivä on tosi huono päivä, ja joka toinen on ihan ok, joten ei kuuppa hajoa ihan kokonaan. Liikun silti sitkeästi joka päivä, osin pakosta - hevoset on ruokittava ja vettä kannettava joka iltapäivä, ja koirat tahtoo joka päivä lenkille. Onneksi täällä landella koirien lenkitys on sitä että ne juoksevat vapaana niin kuin parhaaksi katsovat pitkin rataa, peltoja ja metsää, ja itse saa lyllertää perässä juuri niin hitaasti kuin tykkää. Ja jos oikein pahaksi äityy, niin mies hoitaa hevoset ja koirat, jos vain on kotona. Nyt tosin tulee taas viikonloppu jolloin mulla on tallissa iltavuorot itsellä - jo viikko sitten juttelin hevosille, mahdanko olla teitä täällä ensi viikonloppuna syöttämässä vai onko joku muu. Saas nähdä.

Vauva on siis epäilemättä laskeutunut alemmas ja asettaa päätänsä lähtökuoppiin.
Neuvolantäti koitti sitä tunnustella mutta häpyluuni on kuulemma jotenkin poikkeuksellisen korkea joten sen taakse ei oikein pääse kopeloimaan. Vauvan sydänäänet kuuluvat jo tosi alhaalta liki nivustaivettani, joten pakkohan sen päänkin on siellä alhaalla olla.

Muuten neuvolakäynnillä kaikki kunnossa, pissassa ei taaskaan proteiinia eikä sokeria, verenpaineet hyvät ja ennallaan, paino oli tippunut viime viikosta 200 g joten ehkä olen nyt kerännyt sen massan jota aionkin tämän raskauden aikana kerätä: + 18 kg. Huihai! Jännä sitten punnita, paljonko jää pelkästään synnytyssairaalareissulle. Viikko sitten otettu streptokokkinäyte oli negatiivinen joten sen suhteen ei tarvita synnytyksessa mitään ylimääräisiä antibiootteja.

Hieman on kornia että jossain on olemassa ihminen joka voi tavatessa luontevasti kysyä, miten pukamasi jakselevat.

(Kiitos pukamavoiteen, pukamat ovat kutistuneet eivätkä juuri kiusaa. Tilanne tosin lienee muuttuva, katsotaan sitten synnytyksen jälkeen, mitä lepattaa ulkona ja kuinka paljon.)


Alkaa olla jännittynyt olo.
Meillä on vauvan, miehen ja äitini kanssa sopimus, että vauva saa syntyä viikon päästä. Ei mielellään ennen, koska se vaatii vähän järjestelyjä. Äitini tulee meille hoitamaan koiria ja lämmittämään taloa kun meillä tulee lähtö synnyttämään, mutta äitin talviloma alkaa vasta viikon päästä.

Joka ilta nukkumaan mennessä mietin, että jokohan. Ja joka aamu (tai vessareissulla) herätessäni totean, että ei vieläkään. Olen tietoisesti koittanut välttää sitä että alan itse naputtaa sormella pöytiin ja odottamalla odottaa vauvaa syntyväksi. Sehän saattaa viihtyä vielä kolmekin viikkoa tuolla!


Mutta hui sentään, mihin aika meni? Juurihan oli tikussa kaksi viivaa ja totaalipaniikki. Ja kohta on ihan oikea vauva, tässä näin, sylissä pidettävänä.

Paksukainen

Yhdes koos vielä
tänään raskausviikkoja täynnä 38+0
ja kupu näyttää tältä:

Poikamahaksi tätä voisi takanäkymän perusteella väittää, ei juuri näy takaapäin että mahaa olisi:

Hiukan on kyljet levinnyt mutta edelleen vyötärölinja erottuu. Vau-kirjanen väittää että näillä viikoilla kohdussa on niin ahdasta että lapsi on koko ajan raajat kippurassa. Jep jep. Kertokaa se tälle ojentelijalle jonka toinen jalka on piikkinä kyljessäni vähän väliä. Komeasti siellä tuntuu edelleen mahtuvan touhuamaan ja vaihtamaan vähän paikkaakin.

Nyt olo alkaa olla aika raskas ja paksu
ja taidan tietää jo jotain ennakoivista supistuksista, sellaisiin olen muutamana yönä herännyt. Kuukautiskipumainen aaltoileva polte alamahalla, joka kuitenkin menee minuutissa tai parissa ohi, ei aiheuta sen suurempaa draamaa mutta unesta herättää. Samoin käveleminen reippaasti (ei tosin enää kenenkään muun mittakaavassa ole mitenkään reipasta) tekee erilaisen krampin, maha on piukka ja alas tuonnenoin vihloo niin maan perkeleesti. Menee ohi hidastamalla ja puuskuttamalla.

Ja lonkissa on kipua, tai toisessa ainakin
ja häpyluussa
Kengät jalassa on helpompi olla ja kävellä, sukkasillaan joka liike pistää irvistämään.


Tällä viikolla oli tutustuminen synnytyssairaalaan
joka meillä siis on Kanta-Hämeen keskussairaala

Oli ihan mukava kierros ja tuli sellainen olo, että selviän tästä
ei tullut sairaala-ahdistusta
eikä kukaan karjunut synnytyssaleissa niin että käytävä raikaisi
ja joku tuli ihan omin jaloin sisään ja sanoi tulevansa nyt synnyttämään

Ihmeellinen maailma.

Kohta ehkä vähän tutumpi.

On pakattu sairaalakassi mukaanotettavaksi ja on pedattu pinnasänky ja äitiyspakkauslaatikko. On turvakaukalo ja kaukalossa valmiina kassi jossa on pienelle vaatteet joissa tulla kotiin. On imetyspaitaa ja imetysliiviä ja on korviketta ja tuttipulloa.

On vähitellen olo että aletaan olla valmiina. Jännitystä, sitäkin on, mutta ehkä kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista.

Kaksi viikkoa laskettuun aikaan.

Rv 36+2

Raskausviikko 36+2

talvi tuli rytinällä, iltapäivällä oli -16° ja jaoin hevosille heiniä tarhaan ja kannoin kuumaa vettä tarjolle

äsken lakkasin varpaankynnet ja siistin käsikopelolla bikinirajan
olkoon turhamaista mutta tulin suorituksestani iloiseksi
raskaus ei ole sairaus
ainakaan tämä minun raskauteni, tässä ja nyt

Vaikka ei sillä,
tänään mies nauroi kun pärisin pihalla että helvetti kun ei omiin jalkoihinsa ylety
koitin korjata lahjetta maiharinvarresta mutta ei se vaan käynytkään niin helposti kuin ajattelin, farkkujen päälle vedetyissä ulkoiluhousuissani olin aika tankero
kuulemma kiroilen harvoin mutta kun kiroilen, kiroilen tosissani


Tänään oli viimeinen ultra, jos siis raskaus pysyy annetuissa rajoissaan eikä mene yliaikaiseksi

Mahassani on arviolta kolmekiloinen vauva jolla on kaikki, edelleen, hyvin
istukka toimii hyvin ja vauva on raivotarjonnassa niin kuin kuuluukin,
selkä minun vatsanahkaani vasten, hartiat alavasemmalla ja pylly yläoikealla

Ultraava lääkäri oli se sama joka povasi meille ullatusta
mutta nyt ei ollut jonoa odotushuoneessa joten hän malttoi vähän näyttääkin vauvaa meille
siellä se vauva muikisteli pikku suutaan, piti puhetta kuten mies sanoi

Syntymäpainoksi arvoitiin kolme kiloa ja seitsemän- tai kahdeksansataa grammaa
sellainen perusvauva siis
jos tulee lasketun ajan kieppeillä
Arvioitahan ne vain ovat, mutta kiva niitä on silti kuulla

Makasin myös vartin verran sydänkäyrää mittaavassa vempeleessä
vauva oli vilkkaana ja sätki ja potki ja syke huiteli välillä 180:ssä
samalla laite mittasi kohdun supistelua mutta ei sellaista näkynyt, kerran vähän luvut nousi mutta ei sitäkään supistukseksi voinut sanoa

Hieman tuli sairaalapaniikki siinä
miten sitä sitten osaa olla
en halua maata laitteissa jos ei ole ihan välttämätön pakko
haluan olla pystyssä ja liikkeessä, sillä lailla minä olen tottunut olemaan
en osaa kuvitella että jäisin kivussa vain makaamaan paikalleni

Ja haluaisin synnyttää pystyssä
jakkaralla tai vaikka nelinkontin, mutta en siinä selinmakuulla tai puoli-istuen
johan sen sanoo järkikin että siinä vauvaa joutuu työntämään ylämäkeen ja pinnistämään vielä häntäluun yli
kyykkyasennossa lantio pystyy laajenemaan ylimääräisen sentin etu-takasuunnassa ja sivusuunnassa kaksi senttiä
ja kyykky on minulle hyvin luonnollinen asento olla, sen verran paljon olen noiden elukoiden jaloissa elämässäni kyykännyt milloin mitäkin hoitoa suorittamassa tai muuten vaan kopeloimassa

Ajatukset on paljon synnyttämisessä
ja lähtemisessä sinne sairaalaan, starttaako auto ja onko tie tukossa lumesta
lähdetäänkö oikeaan aikaan, ei liian myöhään eikä liian aikaisin
laukku on lähes pakattu, sinne on ostettu evästä valmiiksi
ja vauvalle on kaikki täällä kotona valmiina

Silti toivon että se pysyisi vielä muutaman viikon mahassa
en koe olevani yhtään valmis synnyttämään ja ottamaan lasta vastaan
eikä ole mitään viitteitä tai tuntemuksia siitä että vauva vielä tulisi
paitsi ajoittainen mielen levottomuus


Ehkä sen jotenkin sitten aavistaa
tai sitten tulee todella ullatus.

Kattilassa porisee

Rakas lapseni, 

vaikka olet odotettu ja rakastettu, niin en silti olisi vuosi sitten uskonut löytäväni itseäni tänään tällaisista puuhista: 

Siellä kiehuu tutteja, tuttipulloja, rintakumeja, maidonkerääjiä ja rintapumpun osia. 

Jos suoraan sanotaan, en vuosi sitten ollut lainkaan tietoinen tällaisen tilpehöörimaailman olemassaolosta. 

Hieman epäileväisenä ryhdyin koko keittopuuhaan - ei meillä aiota eikä voidakaan elää niin hygienisesti, että joka kippo ja kappo joka vauvaa koskettaa olisi steriili. Mutta kun käsketään keittää niin keitän. Lisäksi olen äitiyslomalla ja iltatallin teki lomittaja eikä sitten ollut muuta tekemistä. 

On tämä omituista. 

Ja laskettuun aikaan on alle kuukausi. 

Äitiysloma

Niin se sitten alkoi, kolme päivää sitten. Äitiysloma. Kuulostaa kornilta ja tuntuukin siltä, mutta kroppa on aika kiitollinen kun suurimman osan töistä tekee joku muu. Meillä käy kaksi eri lomittajaa, toinen tulee aamuun ja ruokkii hevoset, tarhaa ne ja siivoaa tallin, sekä laittaa ruuat valmiiksi iltaa varten. Illalla tulee toinen, joka hoitaa iltarutiinit. Nyt kuitenkin tämä pitkittynyt syksy ja sateet ja mutakelit tekevät sen, että en raaski seisottaa hevosia ulkona iltaan asti kun ne selvästi tahtovat jo iltapäivällä sisälle. Teen siis itse iltapäiväruokinnan ja haen hevoset siinä yhteydessä sisään. Kunhan tulee pakkasta niin hevoset rupeavat taas viihtymään iltaan saakka pihalla, sitten minulle jää vain heinien jakaminen iltapäiväaikaan. Viikonloppuillat hoidan myös itse, katsotaan sitten H-hetkellä, kenelle nämä minun hommani delegoituvat, mutta toistaiseksi mennään näin.

rv 35+2

Kupu on tuollainen. Vaatii öisin oman tyynynsä eikä oikein mahdu enää edes tallitakkiin. Miehen takkiin mahtuu joten kuljen siinä, mutta ei sielläkään montaa senttiä tyhjää ole. Vauva työntää, punkeaa, nikottelee ja jammailee, kukaan ei ole kertonut sille että sillä pitäisi jo olla aika ahdasta.

Olo on edelleen ihan ok. Nyt alkaa jo olla päiviä jolloin olen kipeä jostain, lähinnä lonkat särkee ja välillä pistää toiseen nivustaipeeseen niin että tähtiä näkyy. Vatsanahka on arka kaiken sen vauvajumpan jälkeen, mutta hyvä tietenkin on ettei tuon liikkeitä tarvitse mitenkään odotella tai laskea. Närästää ja ummettaa. Olen saanut peräpukaman. Yöt on aika levottomia kun kyljenkääntämiseen täytyy aina herätä, ja huonoina öinä hyppään kahden tunnin välein pissalla.

Kaksi viikkoa ja vauva on täysiaikainen.
Se voi siis tulla ulos tuolta.
En ole ollenkaan valmis.
Sairaala pelottaa, ei niinkään synnyttäminen (no joo sekin vähän kun menin katsomaan youtubesta ihan oikeita synnytysvideoita, herranjumala miten kivuliaalta se näyttää) mutta se sairaalassa olo.

Imettäminen ahdistaa. Nyt jo jonkin verran vähemmän kun ole puhunut siitä äidille ja miehelle ja muutamalle kaverille, mutta siinä on jotain ihan tosi ahdistavaa. Imetysohjaus saa sanana karvani pystyyn, ei minuun saa koskea ja venytellä nännejäni mihinkään. Haluaisin, että maitoa tulee ja vauva osaa imeä eikä tarvitsisi mitenkään tietoisesti opetella mitään. Että se olisi luonnollista ja tuntuisi luonnolliselta.

Kaikki se ylenpalttinen vouhotus ja lapsentahtisuuden painottaminen ja rivien välistä painostaminen imetykseen ainoana oikeana tapana ruokkia lasta nostaa tuskanhien selkääni. Tiedän kyllä, että laki kieltää korvikkeiden mainonnan ja korvike- ja pulloruokinnan esittämisen positiivisessa valossa, mutta mielestäni juuri kaikki se aiheuttaa tällaiselle imetysepävarmalle ahdistusta. Olenko huono ja epäkelpo jos en pysty imettämään? Jos en vain halua? Jos se tuntuu kivuliaalta ja vastenmieliseltä niin miksi sitä on pakko tehdä? Synnytysvalmennuksissakin puhuttiin oikein topakasti rintaruokinnan puolesta, mutta ei sanallakaan mainittu siitä, jos se ei vain onnistukaan. Eikä siinä paatoksessa kehtaa kysyä.

Ja tottakai ole lukenut kaikki kauhutarinat siitä, ettei rintakumia anneta sairaalassa käyttöön vaikka pyytäisi, ja ettei vauvalle anneta lisämaitoa vaikka se huutaisi nälkäänsä, koska imettäminen on ainoa oikea tapa ruokkia ja olla lapsen lähellä. Ja että lasta pitää roikuttaa imemässä tyhjää rintaa tuntikaupalla, jotta heruminen alkaa. Puistattaa.

Odotan mielenkiinnolla, mitä ajatuksilleni tapahtuu sitten kun vauva on maailmassa. Olen lähestynyt ajatusta imettämisestä hankkimalla imetystyynyn vinkeällä kuosilla, ja eilen tilasin alehintaan kaksi imetyspaitaa ja kahdet imetysliivit. Minulla on rintakumeja ja rintapumppu ja liivinsuojia ja maidonkerääjiä. Aion siis yrittää.

Mutta minulla on myös rivi tuttipulloja ja ostan ihan taatusti myös satsin korviketta valmiiksi. Meillä ei tarvitse kenenkään olla nälissään, ei siis vauvankaan.


Voin sanoa suoraan, että en missään määrin ymmärrä esim. taaperoikäisen imettämistä. Enkä kyllä oikeastaan yksivuotiaankaan. Ehkä juuri ja juuri sen puolen vuoden imetyksen pystyn ymmärtämään, mutta en sitä, miksei siinä rinnalla voisi jo alkaa syöttää soseita. En ymmärrä imettämiseen liittyvää fanaattisuutta. Miten se voi olla ihanaa?

*

Ajatukset pyörivät koko ajan enemmän ja enemmän siinä ajassa, kun vauva on syntynyt. Sitä on vaikea kuvitella ja välillä tulee kauhunsekainen epäusko siitä, että voiko meille ihan oikeasti tulla ihan oikea vauva. Mitä minä sillä sitten teen? Miten sellaisen kanssa ollaan?

Uutta vuotta juhlittiin kokoamalla hoitopöytä. Siirsin toimistoni Ikea-hengessä seinälle ja saatiin monta neliötä uutta tilaa. Olen pessyt kaikki vauvalle hankitut vaatteet, nyt niitä pitäisi järjestää jotenkin loogisesti sinne hoitolipaston laatikoihin. Tänään sovitettiin turvakaukaloa ja telakkaa autoon, ja sinnehän ne sopi ihan hienosti. Sitten kannettiin tyhjä kaukalo takaisin sisälle ja koitin kuvitella, miltä tuntuu kun siinä on vauva joka tulee ensi kertaa kotiin. Itkettää ja pakahduttaa ja samalla pelottaa niin perkeleesti. Ristiriitaista on, miten voimakkaasti samaan aikaan kaipaa ja odottaa vauvaa tulevaksi, ja toivoo ettei se nyt vaan vielä tulisi kun en ole siihen valmis. Tämän mahan kanssa pärjään kyllä, vauvasta en ole yhtään niin varma.