tänään raskausviikkoja täynnä 38+0
ja kupu näyttää tältä:
Poikamahaksi tätä voisi takanäkymän perusteella väittää, ei juuri näy takaapäin että mahaa olisi:
Hiukan on kyljet levinnyt mutta edelleen vyötärölinja erottuu. Vau-kirjanen väittää että näillä viikoilla kohdussa on niin ahdasta että lapsi on koko ajan raajat kippurassa. Jep jep. Kertokaa se tälle ojentelijalle jonka toinen jalka on piikkinä kyljessäni vähän väliä. Komeasti siellä tuntuu edelleen mahtuvan touhuamaan ja vaihtamaan vähän paikkaakin.
Nyt olo alkaa olla aika raskas ja paksu
ja taidan tietää jo jotain ennakoivista supistuksista, sellaisiin olen muutamana yönä herännyt. Kuukautiskipumainen aaltoileva polte alamahalla, joka kuitenkin menee minuutissa tai parissa ohi, ei aiheuta sen suurempaa draamaa mutta unesta herättää. Samoin käveleminen reippaasti (ei tosin enää kenenkään muun mittakaavassa ole mitenkään reipasta) tekee erilaisen krampin, maha on piukka ja alas tuonnenoin vihloo niin maan perkeleesti. Menee ohi hidastamalla ja puuskuttamalla.
Ja lonkissa on kipua, tai toisessa ainakin
ja häpyluussa
Kengät jalassa on helpompi olla ja kävellä, sukkasillaan joka liike pistää irvistämään.
Tällä viikolla oli tutustuminen synnytyssairaalaan
joka meillä siis on Kanta-Hämeen keskussairaala
Oli ihan mukava kierros ja tuli sellainen olo, että selviän tästä
ei tullut sairaala-ahdistusta
eikä kukaan karjunut synnytyssaleissa niin että käytävä raikaisi
ja joku tuli ihan omin jaloin sisään ja sanoi tulevansa nyt synnyttämään
Ihmeellinen maailma.
Kohta ehkä vähän tutumpi.
On pakattu sairaalakassi mukaanotettavaksi ja on pedattu pinnasänky ja äitiyspakkauslaatikko. On turvakaukalo ja kaukalossa valmiina kassi jossa on pienelle vaatteet joissa tulla kotiin. On imetyspaitaa ja imetysliiviä ja on korviketta ja tuttipulloa.
On vähitellen olo että aletaan olla valmiina. Jännitystä, sitäkin on, mutta ehkä kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista.
Kaksi viikkoa laskettuun aikaan.
3 kommenttia:
Onnea ja voimia loppuodotukseen!
Mistä se johtuukin, että kengät jalassa on parempi kuin sukkasillaan? Huomaan sen aina öisin, kun nousen sängystä ja hipsin vessaan...
Mulla on vielä ohuitakin päiviä. Välillä saa tehtyä tosi paljon juttuja ja paksumpina päivinä ei jaksa paljon muuta kuin ähisten vähän touhuta. Mulla alkoi äitiysloma siinä vaiheessa kun voin parhaiten koko raskausaikana. On siis ollut tosi kiva olla kotona! Mutta toivon silti, ettei tarttis ihan neljää viikkoa odotella...
T
Kiitos samoin!
Täälläkin päivät vähän vaihtelee, tai ehkä se on ennemmin kiinni korvienvälistä. Toisina päivinä koen olevani valtava valas jonka joka liike on kivulias ja hidas, ja toisina päivinä touhuan kaikenlaista tuosta noin vaan, eikä kivistä. Tai kivistäisi, jos sitä jäisi miettimään...
Kuulin tänään yhdestä tutusta jonka vauva syntyi liki 2 kk ennenaikaisena, 1,2-kiloisena pikkuisena. Syntyi vaikka äitiä oli jo viikkotolkulla makuutettu sairaalassa pää alaspäin. Tuli tosi apea mieli heidän puolestaan, ja päätin taas hetken olla kiitollinen kuvustani ja siitä, että ollaan näin pitkällä ja yhtenä kappaleena.
Kurja kuulla tutustasi. Onneksi nuo pienet ovat myös sitkeitä! Meidän kummityttö syntyi lähes sen 2kk etuajassa 1,4-kiloisena äidin pahan raskausmyrkytyksen vuoksi. Eikä auttanut lepäily silloinkaan. Mutta nyt napero on reilun vuoden, oppi kävelemään vuoden ikäisenä, on terve, täynnä iloa ja energiaa. Se on ihmeellistä. Toivoa on!
Ihmettelen kyllä mun mahakumpua vieläkin päivitttäin. Sen mun alun jälkeen musta on käsittämätöntä, että olen selvinnyt näin pitkälle ja maha senkun kasvaa, hitaasti mutta kuitenkin. Olen siis ihan into piukassa jokaisesta päivästä, jolloin voin myös jotain touhuta. Kun saa omien voimien mukaan touhuta, se näyttää olevan mulle "parasta" lepoa. Eilen en jaksanut juuri mitään, tänään olen siivonnut keittiön kaappeja ja huomenna, jos hyvin käy, ajattelin koota yhden hyllyn. Jos vaan saan vääntäydyttyä lattialle... kuuluisat viimeiset sanat: "Ei se nyt voi olla niin vaikeaa."
T
Lähetä kommentti