Naamastani kuulemma näkee että vauva aikoo syntyä kohta.
Näin sanoi terveydenhoitaja ensitöikseen eilisellä neuvolakäynnillä
tarkoitti nätisti muotoillen sitä että naamani on pöhöttynyt ja turvonnut
Nivuskivut on äitynyt aikamoisiksi, välillä menee toinen jalka ihan tyystin alta kun jokin hermo jää puserruksiin, ja kävely on vaivalloista. Onneksi vielä rytmi on kuitenkin niin, että joka toinen päivä on tosi huono päivä, ja joka toinen on ihan ok, joten ei kuuppa hajoa ihan kokonaan. Liikun silti sitkeästi joka päivä, osin pakosta - hevoset on ruokittava ja vettä kannettava joka iltapäivä, ja koirat tahtoo joka päivä lenkille. Onneksi täällä landella koirien lenkitys on sitä että ne juoksevat vapaana niin kuin parhaaksi katsovat pitkin rataa, peltoja ja metsää, ja itse saa lyllertää perässä juuri niin hitaasti kuin tykkää. Ja jos oikein pahaksi äityy, niin mies hoitaa hevoset ja koirat, jos vain on kotona. Nyt tosin tulee taas viikonloppu jolloin mulla on tallissa iltavuorot itsellä - jo viikko sitten juttelin hevosille, mahdanko olla teitä täällä ensi viikonloppuna syöttämässä vai onko joku muu. Saas nähdä.
Vauva on siis epäilemättä laskeutunut alemmas ja asettaa päätänsä lähtökuoppiin.
Neuvolantäti koitti sitä tunnustella mutta häpyluuni on kuulemma jotenkin poikkeuksellisen korkea joten sen taakse ei oikein pääse kopeloimaan. Vauvan sydänäänet kuuluvat jo tosi alhaalta liki nivustaivettani, joten pakkohan sen päänkin on siellä alhaalla olla.
Muuten neuvolakäynnillä kaikki kunnossa, pissassa ei taaskaan proteiinia eikä sokeria, verenpaineet hyvät ja ennallaan, paino oli tippunut viime viikosta 200 g joten ehkä olen nyt kerännyt sen massan jota aionkin tämän raskauden aikana kerätä: + 18 kg. Huihai! Jännä sitten punnita, paljonko jää pelkästään synnytyssairaalareissulle. Viikko sitten otettu streptokokkinäyte oli negatiivinen joten sen suhteen ei tarvita synnytyksessa mitään ylimääräisiä antibiootteja.
Hieman on kornia että jossain on olemassa ihminen joka voi tavatessa luontevasti kysyä, miten pukamasi jakselevat.
(Kiitos pukamavoiteen, pukamat ovat kutistuneet eivätkä juuri kiusaa. Tilanne tosin lienee muuttuva, katsotaan sitten synnytyksen jälkeen, mitä lepattaa ulkona ja kuinka paljon.)
Alkaa olla jännittynyt olo.
Meillä on vauvan, miehen ja äitini kanssa sopimus, että vauva saa syntyä viikon päästä. Ei mielellään ennen, koska se vaatii vähän järjestelyjä. Äitini tulee meille hoitamaan koiria ja lämmittämään taloa kun meillä tulee lähtö synnyttämään, mutta äitin talviloma alkaa vasta viikon päästä.
Joka ilta nukkumaan mennessä mietin, että jokohan. Ja joka aamu (tai vessareissulla) herätessäni totean, että ei vieläkään. Olen tietoisesti koittanut välttää sitä että alan itse naputtaa sormella pöytiin ja odottamalla odottaa vauvaa syntyväksi. Sehän saattaa viihtyä vielä kolmekin viikkoa tuolla!
Mutta hui sentään, mihin aika meni? Juurihan oli tikussa kaksi viivaa ja totaalipaniikki. Ja kohta on ihan oikea vauva, tässä näin, sylissä pidettävänä.
2 kommenttia:
Hurjasti tsemppiä viimeisiin päiviin. Pidän peukkuja, että saatte sen viikon vielä ja käytännön asiatkin suttaantuvat ilman sen suurempia ongelmia. Saat kyllä kaiken kunnioitukseni siitä, miten hyvin olet jaksanut ja tsempannut koko raskautesi ajan noissa hommissasi, vastoinkäymisistä huolimatta. Nostan hattua tuollaiselle energialle! (Sillä samalla sujuu varmasti se synnytys ja vauvan kanssa olokin).
Kiitos Juliana tsemppaamisesta! Hyvä pohjakunto ja työhön tottunut ruumis on ollut ehdoton edellytys sille että olen tätä tahtia pystynyt tekemään hommia ihan viime metreille saakka. Ei sitä oikein edes tajua, miten paljoon tekemiseen kroppa on ennestään tottunut - vasta nyt kun suuren osan tekee joku muu, ymmärtää, miten paljon yleensä onkaan liikkeessä.
Lähetä kommentti