Olin raskaana.
Olin raskaana ja pahoinvoiva ja umpiväsynyt ja tissini paisuivat yli äyräidensä ja hajut kuvottivat. Olin kolme viikkoa sairaslomalla huonon vointini vuoksi. Olin raskaana kunnes menin niskaturvotusultraan 13. raskausviikolla.
”Täällä ei nyt ole ihan se tilanne mitä odotettiin”, sanoi kätilö.
Kohtu oli näytöllä musta ja tyhjä. Yhdessä laidassa kyyhötti jokin pieni ja liikkumaton.
Sikiön varhainen kuolema, luin diagnoosin kuukausia myöhemmin Omakannasta. Ei keskenmeno vaan kuolema. Meidän toinen lapsemme ei koskaan tullut meidän luo. Meidän toinen lapsemme pakotettiin hyytyminä ja kramppeina minusta ulos. Minä kannoin kuusi viikkoa tietämättäni kuollutta pientä sisälläni, voin niin huonosti että piti jäädä sairaslomalle. Kroppani piti kiinni kuolleesta pienestä ja oli niin raskaana kuin vain voi.
Opin aimo liudan uusia pelkoja. En edes tajunnut, kuinka paljon halusin toista lasta, ennen kuin menetin sen. En tiennyt kuinka katkeria katkeruuden tunteita voin kokea. Samaan aikaan minun menetykseni kanssa miehen veli ja vaimonsa alkoivat odottaa kuudetta lastaan. Kuudetta! Enkä minä pystynyt pitämään elossa edes toistani! Paras ystäväni teki positiivisen raskaustestin pari viikkoa ennen minua. Kävi niskaturvotusultrassa pari viikkoa ennen minua. Laittoi minulle viestin kun odotin aulassa ultrausaikaani, ”kohta näet teidän pienen”. Meillä oli lasketuissa ajoissa kahden viikon ero. Hänen raskautensa jatkuu, hänellä on iso maha jossa hikkailee pieni poika, hän leipoo nimiäisiä varten kakkuja pakastimeen. Minun kohtuni on tyhjä. Minun toinen lapseni meni kramppeina ja hyytyminä vessanpönttöön.
”Täytyy sitten joulupukilta toivoa sitä pikkusiskoa”, sanoo Pikkuässä. Pieni ei ehkä edes tiedä mitä toivoo, ei tiennyt siitä että pikkusisarus oli jo tuloillaan, mutta kaipaa silti sellaista kovasti.
Niin kaipaan minäkin.
En ole kyennyt kirjoittamaan tästä mitään. Keskeytynyt keskenmeno havaittiin syyskuun alussa 2016. Nyt eletään tammikuuta 2017. Kohtuni on edelleen tyhjä, luulisin.
Kesti kuukausikaupalla tyhjennyksen jälkeen ennen kuin raskaushormoni poistui kehostani ja kierto palautui. Yritimme raskautta heti uudelleen. Ei tulosta. Itketti kun vuoto alkoi, itketti niin paljon että piti vetää auto valtatien sivuun ja ulvoa ääneen. Oli ovulaatiotikkuja ja kalenterin kyttäämistä. Tuli seuraava kierto. Epänormaali. Olevinaan ovulaatio oikeilla päivillä, ei kuitenkaan, sitten oudot oireet ja ovulaatio vasta joskus pitkälti yli kahdenkymmenen kiertopäivän. Taas pitkät kaksi viikkoa odotusta ja itku kun vuoto tuli. Vaihtui vuosi.
Kuinka helvetin pitkiä voivat odotuspäivät olla. Ensin odottaa sitä että raskaustesti näyttää negatiivista. Sitten odottaa että ovulaatiotikku näyttää positiivista. Sitten odottaa että raskaustesti olisi positiivinen. Ja kun se ei ole, eikä ole varmistustestikään, alkaa odottaa vuotoa alkavaksi, ja sitten vuotoa loppuvaksi, ja taas viivoja tikkuihin. Menee viikkoja ja viikkoja ja kuukaudet vaihtuu ja kaipuu raskauteen ja vauvaan on niin kova että ei voi edes katsoa vauvanvaateosastoon päin, kipu tuntuu fyysisenä koko kehossa. Eikä enää uskalla pissiä mihinkään tikkuun kun pelkää niin paljon negatiivista tulosta.
Meillä olisi kohta jo laskettu aika, helvetti soikoon!! Mutta kohtuni on ja pysyy tyhjänä.
