Äitiysloma

Niin se sitten alkoi, kolme päivää sitten. Äitiysloma. Kuulostaa kornilta ja tuntuukin siltä, mutta kroppa on aika kiitollinen kun suurimman osan töistä tekee joku muu. Meillä käy kaksi eri lomittajaa, toinen tulee aamuun ja ruokkii hevoset, tarhaa ne ja siivoaa tallin, sekä laittaa ruuat valmiiksi iltaa varten. Illalla tulee toinen, joka hoitaa iltarutiinit. Nyt kuitenkin tämä pitkittynyt syksy ja sateet ja mutakelit tekevät sen, että en raaski seisottaa hevosia ulkona iltaan asti kun ne selvästi tahtovat jo iltapäivällä sisälle. Teen siis itse iltapäiväruokinnan ja haen hevoset siinä yhteydessä sisään. Kunhan tulee pakkasta niin hevoset rupeavat taas viihtymään iltaan saakka pihalla, sitten minulle jää vain heinien jakaminen iltapäiväaikaan. Viikonloppuillat hoidan myös itse, katsotaan sitten H-hetkellä, kenelle nämä minun hommani delegoituvat, mutta toistaiseksi mennään näin.

rv 35+2

Kupu on tuollainen. Vaatii öisin oman tyynynsä eikä oikein mahdu enää edes tallitakkiin. Miehen takkiin mahtuu joten kuljen siinä, mutta ei sielläkään montaa senttiä tyhjää ole. Vauva työntää, punkeaa, nikottelee ja jammailee, kukaan ei ole kertonut sille että sillä pitäisi jo olla aika ahdasta.

Olo on edelleen ihan ok. Nyt alkaa jo olla päiviä jolloin olen kipeä jostain, lähinnä lonkat särkee ja välillä pistää toiseen nivustaipeeseen niin että tähtiä näkyy. Vatsanahka on arka kaiken sen vauvajumpan jälkeen, mutta hyvä tietenkin on ettei tuon liikkeitä tarvitse mitenkään odotella tai laskea. Närästää ja ummettaa. Olen saanut peräpukaman. Yöt on aika levottomia kun kyljenkääntämiseen täytyy aina herätä, ja huonoina öinä hyppään kahden tunnin välein pissalla.

Kaksi viikkoa ja vauva on täysiaikainen.
Se voi siis tulla ulos tuolta.
En ole ollenkaan valmis.
Sairaala pelottaa, ei niinkään synnyttäminen (no joo sekin vähän kun menin katsomaan youtubesta ihan oikeita synnytysvideoita, herranjumala miten kivuliaalta se näyttää) mutta se sairaalassa olo.

Imettäminen ahdistaa. Nyt jo jonkin verran vähemmän kun ole puhunut siitä äidille ja miehelle ja muutamalle kaverille, mutta siinä on jotain ihan tosi ahdistavaa. Imetysohjaus saa sanana karvani pystyyn, ei minuun saa koskea ja venytellä nännejäni mihinkään. Haluaisin, että maitoa tulee ja vauva osaa imeä eikä tarvitsisi mitenkään tietoisesti opetella mitään. Että se olisi luonnollista ja tuntuisi luonnolliselta.

Kaikki se ylenpalttinen vouhotus ja lapsentahtisuuden painottaminen ja rivien välistä painostaminen imetykseen ainoana oikeana tapana ruokkia lasta nostaa tuskanhien selkääni. Tiedän kyllä, että laki kieltää korvikkeiden mainonnan ja korvike- ja pulloruokinnan esittämisen positiivisessa valossa, mutta mielestäni juuri kaikki se aiheuttaa tällaiselle imetysepävarmalle ahdistusta. Olenko huono ja epäkelpo jos en pysty imettämään? Jos en vain halua? Jos se tuntuu kivuliaalta ja vastenmieliseltä niin miksi sitä on pakko tehdä? Synnytysvalmennuksissakin puhuttiin oikein topakasti rintaruokinnan puolesta, mutta ei sanallakaan mainittu siitä, jos se ei vain onnistukaan. Eikä siinä paatoksessa kehtaa kysyä.

Ja tottakai ole lukenut kaikki kauhutarinat siitä, ettei rintakumia anneta sairaalassa käyttöön vaikka pyytäisi, ja ettei vauvalle anneta lisämaitoa vaikka se huutaisi nälkäänsä, koska imettäminen on ainoa oikea tapa ruokkia ja olla lapsen lähellä. Ja että lasta pitää roikuttaa imemässä tyhjää rintaa tuntikaupalla, jotta heruminen alkaa. Puistattaa.

Odotan mielenkiinnolla, mitä ajatuksilleni tapahtuu sitten kun vauva on maailmassa. Olen lähestynyt ajatusta imettämisestä hankkimalla imetystyynyn vinkeällä kuosilla, ja eilen tilasin alehintaan kaksi imetyspaitaa ja kahdet imetysliivit. Minulla on rintakumeja ja rintapumppu ja liivinsuojia ja maidonkerääjiä. Aion siis yrittää.

Mutta minulla on myös rivi tuttipulloja ja ostan ihan taatusti myös satsin korviketta valmiiksi. Meillä ei tarvitse kenenkään olla nälissään, ei siis vauvankaan.


Voin sanoa suoraan, että en missään määrin ymmärrä esim. taaperoikäisen imettämistä. Enkä kyllä oikeastaan yksivuotiaankaan. Ehkä juuri ja juuri sen puolen vuoden imetyksen pystyn ymmärtämään, mutta en sitä, miksei siinä rinnalla voisi jo alkaa syöttää soseita. En ymmärrä imettämiseen liittyvää fanaattisuutta. Miten se voi olla ihanaa?

*

Ajatukset pyörivät koko ajan enemmän ja enemmän siinä ajassa, kun vauva on syntynyt. Sitä on vaikea kuvitella ja välillä tulee kauhunsekainen epäusko siitä, että voiko meille ihan oikeasti tulla ihan oikea vauva. Mitä minä sillä sitten teen? Miten sellaisen kanssa ollaan?

Uutta vuotta juhlittiin kokoamalla hoitopöytä. Siirsin toimistoni Ikea-hengessä seinälle ja saatiin monta neliötä uutta tilaa. Olen pessyt kaikki vauvalle hankitut vaatteet, nyt niitä pitäisi järjestää jotenkin loogisesti sinne hoitolipaston laatikoihin. Tänään sovitettiin turvakaukaloa ja telakkaa autoon, ja sinnehän ne sopi ihan hienosti. Sitten kannettiin tyhjä kaukalo takaisin sisälle ja koitin kuvitella, miltä tuntuu kun siinä on vauva joka tulee ensi kertaa kotiin. Itkettää ja pakahduttaa ja samalla pelottaa niin perkeleesti. Ristiriitaista on, miten voimakkaasti samaan aikaan kaipaa ja odottaa vauvaa tulevaksi, ja toivoo ettei se nyt vaan vielä tulisi kun en ole siihen valmis. Tämän mahan kanssa pärjään kyllä, vauvasta en ole yhtään niin varma.