Puoli vuotta äitinä

Tämä on minun lapseni. 


On vaatinut puoli vuotta, että todella tunnen tuon lauseen. Että se menee johonkin ytimiin ja kirvelee siellä kun sitä pientä ihmeellistä rakastaa niin kovin. Puoli vuotta!

Olen siis ilmeisen hidas tässä asiassa. En ole oikein ymmärtänyt, miten joku rakastuu lapseensa heti syntymästä. Olen hieman aivan helvetin kateellisena lukenut facebook-ystävien avautumisia äidinrakkaudesta ensi päivistä lukien, ja kyllä, kokenut hirveää syyllisyyttä. Mikä minussa on vikana kun en ole kokenut tuollaista?

Onhan pikkuässä ollut ihana. Ja aivan hirveän kamala myös, vaativainen, vaikeasti tulkittava, ja ihan vieras. Se tuli ulos minusta ja oli ihan muukalainen, muutti meille ja muutti siinä sivussa ihan kaiken.

Olen kuitenkin pärjännyt äitinä ihan hyvin, koska vauva on ilmeisen hyvinvoiva ja normaalin oloinen puolivuotias, mutta syvät yhteenkuuluvuuden ja tuttuuden tunteet ovat antaneet odottaa itseään. Ne alkavat olla täällä vasta nyt.

Olen puolessa vuodessa tutustunut niin maan perusteellisesti syyllisyyden tunteisiin. Imetysinhosyyllisyys, oman ajan kaipuun syyllisyys, negatiivisten tunteiden aikaansaama syyllisyys. Olen syyllistynyt siitä että syyllistyn joka asiasta. Eihän minua edes arvostele kukaan!

Olen rakastunut mieheeni uudelleen, nähnyt hänestä kuoriutuneen isän ja arvostanut niin ettei sanat riitä.
Olen hetkittäin myös ollut juuri se raivopää jollaiseksi pelkäsin tulevani: että vain minun tapani on oikea tapa.
Olen seissyt olan takana neuvomassa vaikka lupasin etten.
Olen huomannut ettei parisuhde ole enää ennallaan, ja kokenut ahdistusta ettei se koskaan enää tule olemaankaan. Me olemme nyt perhe, pikkuässä menee kaiken edelle ja niin sen vain kuuluu ollakin. Mutta silti, edelleen huonona hetkenä mietin, mikä meillä oli ollessa vain kahdestaan, eläinlauman kanssa. Miksi tähän piti ryhtyä. Ja myös, vieläkö tämän voisi jotenkin perua.

Puoli vuotta äitinä on opettanut, että siedän univajetta paljon paremmin kuin osasin aavistaa. Puolessa vuodessa olen oppinut, että olen aika lyhytpinnainen ihminen, mutta onneksi olen myös vähitellen oppinut venyttämään pinnaani, kun oma kiukuttelu ei kerta kaikkiaan auta mitään. Olen itsekeskeinen, mukavuudenhaluinen, laiskakin - ja kaikesta siitä olen nyt puoli vuotta opetellut hiukan luopumaan.

Äitiys ei ole ollut minulle mikään täyttymys tai kutsumus. Elämäni oli oikein hyvää ja täyttä ennen lastakin. On kestänyt puoli vuotta löytää äitiydestä rakkaudentäyteisiä tunteita, antautua sille että tuo puolimetrinen tarvitsee minua, riippumatta vuorokaudenajasta tai siitä, mitä minulla on kesken. Ja ennen kaikkea sisäistää, että niin sen kuuluu ollakin ja että se on ihan ok.

Olen myös huomannut, että äitiydestä puhuttaessa on aina muistettava korostaa, että onhan tää ihan tosi ihanaakin, vaikka joskus vähän väsyttää. No ei se aina niin ihanaa ole. Mutta se, että sanon sen ääneen, ei tarkoita, etteikö pikkuässä olisi maailman tärkein. Minulta on vain kestänyt melko pitkä tovi tajuta se. Olen kyllä hoitanut pestini, mutta vähän koneena, ainakin hetkittäin. Ja minusta nyt vain on helpompi olla tuollaisen ipanan kanssa, joka jo tekee muutakin kuin vain räpsyttää silmiään ja tuijottaa vakavana. Kummallista sinänsä, sillä ennen lapsensaamista osasin kuvitella meille vain vauvan, en taaperoa saati vanhempaa. Nyt huomaan odottavani, että meilläkin on näsäviisas nelivuotias, joka tahtoo niin maan perhanasti kaikenlaista.

Ollaan siis vauvavuoden puolivälissä. Alkaa yhä useammin olla sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Jos olisi pitänyt antaa todennäköisyysluku selviämiselle siellä ensimmäisen ja toisen kuukauden kieppeillä, olisi luku ollut jotakuinkin 30%. Nyt ollaan jo vahvasti 80%:ssa. Joten pieni selkääntaputus minulle!

Miten sitten summaisin tämän kuluneen äitiperiodin? Aika monesti olen viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt ihmetellä, miten minusta, happamasta ja negatiivisesta ihmisestä, jonka lasi on aina puolityhjä, on voinut tulla jotain noin nauravaista, positiivista ja iloista. Onneksi lapset rakentuvat molemmista vanhemmistaan, ja pikkuässä on tainnut saada jaossa isältään silmien lisäksi myös jotain muuta. Tytöstä polvi paranee, vaimitensenytoli.