Kotisupernanny unikouluttaa

Kuten on ehkä tullut mainittua, Pikkuässä on ollut aina huono nukahtamaan. Välissä on ollut huonoja kausia, tosi huonoja kausia ja vähän parempia kausia, onneksi jonkinlaisessa balanssissa ettei tässä ole ihan kokonaan lähtenyt järki.

Nukuttaminen on taas luisunut siihen suuntaan, että pitää silitellä ja taputella ja laulella ja olla läsnä hiljaa hengittämättä ja koittaa hiippailla unen tulon jälkeen pois huoneesta. Samaan tahtiin yöheräämiset lisääntyy eikä uni tule ennen kuin on karjuttu puolitoista tuntia pää punaisena. Ei hyvä.

On unikouluyritelmä. En halua jättää lasta yksin huutamaan (vaikka totuuden nimessä kerron että olen hetkellisesti tehnyt niinkin, kun ei vain ole hermo kestänyt kuunnella tuntikaupalla jatkuvaa parkua), mutta en halua enkä voi myöskään istua koko iltaa pitämässä kättä pinnasängyssä. Nyt on menossa ilta nro kolme ja ihan hyvältä näyttää. Kiivas seisomaannouseminen ja pinnasänkyä ympäri tepsutteleminen vaan tuo omat haasteensa, mutta josko niistä pääsisi yli.

Ilta 1: Imetän sängyllä. Laitan lapsen hereillä sänkyynsä, unipupun kainaloon (olen tätä edeltävinä viikkoina siirtänyt uniassosiaatiota minun peukaloni hipeltämisestä pupun hipeltämiseen, työntämällä pupua väliin joka nukutuksessa), sanon että nyt nukutaan, hyvää yötä. Siirryn puoli metriä sivuun pinnasängystä, istun hiljaa paikallani, en ota kontaktia lapseen. Annan lapsen mönkiä ja touhuta sängyssä niin kuin parhaaksi näkee, ja hänhän touhuaa. Kun alkaa kitinä, lasken lapsen takaisin makuulle pinnasängyn laidalta ja sanon hyvää yötä, laitan unipupun, siirryn kauemmas. Moukan tuuria, eka ilta menee hyvin, lapsi jää makuulle, inisee hetken ja on unessa.

Ilta 2: Imetän. Laitan lapsen sänkyynsä, pupu, hyvää yötä. Siirryn metrin syrjään sängystä, istun hiljaa, ei kontaktia. Alkaa helvetinmoinen kiipeilyralli joka jatkuu hyväntuulisena kolme varttia, sitten tulee nukahdus siksi aikaa että ehdin olohuoneeseen. Kuuluu parku ja lapsi on taas pystyssä laitaa vasten. Sitten menee puolitoista tuntia niin että lapsi huutaa kurkku suorana, kiipeää aivan unisena makaroninlöysänä uudestaan ja uudestaan pinniksen laitaa vasten seisomaan, irrottaa otteensa ja minä koppaan ja lasken aina siitä lapsen uudelleen makuulle. Valehtelematta laskin lapsen alas lähemmäs sata kertaa, koska tätä kesti puolitoista tuntia ja lapsi ponkaisi ylös heti kuin olin laskenut hänet makuulle. Minuuttiin mahtui vähintään se yksi ponkaisu, parhaimpiin varmaan kolme. Lopulta tuli uni.

Ilta 3: Imetän, laitan sänkyynsä, pupu, hyvää yötä. Kiipeilyä kestää n. 20 min ja lapsi jää makuulle, mönkii, inisee, laulaa unilaulua. Meinaa nukahtaa, mutta päättää vielä kiivetä pari kertaa. Laitan aina makuulle enkä puhu mitään. Lapsi jää nukkumaan.

Olen tänään siirtänyt peittoni ja tyynyni takkahuoneeseen, sillä nyt loppuu yöimetys ja hetkeksi siirretään vetovastuu öistä miehelle. Pikkuässä on 9 kk (paria päivää vajaa). Hampaat (huomaa monikko) tekivät jo valmiiksi pielessä olevalle imuotteelle jotain, josta seurasi vesikellot molempiin nänneihin. En kestä olla yötuttina enää. Olen imettänyt kahdesti yössä, aamuyöstä neljän aikaan ja siitä parin tunnin päästä uudestaan. Ei se nälkäänsä enää syö, herää tottumustaan. Iltaisin menee ämpärillinen puuroa ja maitoa päälle.

Vähän on haikea fiilis. Ei niinkään imettämisen takia, vaan sen, että jos yöimetys loppuu, loppuu myös jokaöinen vieressä nukkuminen. Aamuyön ekalta imetykseltä Pikkuässä on jäänyt kainalooni nukkumaan, ja onhan se tosi haikea ajatus, ettei se pieni lämmin pirpana enää tuhisekaan kyljessä kiinni. Kummasti on kroppa tottunut S-mutkalla makaamiseen, enää ei edes kolota mistään eikä puudu raajat.

Vaan minun jaksamiseni vaatii nyt sitä, että nukutukset helpottuisi ja yöt kävisi yhtenäisemmiksi. Tuulta päin siis. Voi olla että viikon päästä palaan raportoimaan että palasimme entiseen. Katsotaan.