Ensin tapahtuu, sitten sattuu

Kävipä marraskuisena torstaina niin, että Pikkuässä nappasi kameran hihnasta kiinni. Kamera oli keittiön pöydällä, hihna oli unohtunut roikkumaan pöydänreunan yli, ja Pikkuässä oli lattialla. Niin oli myös Pikkuässän vasen käsi, ja kamera putosi objektiivi edellä käden, tarkemmin ottaen vasemman käden peukalon, päälle.

Minä en tätä tapausta nähnyt, sillä olin ulkona pitämässä ratsastustuntia. Tunninpidon keskeytti tuuletusikkunasta kuulunut huuto, joka tavoitti ensimmäisenä ratsastusoppilaideni korvat ja sitten vasta minut. Miehen äänessä oli niin voimakas hätä että pistin juoksuksi.

Pikkuässän peukalonpää oli halki. Lerpatti irtonaisena. Verta oli miehen paidassa ja pisaroina lattialla ja peukalon kynsi löytyi kokonaisena sieltä veren seasta ja lapsi itki ja mies itki. Olen todennut ennenkin että olen hämmentävän rationaalinen tyyppi tällaisissa tilanteissa - sen verran olin sekaisin etten löytänyt kännykästä numeroa ensiapuun tai terveyskeskukseen, mutta nollakaksnollakaksnollakaks tuli mieleen ja sieltä yhdistettiin. Vaan sanonpa, että olin melkoinen perkele puhelimessa sille ensiapuihmiselle, joka sanoi venyttäen että no laita siihen haavaan kylmää vettä ja anna panadolia... Tässä nyt jumalaut panadolit auta kun koko sormenpää repsottaa irti!

Sitten tapahtui monta asiaa: pakattiin huutava lapsi kaukaloon ja ajettiin kotikylän terveyskeskukseen. Minua oltiin puhelimessa yhdistelty ties minne enkä enää tiennyt kenen kanssa olin puhunut ja minne piti mennä, joten menin ensimmäiseen vastaantulevaan terveydenhuoltolaitokseen. Siellä piti ensin vain sairaanhoitajan katsoa, sitten tuli lääkäri ja toinenkin lääkäri ja minun tekemäni pikakääre sormesta avattiin. Ai kauhee se on NOIN pahasti, ei me voida tehdä tälle mitään. Valokuvia sormesta ja soittelua ja sitten käsky ajaa Hämeenlinnaan ensiapuun. Siellä lisää katsojia, röntgen (ei murtumaa), odottelua, valokuvia, soittelua, kuljeskelua. Lapsi piti pitää syömättä ja juomatta, jos tulisi nukutus. Ja tulihan se, mutta vasta seuraavana päivänä ja Tampereella TAYSissa. Siellä oltiin aamulla aikaisin, vietettiin päivä lastenkirurgian osastolla ja kotiin päästiin kahtatoista tuntia myöhemmin.

Pienet päiväunet

Pieni urhea potilas!
Sellaisia äidinrakkausläikähdyksiä, ettei ole sanoja.

Kun pieni on vain niin reipas niin reipas vaikkei ole saanut syödä mitään, ja on menty hisseillä edestakaisin ja näytetty sormea vieraille ihmisille jotka ovat halunneet tulla ihan liian lähelle ja pitää kädestä väkisin kiinni. Miten pieni ei itke yhtään paitsi silloin kun joku katsoo sormea. Miten pieni päristelee vain suutaan ja on reipas.

Ja kun viimein leikkaussali on valmis ja on meidän vuoro, ja kun pieni nukutetaan siihen minun syliini. Vaikka anestesialääkäri on ollut ihana ja kertonut tarkkaan, mitä tapahtuu ja mitä tehdään, ja sanonut vielä: "tiedän että lähdet täältä tunnekuohussa mutta me pidetään sun lapsesta hyvää huolta, se on meidän työ", niin silti, kun lapsi menee veltoksi siinä sylissä ja pitää antaa hänet käsistä pois, niin tuntuu että sydän pakahtuu juuri siihen paikkaan. Ja vielä enemmän meinaa pakahtua, kun pitkien tuntien jälkeen saadaan hakea pieni heräämöstä - kun itku kuuluu hissiaulaan asti ja sieltä pieni tuodaan ja miten se kurkottaa hoitajan sylistä minun syliini ja liimautuu siihen kiinni. Minun pieni minun pieni.

Sormi siis korjattiin nukutuksessa. Suurin haaste oli haljenneen kynsipedin korjaaminen, jotta tulevaisuudessa Pikkuässälle kasvaisi yhtenäinen ehjä kynsi. En voi muuta kuin ihailla kirurgia joka tuollaista työtä tekee. Ja muuta henkilökuntaa tuolla, kipeiden lasten kanssa. Ja niitä lapsia! Ja niiden vanhempia! Meillä ei sitten kuitenkaan ollut sillä tavoin hätää, ja visiittimme kesti vain päivän. Kun taas huonekaverimme oli ollut jo viikon, ja puheista kaikui että ei ihan lähipäivinä ollut asiaa edes haaveilla kotiinpääsystä.

Nyt Pikkuässän kädessä on nyrkkeilyhanskan kokoinen tollukka, jonka kanssa pitäisi pärjätä viikko. Ollaan leikeltu bodyjen hihoja halki jotta saadaan lapselle vaatteet päälle. Pikkuässää mokoma mollukka ei tunnu häiritsevän, onhan hänellä toinen käsi jolla voi sitten tarttua kun toisella ei pysty. Konttaaminen sujuu ihan hienosti nyrkkeilyhanskan kanssa. Ihme tyyppi. Ihmeellinen pieni ihminen.

Ei haittaa tollukka, osaan juoda myös yhdellä kädellä