sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Kun on pakko

Havainto: normaalissa arjessa olen ollut väsynyt, pääkipuinen, huonovointinen, laiska, mukavuudenhaluinen ja viihtynyt lähinnä vaakatasossa niin paljon kuin mahdollista. Sitten keskiviikkona kävi jotain sellaista joka hajotti arjen - 27-vuotias ponini sairastui, oli lakannut juomasta ja kuivui ja sai ähkyn. Valvoin koko keskiviikon ja torstain välisen yön, nukuin kahteen otteeseen tunnin, ja torstai-aamuna oltiin kahdeksalta trailerin kanssa matkalla klinikalle. Klinikalla vierähti kahdeksan tuntia ponin tiputuksessa ja letkutuksessa ja seurailussa. Noilla kahden tunnin yöunillani ja huolesta krampissa lähdin edelleen kipeän ponin kanssa klinikalta kotiin, poni kanyloituna ja tippapussi ja tarvikearsenaali takapenkillä. Ja vedin siis itse traileria vaikka pikku-ee on edelleen ajamatta enkä ole traikku perässä ajanut muuta kuin pieniä siirtoajoja pihalla.

vanha rakas kipeä pieni poni

Ilta jatkui edelleen ponia hoitaen eikä huoli päättynyt vielä perjantaina tai lauantainakaan. On kai turha mainita että säännölliset syömiset ja runsaat juomiset ja lepäämiset silloin kun siltä tuntuu jäivät kokonaan. Söin särkylääkkeitä kuin leipää, nyt kylläkin vain Panadolia koska olin ehtinyt ruoskia itseni henkisesti juovikkaaksi niistä Buranapillereistä joita olen pääkipuuni syönyt. 

Lauantaina oli lisäksi jo aiemmin sovitut ladonseinätalkoot, purettiin heinäladon päätyseinä ja rakennettiin se puusta uudelleen isäni, veljeni ja tietenkin Johanneksen kanssa. Päivä oli helvetillisen kuuma, ja yritin siinä hevosenhoidolta ja poninvahtimiselta ja ruuanlaitolta ehtiä vähän auttaakin työmaalla. Oikeastaan vasta tuolloin lauantaina stressi ponin selviämisestä alkoi laueta siinä määrin, että aavistelin migreenin tulevan. Ja söin lisää Panadolia. Lauantain työt alkoivat hieman ennen yhdeksää aamulla, ja sisällä päivän päätteeksi olin hieman yhdeksän jälkeen illalla. 

Nyt huomaan, että olen sieltä keskiviikkoillasta asti juossut ympäripyöreitä päiviä, nukkunut vähän ja huonosti, hypännyt yölläkin tallissa ponia katsomassa, ajanut autoa ja erilaisia yhdistelmiä (esim. henkilönostinta) vaikka normaaliarjessa en ole kokenut olevani turvallinen liikenteessä edes kauppareissulla koska koko ajan on ollut näköä haittaava migreeniolo tai muuten vaan häiritsevä kuvotus. Sekä äiti että mies ovat kyselleet, miten itse jaksan, ja olen vain vastannut etten ajattele sitä. En vain ole ehtinyt tai voinut ajatella sitä. 

Ihminen jaksaa mitä vaan kun on pakko. 

Kun ei ole pakko, voi olla vaakatasossa ja valittaa pahaa oloa. 
Ja se on ihan ok, aina ei tarvitse eikä voi olla urhea ja reipas. Mutta joskus on pakko, ja kyllä siitä selviää. 

Nyt tosin suunnitelmissani on levätä muutama päivä, syödä karkkia (joka on taas alkanut kelvata, kummallista) ja katsoa telkkaria. Olen hukannut näinä päivinä puolitoista kiloa painoakin joten ehkä vähän saa mussuttaa. Ponikin osoitti viimein lauantai-iltana reipastumisen merkkejä ja taitaa vielä jaksaa porskuttaa eteenpäin. 

Huomaamattani olen siis päätynyt raskausviikolle 10, kuva kuvusta on ottamatta mutta ehkä ensi viikolla sitten. Kupu tahtoo oudosti pömpöttää ja jotkin kurkotukset kiristävät omituisessa paikassa alavatsalla. Olen hetkittäin varma että niitä on siellä kaksi. 

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jee jee... kaksi lastenlasta yhdellä kertaa. Sehän sopii ainakin mammalle oikein hyvin.... No, yksikin kerrallaan on oikein kiva.

Sanna kirjoitti...

Hianosti meni kommentointi! :)

vauvamaailmaan kirjoitti...

Kaksi odotusta migreenisenä panadolilla ja tiedän mistä puhut! Jos yhtään lohduttaa niin se migreeni voi tasoittua jossain vaiheessa raskautta (tai sitten ei).