Sopeutumista

Olen rutiineja rakastava ihminen. Hermostun jos tulee tunne etten hallitse. Olen näillä näppäimillä ollut vuoden ajan äiti, ja jos jotain olen oppinut, niin sopeutumaan. En ihan nikottelematta, mutta tuollainen alle metrinen kaveri ei neuvottele. Sillä on oma rytminsä (rytmittömyytensä), ja me aikuiset sitten vain hippaloidaan mukana. Muokataan kaikki muu niin että lapsen olisi hyvä. Se on aikamoinen muutos se, eikä sitä todellakaan tajua ennen kuin saa lapsen.

Nyt tuntuu ihan älyttömältä kun miettii, millaista oli ennen Pikkuässää. Mitä ihmettä me tehtiin? Töitä. Mutta töitä tehdään nytkin, ihan niitä samoja kuin ennenkin. Eläinlauma on melko lailla sama, ne hoidetaan siinä missä ennenkin. No okei, harrastaminen on se mistä tingitään. Ennen lasta mies laittoi kellon soimaan kuudelta ja lähti lenkille, ja tuli lenkiltä minulle kaveriksi aamutalliin puoli kahdeksan. Nyt nukkuminen on pyhä - jos yö sujuu ilman mystistä yökakkaa tai muuta veuhtomista, on nukuttava niin kauan kuin suinkin. Ja minäkin olen hinannut herätyskelloni hätävarasoiton vartilla eteenpäin, jos vaikka kävisi tuuri ja saisikin nukkua... Usein ei käy.

Minäkin harrastin enemmän ennen lasta. Saatoin mennä iltapäivällä ratsastamaan. Nyt yritän hoitaa työni ja vapaa-aikani iltapäivään mennessä, koska sitten mies lähtee töihin ja jään ipanan kanssa kaksin. Ei siinä paljon ratsastella tai pidetä tunteja. Toivon, että tämä muuttuu sitten kun Pikkuässä oppii kävelemään ja pystyy keksimään joitain ulkoleikkejä itsekseen. Ehkä sitten voisin kuvitella ratsastavani ja katsovani samalla pihalla hyörivän ipanan perään. Ehkä. Ehkä elän haavemaailmassa mutta älkää ampuko alas ihan vielä.

Uusin sopeutumispaukku tuli muutama viikko sitten. Pikkuässä jätti kolmannet päiväunet pois. Ne kolmannet, puolen tunnin minitirsat siellä puoli kuuden maissa, olivat minulle "ehdottoman tärkeät", koska otin niiden aikana hevoset sisälle. Vähitellen kävi niin, että lykin vaunuja kauemmin kuin mitä Pikkuässä nukahdettuaan nukkui, ja lopulta se ei suostunut enää nukahtamaan. Vaan hevoset on silti otettava sisään. Stressasin tästä aikani. Mitä minä nyt teen? No, sopeudun. Nyt vaatetan Pikkuässän, istutan sen vaunuihin, jemmaan taskuihin maissinaksuja tai näkkileipää, menen talliin, talutan ehkä jonkun kiltin hepan sisään samalla lykkien vaunuja toisella kädellä. Eläväisemmät yksilöt täytyy hakea ilman vaunuja, joten sitten on vain pakko jättää Pikkuässä talliin, riisua sen tumput, antaa maissinaksu, ehkä avata radio, ja pistää juoksuksi. Toisinaan sydäntä riipii kun lapsi itkee kärryissään ja mietin, tuleeko sille nyt joku varhaislapsuuden hylkäämistrauma kun se joutuu olemaan joitain minuutteja yksin tallissa minua odottamassa. Tiedän että on äitejä jotka eivät ikinä suostuisi tekemään näin. Minulla ei oikeastaan ole vaihtoehtoja.

Pysyvää on vain muutos.
Siinä on syvä viisaus. Muutos ei tunnu aina mukavalta, mutta olen löytänyt itsestäni uusia ulottuvuuksia kun olen koittanut sompailla tässä työn ja lapsenhoidon ristiaallokossa. Pystyn tinkimään aika paljosta sellaisesta, mistä ajattelin ennen lasta etten ikinä tingi. Olen myös huomannut, miten paljon ehtii pienessä ajassa kun oikein laittaa hösseliksi. Hallitsen välillä ihan mahdottomilta tuntuvia kokonaisuuksia enkä hämäänny kovin helpolla. Vaikka ei sillä, välillä leikittelen ajatuksella jos asuisikin kaupungissa kerrostalossa ilman lemmikkejä ja olisi ihan vaan kokonaan kotona lasta hoitamassa, eikä yrittäisi yrittää siinä sivussa. Lähtisi muskareihin ja systeemeihin kepoisasti vaunutellen ja ajelisi julkisilla kulkuvälineillä tapaamaan kavereita. Kauppa olisi alakerrassa, sen kun nappaisi lapsen kainaloon ja kävisi. Erityisen syvästi tätä mietin eräänä marraskuisena iltana, kun oli mustaa ja pimeää niin kuin vain haja-asutusalueella voi olla, ja tuli vettä vaakana ja minä vedin kokosadepuvun niskaani, kumisaappaat jalkaani ja lähdin otsalampun valossa lykkäämään vaunuja liukkaalle pihatielle, koska pienhenkilö oli uniansa vailla ja hevoset haettavana. Ajattelin, ettei tässä ole järjen hiventä. Eikä ollutkaan. Mutta onko missään? Onneksi ihminen on sopeutuvainen.