Kehitys tulee yhtenä vyörynä - Pikkuässä sanoi viime viikolla ensimmäisen sanansa. Ja ei, se ei ollut äiti eikä se ollut isi, se oli KSSA (with silent I). Eli kissa. Ja juu, Pikkuässä tietää mikä on KSSA. Se on se joka menee naukuen eteisessä edestakaisin kun minä makkarissa koitan tuuditella Pikkuässää untenmaille. Silloin ihan lupsuvat silmät rävähtävät apposen auki ja suusta livahtaa ilahtunut KSSA! Ja se on se tyyppi joka menee hiekkalaatikolleen ja alkaa kuopia - silloin vaihtuu konttaussuunta ja uusi kurssi valitaan sen mukaan, missä KSSA on.
Välillä toki sattuu virheitä: ikkunasta näkyviä hevosia ehdotellaan välillä KSSAksi ja toisinaan koirallekin huudahdetaan KSSA! Useammin kuitenkin koiraa tarkoitetaan silloin kun kiljutaan äärimmäisen korkea, pitkä ja kimeä ylä-c.
Pikkuässä myös ymmärtää puhetta. Hämmentävää, että olen kohta vuoden kalkattanut mitä milloinkin ja nyt tuo pikkuihminen tajuaa mitä sanon. Kun kysyn, miten taputetaan, se taputtaa. Kun kysyn, missä KSSA on, se osoittaa. Kun sanon halitaan, saan aika usein ihanan pikkuihmisen halauksen ja hempeää yninää.
Tahtominen lisääntyy. Ja protestikirkuminen kun ei saa mitä haluaa. Usein pikkuihminen haluaa näpelöidä tietokonetta (no tietty kun minäkin näpelöin) ja saa todelliset raivarit kun kielletään. Tarttuu estelevään käteen ja repii sitä pois ja kirkuu. Sillä on sormissaan samanlainen ote kuin minulla, kun käytän läppärin omaa hiirtä (tai mikä hemmetti tuon kosketuslätkän nimi onkaan). Pikkuässä myös soittaa puhelimella ja tietää, miten mamman puhelimeen saa valon päälle. Leikkipuhelin ei ole mistään kotoisin, aito sen olla pitää.
 |
| Haloo, kuka siellä? |
Lopettaminen sujui luonnostaan. Mentiin melko pitkään kahdella imetyksellä päivässä, aamulla heti herättyä ja illalla viimeiseksi. Tuli pari aamua jolloin Pikkuässä alkoi herättyään touhuilla omiaan sängyssä enkä sitten tyrkyttänyt tissiä. Eikä se pyytänyt. Sitten päätin yhtenä iltana, että annankin puuron kanssa korviketta veden sijaan, enkä imetä. Enkä sitten imettänyt. Maailma ei kaatunut, lapsi ei parkunut, nukahti syliini ja siirtyi siitä omaan sänkyynsä. Kyllähän Pikkuässä varmaan söisi vieläkin tissiä jos tarjoaisin, mutta ei se ole sitä pyytänyt eikä protestoinut, kun ei ole ollut tarjolla.
Ehkä tämä taival oli siis tässä. Maailma on ennallaan, minä olen ennallani, lapsi on elossa. Jos joku olisi silloin ensikuukausien aikaan sanonut, että tulen imettämään yksitoista ja puoli kuukautta, olisin nauranut itseni tärviölle. Tai itkenyt ja karjunut ja raivonnut, en tiedä, silloin oli huumori aika vähissä. Mutta niinpä vain imetin. Olisiko palkinnon arvoinen paikka, olisiko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti