Ajattelin kirjoittaa syntymäpäivänä jotain mahtipontista, vajota muistelmiin, päivitellä sitä miten aika on kulunut.
Vaan en osannut.
Edeltävän päivän katselin kelloa. Tähän aikaan vuosi sitten oltiin saavuttu sairaalaan. Tähän aikaan tippui ne verenpaineet. Tähän aikaan sain kipupiikin ja tähän aikaan odotin epiduraalia (kaksi tuntia, huom, kak-si-tun-ti-a!). Sitten tuli ilta. Pikkuässä nukkui levottomasti, heräili, kitisi. Menin itsekin sänkyyn yhdentoista maissa ja otin rauhattoman lapsen viereeni. Siinä me maattiin, kainalokkain, vuoden vanhat äiti ja lapsi. Nuuhkin pienen ohimoita joista vauvanhaju on jo hälvennyt. Ajattelin yötä vuosi sitten, sitä yötä jolloin synnytin tämän pienen ihmisen, sitä yönä jolloin minusta tuli äiti. Ja siihen nukahdin, vauvani unituhinaan.
Syntymäpäivän aamuna syötiin miehen kanssa aamupalaa keittiössä. Kaksin. Pikkuässä konttasi KSSAa hokien olohuoneeseen ja leikki siellä yksinään, luki kirjojaan ja teki pikkusilppua ja kurkotteli sohvalle. Tuntui kummalliselta, että oli vain vuosi siitä, kun se oli aivan uusi, vieras pelottava kääryle. Nytkö se jo meidät jättää?
 |
| Vauhtiraita |
2 kommenttia:
Onnea yksvee! Ihana Pikkuässä olet tuonut vanhempiesi elämään vauhtia, jännitystä ja iloa! Ja hyvä äiti, hienosti selvitty kahdesta viivasta yhteen kynttilään! Söithän itsekin sen kunniaksi kakkua! :D
Kiitos Tytti. Söin kakkua, ja päivä kemujen jälkeenkin söin kakkua, ja kaks päivää kemujen jälkeen syön kakkua... Jota kädet täristen ja otsa tuskanhikeä puskien koristelin juhla-aamuna! Kemujen jälkeen fb-päivitys kuului, että seuraavat synttärit järjestää Hesburger, t. Mutsi mahahaavan partaalla.
Aikamoinen matka kahdesta viivasta alkaen. Enkä tiedä käykö tämä ajan myötä helpommaksi vai vaikeammaksi. Ehkä se on ihan armollistakin, ettei tiedä.
Lähetä kommentti