Sata onnellista päivää

Nytkö ne alkavat? Keskiraskauden sata onnellista päivää, kuten jostain opuksesta luin.

Kummallista, mutta en ole tällä hetkellä kamalan huolissani. Neuvolassa käytiin liki viikko sitten ja dopplerilla löytyi pienen hakemisen jälkeen selvä sydämen jumpsutus. En ollut huolissani edes siinä pöydällä maatessani, kun neuvolantäti (terveydenhoitajiako he koulutukseltaan ovat?) joitain minuutteja joutui etsimään sykettä. Oma verenpaineeni oli ok, painoa oli tullut kolmisen kiloa, tosin syytän siitä osin lomaa ja osin liikkumattomuutta työssä ja harrastuksessa. Ihan tätä tahtia en ajatellut massaa kerätä, muuten olen ihan järjetön valas vuodenvaihteessa. Raskausmahaa saa olla ja tulla, mutta lihavaksi en aio ryhtyä.

Muuta konkreettista neuvolassa ei sitten tapahtunutkaan, oma neuvolantätimme vaikutti ihan mukavalta ja ainakin suhtautui migreeniini vakavasti ja myötätuntoisesti, eikä kuitannut sitä vain olankohautuksella. Tosin nyt tuntuu siltä, että migreeni ihan todella aikoo hieman rauhoittua - ihan kokonaan särytöntä eloni ei vieläkään ole, mutta ehkä tämä kokonaisvaltainen kohtuurauhallinen oloni auttaa myös pääkivun poispysymisessä.

Olen myös ratsastanut vähän enemmän, ja tulevana maanantaina saan viimein noutaa upouuden satulan ponille. Tiistaille sovinkin heti valmennuksen, tosin varoitin valmentajaa sekä ponin että omistajan olevan aivan yhtä huonossa kunnossa. Aloitus olkoon lempeä.

No, valehtelen jos väitän etten ole mistään huolissani. Olen hieman huolissani siitä miten kehoni muuttuu. Ensiksi se näkyy juuri tuossa ratsastamisessa. Ymmärsin, että minulla on ehkä vain kuukausi sellaista edes melko tehokasta ratsastusaikaa jäljellä. Ajatus tuntuu vieraalta ja aika ahdistavalta. En näe itseäni luopumassa harrastuksestani. Toki minulla on taito ja vaadittava lihaskunto ratsastaa perusharrastelijaa pidemmälle, mutta väistämättä tässä käy niin, että olen jossain vaiheessa niin etupainoinen muumi ettei minun ole enää hyvä olla kyydissä. Vatsalihakseni huitelevat kohta mihin sattuu ja kaikki tärkeät kroppaa koossa pitävät mekanismit lonkissa löystyvät ja siirtyvät mikä minnekin. Siinä ei kerta kaikkiaan enää voi ratsastaa hyvin. Eikä turvallisestikaan. En ole niinkään huolissani siitä mistä esim. uusimman Vauva-lehden liikuntajutussa oltiin, hölskymisestä, koska ei taitava ratsastaja hölsky. Taitava ratsastaja kantaa ja hallitsee kehonsa syvillä vasta- ja selkälihaksilla. Mutta entä kun ne tarvittavat lihakset tuupataan syrjään eturepun tieltä? Äkkinäisten liikkeiden riski toki on, mutta väitän että äidin taito ja osaamistaso tulee tässäkin sikiön turvaksi - kehonhallinta myös niissä tilanteissa, joihin ei ole varautunut. Kokematon jää kaikista äkkiliikeistä jälkeen ja ikään kuin ihmettelemään, mihin hevonen hävisi tai koittaa hävitä. Kokenut hätkähtää ja seuraa mukana ja ottaa tilanteen haltuunsa eikä retkahtele miten sattuu.

Vaikka raskaus on kai naisen keholle asioista luonnollisin, minusta siinä on silti jotain aika luonnotonta. Minun sisälläni kasvaa joku, joka ottaa minusta kaiken tarvitsemansa ja raivaa itselleen sisältäni tilaa. Minun ajatukseni muuttuvat, ihoni muuttuu, kaikki minussa muuttuu. Välillä tunnen itseni tosi itsekkääksi, kun en ole mitenkään onneni kukkuloilla siitä että minussa asuu lapsi. Minä pitäisin mielelläni sen vartalon, johon olen tottunut. Jota hallitsen.

Toisekseen olen hieman huolestunut asioista joista en vielä tiedä. Nyt täytyy ihan todella alkaa selvittää näitä lomituskuvioita. En osaa kuvitella, millaista on sitten vuodenvaihteen tienoolla, kun olen isosti iso. Kuinka paljon jaksan tehdä töitä? Silloin on kylmää, ehkä liukastakin, on lumityötä ja traktorinajoa ja vedenkantoa ja lämmittämistä, sellaista pientä puuhaa joka täällä asuessa käy liki itsestään. Kuinka paljon raskaus tulee haittaamaan minun selviytymistäni? Pikkuvauva-aikaa en osaa edes ajatella. Nyt käyn tallissa keskimäärin neljästi päivässä, näistä kolme on sellaisia isompia käyntejä (aamutalli ja hevosten tarhaus, sitten tallin siivous ja ruokintaa ja ruokien valmiiksilaittoa ja viimeksi iltatalli, hevosten sisäänhaku ja ruokinta ja tallin sulkeminen yöksi), siinä välissä käyn heittämässä vähän heinää tai muuten vaan katsomassa että kaikki on niin kuin pitääkin. Ja sitten on vielä lähes joka päivä yksi tunninpitorupeama, jossa minun tosin tarvitsee hevosenhoidossa lähinnä vain olla läsnä ja suullisesti ohjeistaa, ja sitten pitää ratsastustunti kentällä ja valvoa taas hevosen poislaittoa. Miten näitä asioita hoidetaan pienen vauvan kanssa? Jota ei saisi jättää yhtään yksin?

Yrittäjänä minä en voi ajatella mistään, että "joku muu" hoitaa. Sellaista kuin "joku muu" ei ole, ellen järjestä. Ja siltikin on asioita, joita se "joku muu" ei voi hoitaa. Ei ole kenenkään muun velvollisuus mennä pannuhuoneeseen lisäämään puita kuin meidän jotka tässä talossa asumme. Ja ennemmin tai myöhemmin tulee se hetki, kun toinen meistä on lapsen kanssa keskenään ja johonkin tarttis pikaisesti mennä. Vaikka sinne pannuhuoneeseen, koska siellä käymisestä on kiinni se että talo pysyy lämpimänä. Mihin minä sen vauvan siksi aikaa laitan? Puenko minä sille kaikki talvitamineet päälle puolentoista minuutin ulkojuoksua varten ja raahaan sen sylissäni sinne ahtaaseen pannuhuoneeseen? Laitan puita pesään toisella kädellä ja pidän vauvaa toisella? En. Vai jätänkö sen sisälle siksi hetkeksi, itkuhälyttimen kanssa sitteriin? Huutaako se siinä ja saa elinikäisen trauman? Syökö koira sen sillä aikaa, istuuko kissa sen naamalle?

Minä en tiedä.
On monta asiaa josta en vielä tiedä, ja tietämättömyys aiheuttaa pientä huolta.

Mutta olkoon hormonipöllyä, olen kuitenkin vakuuttunut siitä että edessäni on nyt sata onnellista päivää. Ylihuomenna pidän tallikokouksen ja saan vihdoin sanoa asiakkailleni että aiomme jakautua. Saan asian sydämeltäni ja ehkä siitä vihdoin voi tulla sillä tavoin tosi, ettei kaikessa sanomisessaan tarvitse varoa ja peitellä.


Ihana hullu mieheni juoksi viikko sitten tämän kesän toisen puolimaratoninsa, ja tunsin siitä todella voimakasta ylpeyttä. Edellispäivänä hän halusi katsoa netistä lastenvaunuja, ja mehän katsottiin (kalliita on ja valikoimaa aivan liiaksi). Kahden viikon päästä meillä on kuusivuotispäivä ja sitä pitää jollain lailla juhlistaa.