Ihan mahdottomasti voi näemmä pelätä menettävänsä jotain sellaista, jonka olemassaoloon ei oikeastaan edes vielä usko.

Eilen oli pelätty ja jännitetty ensimmäinen ultra, jonka pääasiallinen tarkoitus oli siis mitata sikiön niskaturvotusta, joka taas voi viitata mahdolliseen kehityshäiriöön ylittäessään tietyn millimetrirajan.

Mies tuli mukaan ja töppäiltiin ihan urakalla sairaalan ala-aulassa, jossa ei ollut opasteita hissille. Kiivettiin jotain ihme huoltoportaita jotka loppuivat kesken ja palattiin takaisin ja palloiltiin siellä eksyneinä, kunnes ystävällinen hoitsu tuli ja opasti meidät oikeaan aulaan ja oikeaan hissiin. Sinällään tietenkin saa olla kiitollinen, ettei ole tarvinnut sairaalassa ravata niin että nurkat olisivat tuttuja. Oikeassa kerroksessa sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Lopulta kävi kutsu huoneeseen, reipas täti otti vastaan, kyseli vähän (mitä vastataan kysymykseen "kuinka alkuraskaus on mennyt" kun ei ole mitään mihin verrata?) ja siirsi sitten seuraavaan huoneeseen.

Shokki nro yksi. Mieslääkäri. Menin riisumaan pöksyjäni ja lääkäri saneli koneeseen tietoni, mies istui tutkimuslaverin pääpuolessa ja asetteli lääkärin käskystä tyynyä pääni alle kun asetuin siihen makaamaan. Mieleen jää ihmeellisiä yksityiskohtia: lääkäri kysyy mitä työtä teen ja kun vastaan olevani hevosyrittäjä, hän sanoo arvanneensa että minulla on hevosia. Siinä lääkäri sitten selvittää se rasvattu ultra-anturi ojossa miten oli hoitanut naista joka oli jäänyt sydänkohtauksen saaneen hevosen alle ja lopulta kuollut. Kannustavaa. Sain myös käskyn hankkia tukivyön jos ratsastan, syy jäi vähän epäselväksi kun en siinä hämmennykseltäni osannut kysellä mitään. Ei minun ole tarkoitus verenmaku suussa paahtaa treenejä vatsa hölskyen, ei minulla edes ole hevosta jonka selkään voisin enää sitten mennä kun tasapainopisteeni on siirtynyt puoli metriä totuttua edemmäs.

Ei se nyt millään lailla ole hehkeä tilanne maata siinä puolialasti ultraussauva sisuksissa, kun tietää katsomattakin että pääpuolessa mies ei tiedä minne silmänsä laittaisi. Enkä purskahtanut itkuun enkä edes liikuttunut, kun lääkäri löysi etsimänsä: tuossa on sen jalat ja tuossa on pää, se on nukkumassa nyt. Mutta hymyilytti, sillä lailla urvelosti. Siellä se oli. Ylhäisessä yksinäisyydessään, pieni alku.

Mitta päästä pyllyyn oli 5,9 senttiä ja koko vastasi viikkoja aika tarkalleen, neuvolan laskujen mukaan oltiin 12+4 ja ultran mukaan 12+2. Ei siis tarvetta muuttaa laskettua aikaa. Sydänääniä saatiin kuulla hetki. Niskapoimun mittaamista varten sikiötä piti saada kääntymään, ja koska se oli hetken hereilläolon jälkeen nukahtanut taas, piti sitä töniä vatsan päältä painamalla pari kertaa. Niskaturvotukseksi merkittiin 1,2 mm (normaalin raja on 3 mm), joten tällä tietoa ei syytä huoleen. Yhdessä veriseulan tulosten kanssa näistä lasketaan riskiluvut kehityshäiriöihin, ja jos riski on kohonnut, lääkäri soittaa, ja jos kaikki on hyvin, tuloksia kuullaan seuraavassa neuvolassa.

Ehkä sitten, kun päästään ultraamaan vatsan päältä, voi tulla sellainen olo että haluaisi vain katsoa vauvaa ikuisesti. Nyt ampaisin samantien ylös laverilta kun vain sain luvan (tai en edes tiedä, sainko lupaa mutta lähdin kuitenkin). Lääkäri printtasi neljä kuvaa mukaan ja se oli sitten siinä, kiitti ja hei.

Jälkeenpäin on ollut ihan yhtä hämmentynyt olo kuin positiivisen raskaustestin jälkeenkin. Siellä siis todella on joku. Miten se on sinne joutunut? Ja mitä nyt?

Nyt pitää alkaa olla iloinen siitä että on raskaana. Äidin mukaan pitää ruveta sanomaan "hän" eikä "se". Mutta minä sanon kaikista ihmisistä "se"! Siispä leivoin sille kakun, mustikka-vaniljakakun. Nyt mennään maistamaan kakkua ja aletaan olla iloisia ja helpottuneita.