New me

Meet new me, meet the new body.

Niin ajattelin kun kaksi päivää ennen nimiäisiä aloin sovitella komerosta kolttuja ylleni. Osasta tiesin sovittamatta ettei ne mene ja säästin itseni pettymyksiltä. Osan vedin toiveikkaina päälleni vain todetakseni, että oikein hyvin sopii jos kylkivetskarin saa jättää tissikorkeudelta auki. Rinnanympärys on tämän luotettavan mekkokokeen mukaan kasvanut n. kymmenen senttiä. Sen verran retkotti joka mekosta vetoketju auki.

Toinen kasvanut ympärys löytyy vähän alempaa. Lantio on levinnyt samaiset kymmenen senttiä. Se tarkoittaa sitä, että jalkaani mahtuu legginssit, sukkahousut, äitiyshousut (joita en enää niin välittäisi käyttää), ja tuulihousut jos oikein vetää mahaa sisään. Jopa läskifarkuiksi nimeämäni vanhat farkkuni täytyy kiskoa hampaat irvessä kiinni. Vuosi sitten en voinut pitää niitä jalassa koska ne yksinkertaisesti putosivat päältäni ellei niitä köyttänyt vyöllä tuhanteen ryppyyn.

Eilen oli neuvola ja vauvan lisäksi siellä mitattiin vähän muuttunutta äitiäkin. Vaaka näytti seiskalla alkavaa lukua. Omaan painoon on matkaa kymmenen kiloa. Kymmenen kiloa on kyllä lähtenytkin siitä loppuraskauden painosta, mutta nyt viimeiset viikot vaa'an lukema on sitkeästi nököttänyt tuossa 71-73 kilon välillä. Nimiäisistä otettuja kuvia katsoessani totesin näyttäväni lihavalta. Totesin saman asian myös reuhtoessani päivää ennen nimiäisiä vaatekauppojen sovituskopeissa kolttuja päälleni ja pois. Keho on muuttunut. Enkä pidä siitä miltä kehoni nyt näyttää. Neuvolantäti yritti lohduttaa, että puoli vuotta on sellainen aika kun voidaan realistisesti ajatella menevän raskaudesta ja synnytyksestä palautumiseen.  Tiedän kyllä että minulla aikaa ilman vauvamahaa on kulunut vasta kuusi viikkoa. Mutta silti. Jokseenkin ruusuisesti ajattelin, että hukkaan kaikki keräämäni 20 kiloa synnytyssaliin tai ihan viimeistään seuraaviin viikkoihin, kun opettelen imettämistä. Kanssasisaret, se ei mene ihan niin!

Painonpudotukseni suurin kannustin on se, että omistan ponin. Sen ponin joka on viettänyt talven valmentajallani ratsastettavana. Ja se poni on sen kokoinen poni, että olen sille ihannepainossani juuri sopiva. Kovin paljon painavampana en halua sitä ratsastaa. Näillä kiloilla, en todellakaan. Joten jotta saan ponini taas kotiin ja käyttööni, on minun ohennuttava takaisin siihen mistä lähdettiin, tai ainakin hyvin liki.

Rankat kemut!

Nimiäisiä juhlittiin siis eilen. Oltiin molempien suvuissa ensimmäiset, jotka eivät kastaneet lasta. Jännitti, miten tähän reagoidaan. Turhaan jännitti, kaikki asianosaiset osasivat pitää mölyt mahassaan, jos kellään nyt ylipäätään oli jotain tätä päätöstä vastaan. Minä en halunnut päättää lapseni puolesta lapseni uskontoa. Olen ollut ikäni tapakristitty eikä kirkko ole merkinnyt minulle mitään. En ole ateisti, mutta en myöskään katso tarpeelliseksi kuulua kirkkoon. Minä uskon omalla tavallani, ilman kirkkoa, ja niin on hyvä. Lapseni päättäköön omasta uskostaan sitten kun on sen ikäinen että voi sellaisia päätöksiä tehdä. Hänet kuitenkin siunattiin juhlassaan, ja lisäksi hänelle luettiin runoja ja soitettiin laulu. 

Itse luin ääni väpättäen Eino Leinoa: 

Sua katson vaan, sua katson vaan,

sua katselen silmät veessä.

Tää onneni on niin outo ja uus,

sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,

mun syömeni hehkuu ja halaa.

Sua katson ja säästän ja silitän vaan

kuin kerjuri leivänpalaa. 

Lapsen nimi on kaunis ja sointuva. Täällä blogissa hän esiintyy tästä lähin pikkuässänä. Ihan kaikkea ei nettiin parane laittaa. Kuvia laitan kuitenkin, muutamia ja toisinaan. Kuten esimerkiksi nämä tässä alla: 

Melkein-hymy ja melkein-tarkka kuva

Kuule johtajaasi, koira!

Igor-koira rrrrrakastaa pikkuässää. Mutta hillitysti! Igorin tuntevat eivät ehkä voi ymmärtää, miten "Igor" ja "hillitysti" voi esiintyä samassa lauseessa. Mutta näin se vain on. En ole tiennyt, että tuo mörön mittoihin venynyt koiranrohjake voisi osata olla niin varovainen ja lempeä ketään tai mitään kohtaan. Pikkuässä on selvästi saanut tielleen uskollisen ystävän ja vartijan.


Kuusiviikkoisella pikkuässällä on ehkä jonkinlaista rytmiä olemassa. Ehkä. Ikävä kyllä se rytmi on sellainen, että illat venyy tuonne yhteen taikka kahteen yöllä ennen kuin uni tulee. Sitten syödään neljän maissa ja nukutaan seitsemään tai kahdeksaan. Jos pikkuässä ei herätä silloin, koirat ja kissat herättää. Nukumme kohtalaisen hyvin mutta kohtalaisen vähän. Kuusi tuntia unta kahdessa erässä miinus syöttötauot (n. 20 min per laaki) ja jälkinukuttelut (mitä vaan minuutista puoleentoista tuntiin) tekee pidemmän päälle olon aika honteloksi. Vaikka ei kai parane valittaa, toiset eivät saa sitäkään määrää unta. Olen kuitenkin onnellinen, sillä olen oppinut nukkumaan vauvan kanssa. Korvatulppia käytän tosin edelleen. Nukumme perhepedissä, vauva meidän tyynyjen välissä omassa makuupussissaan. Toisinaan jätän vauvan jollain syötöllä kainalooni nukkumaan, siinä se nukkuu kaikista parhaiten mutta minä en sitten pysty vaihtamaan lainkaan asentoa. Ehkä vauvan kanssa ei olekaan sellaisia win-win -tilanteita.

Mutta vauva on mahtava. Sillä on mahtava hymy ja se kiljunauraa hoitopöydällä seinään liimatulle naamankuvalle (välillä myös printterinkyljelle ja ikeahyllyille mutta ei se kai ole niin tarkkaa). Maidonsakeuttaja teki meille ihmeitä, turhaan sätin lääkäritätiä. Enää ei ole kivusta kiemurtelevaa ahdistunutta vauvaa, vaan naurava, tyytyväinen tyttö. Viis siitä, että jauheiden ja pullojen kanssa pelaamiseen tahtoo mennä järki. Menköön, kunhan vauvaan ei satu.