Pienin askelin

Pienin askelin opin ja uskallan enemmän tämän vauvan kanssa.

On oltu kaksin kauppareissulla ja käyty sovituskopissakin. Ja kirjastossa.

On ajettu autoreissuja yksin, käyty mamman luona rymsteeraamassa.

On kutsuttu ja vastaanotettu vieraita yksin ja imetetty siinä niin nojatuolissa ja juteltu samalla (oli kyllä vaan semmoinen suorapuheinen rempseä kahden lapsen äiti kylässä, olisi tuntunut hullulta mennä siitä pois imettämään).

On laitettu vauvaa sitteriin siksi aikaa että ehtii laittaa pyykit / käydä vessassa / syödä / vaihtaa vaatteet, ja on todettu ettei se hajoa vaikka vähän kitisisikin.

On alettu nukuttaa vauvaa ulkona vaunuissa eikä ihan koko ajan tarvitse käydä ovenraossa varmistamassa ettei itkuhälytin ole hajonnut.

On alettu pitää vauvaa lattialla peiton päällä ja todettu, että joskus se tahtookin juuri sitä eikä aina vaan sylihetkutusta.

Ja eilen uskalsin mennä ratsastamaan vaikka olin vauvan kanssa yksin kotona. Pakkasin vauvan vaunuihin ja sinne se nukahti, ja hain hevosen ja laitoin kuntoon ja menin kentälle ja ratsastin kunnon treenin niin että tuli kunnolla hiki, ja hoidin hevosen pois ja puuhasin vielä vaikka mitä muutakin, ja siellä vaunuissa se pikkuässä vain nukkui.

On tullut tunteita vapaudesta, vaikka alkuun tuntui, että vauva vei kaiken sen mikä oli minun omaa ja minulle tärkeää ja minun tapojani.

Olen siis oppinut ja oppimassa jotain - sitä kuinka tällaisen pätkylän kanssa eletään.