Vauva on ylihuomenna kuukauden, ja meillä alkaa elo vähän tasaantua. Lue: äidin hormonit alkaa tasaantua, eikä kaikki tunnu enää niin musertavalta. Vauva on kasvanut hurjasti, viime viikon neuvolassa painoa oli jo 4300 g. Muutamat puvut on jäänyt jo pieniksi, ja ollaan siirtymässä kakkoskoon vaippoihin.
Syömispuuhat sujuvat jo melko mukavasti - jos viime kirjoituksessa murehdittiin vielä maidonpuutetta, niin nyt maitoa sitten virtaa yli äyräidenkin. Toinen tissi kuvittelee saaneensa tehtäväkseen ruokkia koko kylän, ja maitoa tulee kuin paloletkusta. Olen jo ampunut itseäni kahdesti maitosuihkulla silmään ("purista tippa maitoa rinnanpään suojaksi imetyksen päätteeksi") ja kerran ammuttiin pituutta, sohvalta yli olohuoneen pöydän! Tästä vauhdikkaasta herumisesta seuraa se, että vauva nielee hirveästi ilmaa ja meinaa ihan tukehtua maitoon, sitä tulee nenästä ja joka paikasta. Röyhtäytän kesken syötön ja syötön jälkeen, mutta joskus röyhy ei vain tule, ja siitä seuraa kipukirkumista. Ja sitä on kamala kuunnella, tuntuu että oma sydän kääntyy nurin kun pieneen koskee eikä voi mitenkään auttaa.
Yöt on hankalia. Ei ehkä niinkään vauvan takia, vaan siksi etten vain osaa nukkua. Säpsähtelen vähän väliä hereille, räpsytän valoja päälle, tarkistan vauvaa joka inahduksesta, koitan syöttää sitä vaikka se vielä nukkuu ja on ehkä vasta tunnin päästä niin hereillä että todella tahtoo syödä. En vain saa kroppaa rennoksi että voisin nukkua. On nukutettu vauvaa pinnasänkyyn (ähkinää), minun viereeni (ähkinää), rintani päälle (ei ähkinää mutta enhän minä siinä voi nukkua), meidän väliin (vähän vähemmän ähkinää, ehkä, joskus), miehen syliin sohvalle (ähkinää, jota minä en ihan aina kuule)... Nyt on menty aika monta yötä siten, että ensimmäisestä yösyötöstä ja vaipparallista menen nukkumaan vierashuoneeseen, ja mies jää vauvan kanssa makkariin. Mies saa nukuttua vaikka vauva vähän ähiseekin unta hakiessaan, minä en. Menen siis kahden oven taakse ja keskityn siihen etten kuuntele. Keskityn siihen, että ajattelen vauvalla olevan kaikki hyvin. Näillä eväillä olen saanut nukuttua kolmesta neljään tuntia, kunnes vauva herättää miehen ja mies tuo vauvan minulle syötettäväksi. Yleensä tässä vaiheessa on jo aamu ja koirat ja kissat aloittavat aamurallin, joten levotonta on. Joskus saadaan vielä pienet aamutorkut otettua, joskus ei. Kumma kyllä, aamulla pystyn nukkumaan vauvan lähellä. Yö on se vaikea.
Vauva on sylikissa. Siksi meille tuli lainaan tällainen:
Se on Tula-kantoreppu! Tämä on lainaversio Ipanaiselta, joka siis myy näitä reppuja ja antaa niitä myös testilainaan kahdeksi viikoksi. Tällainen pitää saada kokonaan omaksi, sen verran helppoa siinä oli vauvaa kantaa. Tuo pystyasento on sille hyväksi, se helpottaa mahanväänteisiin. Ja omat kädet jää vapaiksi.
Mies palasi pari päivää sitten töihin. Jännitti ihan hullun lailla jäädä yksin, mutta niin vain kaikesta selviää. Olen tehnyt itse iltatalleja neljänä iltana, kun lomittaja sairastui. Vauva vaunuihin ja menoksi, hevonen sisään, vaununhetkutusta, seuraava hevonen, ja vaununhetkutusta. Toistaiseksi vauva viihtyy vaunuissa ja nukkuu siellä sikeästi, joten olen selvinnyt aika helpolla. Se loiventaa jännitystä.
Tänään minä palasin hevosen selkään.
Se oli merkittävää ja teki minut koko päiväksi iloiseksi. Tuntuu että olen ihan rapakunnossa ja lihakset on missälie, mutta eiköhän se tästä käänny nousuun taas.
*
Vauva on aika ihana.
Pikkupomo, jonka tahtiin on nyt vain elettävä.
On ollut vaikea luopua omista rytmeistään ja rutiineistaan, enkä ehkä olekaan luopunut kokonaan. Koitan hyväksyä, että nyt täytyy elää vauvan tahdissa.
Olen melko varma, että vauva harjoittelee hymyilemistä.
Olen melko varma, että olen jo saanut siltä pari hymynpoikasta jotka on kohdennettu minulle.
8 kommenttia:
Hei.
25.2.2014 klo 10.55
syntyi meidän Alvar-poika
raskausviikolla 40+4
painoa 3340g ja pituutta 52cm
Synnytys meni hyvin. Paremmin kuin uskalsin toivoa. Olin kotona niin pitkään kuin pystyin (8h) ja sitten lähdettiin yöllä sairaalaan puoli kolmen aikaan. Ihmeen kaupalla Taysissa ei ollut yhtään ruuhkaa. Kuudestatoista salista käytössä oli vain kolme. Ei pahoja repeytymiä, mutta aivan jäätävä kudosturvotus. Olen toipunut pikku hiljaa (ilmeisesti hitaampaa kuin olisin halunnut), vieläkään en kovin hyvin pysty istumaan enkä kävelemään. Paremmin voin kuitenkin jo.
Vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä, hän oli kakkinut lapsiveden vihreäksi ja olimme yhden päivän ekstraa, kun lapsen tulehdusarvoja seurattiin. Jostain syystä multa oli myös unohdettu ottaa streptokokkinäyte neuvolassa. Myös sen takia veriarvoja seurailtiin. Olin tosi väsynyt ja en oikeastaan muista sairaala-ajasta kovin paljoa.
Voimankoetuksena synnytys kalpeni kyllä kotiinpaluun rinnalla. En tarkoita, että olisin halunnut jäädä sairaalaan, mutta onhan se hirveää tulla kotiin vauvan kanssa, kun maito ei ole vielä noussut! Maitoa tuli, mutta se määrä riitti sairaalassa ehkä kaksi päivää, jonka jälkeen vauva vain huusi ja huusi, kun sillä oli nälkä koko ajan. Onneksi mies oli järkevä ja vakuutti itkunsekaiselle äidille ensimmäisenä koti-iltana, että korviketta voi antaa ja se ei tee minusta yhtään huonompaa äitiä. Miten kaikesta voikin saada huonon omatunnon! Annoin korviketta, vauvakin nukkui ja rauhoittui, kun sai mahansa täyteen. Ja koska olin jotenkin onnistunut olemaan ennakoimatta koko imetysasiaa, keittelin siis tuttipulloja ensimmisenä yönä... Ja koska vauva imi tyhjiä tissejä, rinnanpäistä lähti nahkat, vaikka kuinka rasvasin ja kyyneleet vain valuivat silmistä, kun se sattui niin PALJON.
Maito alkoi nousta 4-5 päivää synnytyksen jälkeen ja rinnat ovat edelleen ajoittain kovat ja kipeät ja turpeat. Olen lämmittänyt ne usein ennen syöttämistä lämpimällä kaurapussilla, että vauva saa niistä jotain ulos. Varsinaista rakettitiedettä tämä imetys.
Vauva on nyt viikon ja 3 päivää. Mitään rytmiä ei vielä oikein ole. Mutta vauva nukkuu pitään vaunuissa, edes siellä. Synnytyksen jälkeiset hormonit ovat kamalia ja ne saavat ihmisen käyttäytymään täysin järjettömästi. Ihana lukea, että teillä on elo alkanut tasaantua, sitä kohti mekin suunnistamme.
Karjuessaan vauvan alakeuka väpättää ja saa hetkellisesti äidin epäilemään, mitä ihmettä tälle pitää tehdä. Nukkuessaan vauva on kuin nukke ja hyvällä tuulella hereillä kertakaikkisen valloittava mutruhuuli. Ihmeellistä, että tämä on meidän ikioma.
Tyttis
voi tyttis! onnea pojasta ja ihanaa että tulit kertomaan synnytyksestä, olen ajatellut sinua.
ja voi että miten tuttuja tunteita kirjoitat. kirvelee lukea, se ensi viikkojen huuru, huh. meidän pieni on nyt kuukauden ja nyt on jo ihan hyvin. kyllä se siitä, imetyskin toivottavasti myös teillä. tosin nyt on uudet huolet kun tyttö tuntuu täyttävän kaikki refluksitaudin oireet, maanantaina lääkäriin...
Ihania molemmat tuoreet äiteet! Vielä monta hämmästystä edessä, mutta niin on monta iloakin. On ne täydellisiä, omat lapset ;)
Minusta tuntuu, että olen saanut kolme vauvaa. Yksi joka parkuu tissien perään ja kaksi tissiä, jotka parkuvat vauvan perään. Noiden kolmen välillä valitsee pyhä kolminaisuus - symbioosi, jota minun on vaikea hallita tai edes käsittää.
Vatsani selvisi ilman raskausarpia. Napa on jälleen kääntynyt sisäänpäin, vatsaa toki komistaa tummaakin tummempi linea negra ylhäältä alas asti.
Mutta nuo rinnat.
Tästäkin asiasta tiesin etukäteen vain "Maito nousee yleensä 4-5 päivää synnytyksen jälkeen." Missä oli se tähdellä varustettu pikkuprintti, joka kertoo koko totuuden?
Rintani ovat kasvaneet maltillisesti, ehkä kaksi kokoa, mutta yhdistettynä tähän hoikkaan varteeni ne ovat valtavat. Kipeät ja kovat. Salakavalasti niihin on alkanut piirtyä myös arpia. Ekologinen ajatteluni on saanut väistyä tissien synkronoinnin tieltä. Yön jälkeen parhautta on mennä aamulla pitkään kuumaan suihkuun, mikä helpottaa oloa suunnattomasti. Olen iloinen, että vauva on alkanut nukkua ainakin toistaiseksi yöllä jopa 3-4 tunnin pätkiä. Kääntöpuolena on se, että maito pakkautuu rintoihin. Saan olla tarkkana, etten hommaa itselleni rintatulehdusta. Huomaan välillä juttelevani rinnoilleni niin kuin vauvalle. Toivon vain, etten sorru siihen julkisilla paikoilla.
Tyttis
:D
juuri kirjoitin kaverilleni, miten tietoiseksi olen tullut tisseistäni. ennen ne vain olivat tuossa mukana eikä niistä ollut juuri iloa eikä haittaa. nyt en voi unohtaa niitä hetkeksikään - vauvan itku saa tissit tikuttelemaan ja kirvelemään, tulee hurja eläimellinen tarve mennä lapsen luo ja antaa sille ruokaa.
mulla on nyt kohtsilleen viisi viikkoa synnytyksestä ja nyt alkaa tuntua siltä että maidontulo vähän tasaantuu eikä tissit ole koko ajan ääriään myöten piukkana maidosta. sitten voikin huolestua, onko niissä mitään kun ne tuntuvat niin pehmeiltä...
olen saanut paljon apua lukemalla tätä http://www.vauva.info/foorumi/topic/62-tyhmaet-kysymykset-imetyksestae/page-1 jättimäistä keskustelua imetyksestä. niin paljon imettämisessä on sellaista, josta ei oikein puhuta missään.
Hei,
meidän Tula-kantorepussa ongelmana on se, että vauvan pää hölskyy. Miten olet saanut sen tuettua? Puuttuuko tästä joku remmi?
T
Nyt vasta huomaan tämän kysymyksen! Tulassa kuuluu käyttää erillistä vauvatukea kunnes vauva painaa 7,5 kg, tai osaa itse kannattaa itseään sivusuunnassa.
No ehdin määkin tämän jo unohtaa. Pää hölksyi vaikka mulla oli se vauvatuki. Ehkä jos nyt kokeilis uudestaan, kun Alvar on isompi. Manducassa ja liinassa vauvan pää jää samaan pesään kuin muukin lapsi ja ainakin vielä sille turvalle on ollut tarve. Manduca taas ei tunnu sopivan mulle, kun tuntuu, että olen liian pieni ja reppu ei asetu, Tula ei taas sopinut lapselle (vielä). Liina on vähän rasittava ulkona.
Lähetä kommentti