maanantai 23. syyskuuta 2013

"Tulee ullatus!"

Keskiraskauden ultraääni eli rakenneultra käyty.

Vauva näyttää terveeltä, vastaa viikkojaan, painaa arviolta 342 g. Sillä on aivot ja sydän ja munuaiset ja virtsarakko ja selkäranka ja raajat niin kuin kuuluukin. Minun kohdunkaulani on riittävän pitkä ja toimii normaalisti. Istukka on kohdun takaseinässä, sekin on normaali, napanuora on normaali. Vauva sätkytteli ja liikutteli käsiään ja jalkojaan ja aukoi nyrkkejään, ainakin sen verran kun ehdin nähdä. Ultraajalla on parempaakin tekemistä kuin antaa vanhempien ihastella ruudulta pienen ihmeen sätkimistä, ultrausanturi liikkui koko ajan hakemaan ja mittaamaan seuraavaa tutkittavaa kohdetta joten ei siinä oikein potilas ehdi huokailla vauvaihmettä kun kuva jo vaihtuu.

Mutta sukupuoltaan vauva ei suostunut näyttämään. Ei vaikka miten koitettiin. "Tulee ullatus!" sanoi virolaisittain suomea murtava lääkärinainen.

Jasso.

Olen paininut tämän päivän syyllisyydentunteen kanssa - miksi päällimmäinen tunteeni on pettymys, vaikka olen saanut kuulla että kannan ihan normaalia, tervettä vauvaa?

Hermostuin miehellekin sairaalan pihalla, kun se vaan hoki että poika se on vaikka ei näyttänytkään haarojaan. No saatana jos ei olekaan? Onko mies sitten pettynyt jos lapsi onkin tyttö? Miksi sen täytyy koko ajan vitsailla että poika sieltä tulee?

Ajeltiin mykkinä katsastuskonttoria kohti ja mies pyysi anteeksi. Vitsiksi heittäminen on hänen tapansa prosessoida pettymystä, jonka kohtasi kun vauvan sukupuolta ei nähtykään. Mies sanoi ääneen sen mitä minäkin ajattelin: ei meistä kumpikaan ihan tosissaan osannut pelätä, etteikö vauvalla olisi kaikki kunnossa. Odotimme siis ultralta tosi paljon sukupuolen selviämistä. Olen sättinyt itseäni, miksen ole yksinomaa iloinen ja onnellinen kun vauvamme näyttää kehittyvän normaalisti, miksi olen allapäin kun en saanutkaan tietää, onko se tyttö vai poika.

Mitä väliä sillä sitten on?
Ei niin mitään.
Olen (olemme) ihan yhtä onnellinen kummasta tahansa. Olen kuvitellut molemmat vaihtoehdot, ultraaja tutkii ja katsoo meihin ja sanoo: se on tyttö! Tai, ultraaja tutkii ja katsoo meihin ja sanoo: se on poika! Molemmissa kuvitelmissa minut valtaa yhtä suuri onnentunne. Tyttö meille! Poika meille! Miten ihanaa ja sykähdyttävää ja jännittävää!

Kyse ei siis ole siitä, että odottaisin erityisesti jompaa kumpaa.
Kyse ei ole siitäkään, että haluaisin maalata tulevan lastenhuoneen pinkiksi tai siniseksi, en ole sellainen ihminen. Tuleva mamma kutoo puikot sauhuten vihreitä vaatteita, koska ne sopivat kummalle vaan. Ja saa meillä poika pukeutua punaiseen ja tyttö siniseen, sen ei ole väliä. Sukkahousut on käytännölliset kummalla vaan.

Kyse on vauvan personoitumisesta.
Jollain lailla minulle on todella tärkeää tietää, kumpaa vauvaa odotan. Ajattelen, että sitä kautta tutustun taas vähän paremmin tuohon mahassani sätkivään tyyppiin. Tietäisin siitä sentään jotain. Nyt mietin aika usein, että vauvahan on meille ihan vieras. Siinä on puolet minua ja puolet miestäni, mutta se on ihan oma yksilö. Sillä on oma persoonallisuus ja luonne, enkä minä tiedä siitä mitään. Pääsen tutustumaan siihen sitten kun se tulee ulos minusta, mutta siihen saakka... en minä sitä tunne.

Minä haluaisin myös ajatella lapselle jo nimeä. Joku saattaa pahastua kun vertaan vauvaa koiriin, mutta meillä oli molemmille koirillekin nimet ennen kuin ne syntyivät. Sitä kautta koirista tuli heti jotenkin läheisempiä, vaikka ne olivatkin kasvattajillaan ensimmäiset kahdeksan viikkoaan. Toki voi käydä niinkin, ettei lapsi sitten näytäkään siltä nimeltä jota sille on ajateltu, mutta ei sekään ole maailmanloppu. Minä vain haluaisin tietää, kasvaako minun sisälläni pieni tyttö vai poika.

*

Ostimme me kermamunkit ja joimme kotiinpäästyämme kahvit (minä limun) vauvan kunniaksi. Ihmettelimme, miten hienosti sen sydän ultrakuvassa löi.

Ja sitten me etsimme netistä Terveystalon yhteystiedot ja varasimme ajan yksityiselle gynekologille.

Saatan olla turhamainen.
Minua ei kiinnosta nähdä vauvasta 4D-kasvokuvia, minusta vauvat näyttävät niissä poikkeuksetta turvonneilta kaloilta, anteeksi vaan.
Minä haluan vain nähdä, onko vauvalla pippeli vai ei.
Laskin, että mielenrauhani vuoksi voin maksaa muutaman satasen yksityiselle lääkärille uudestaan ultraamisesta.
Koitan sysätä taka-alalle ajatusta, että ne nauravat minulle siellä Terveystalossa, kun menen sinne terveeksi luvatun vauvamahani kanssa vain selvittämään, onko vauva tyttö vai poika. Koitan sysätä pois ajatusta, että olen turhamainen ja kiittämätön.
Ääni päässä jyskyttää, että ei sitä ennenkään tiedetty kun ei edes ultrattu terveydentilaa. Ei tiedetty ei.


Ja alati mietin, miksi tämä on minulle niin hemmetin tärkeää.
Teenkö tästä itselleni pakkomielteen, ja jos ja kun teen niin miksi teen.

*

Eilen illalla vauva jysäytti miestä käteen vatsan läpi eikä mies osannut lopettaa hymyilemistä. Tulin siitä kamalan iloiseksi.

3 kommenttia:

mamma kirjoitti...

Menette hyvillä mielin sinne uuteen ultraan, jos niin haluatte. ja piste. Teidän vauva ja teidän tunteet. Jos tuntemukset saa hyväksi niin sitten te selvitätte sukupuolen. Ette taatusti ole ainuita vanhempia kun sen haluaa tietää. Ymmärrän täysin teitä. Mammakin odottaa tietoa innolla vaikka aivan sama kumpi tulee !!!

Juliana kirjoitti...

Raha on vaihdon väline ja sitä pitää käyttää semmoisiin juttuihin, jotka tuntuvat tärkeiltä. Menkää hyvillä mielin sinne ultraan - ja pidän peukkuja, ettei teidän mahapapunen ole niin ovela, että pidättäytyy vielä siinäkin näyttämästä itseään. Ja tuleehan siinä samalla suljettua myös tarkemmin niitä eri kehityshäiriöitä, joten ei se senkään osalta hukkaan mene. Mekin mietimme ihan terveyssyistä, olisiko varattu aika sinne 3D/4D-ultraan, muttei sitten siinä kohti vaan enää jaksettu yhtä ultraa kun niin monta oli jo takana. Mutta ymmärrän myös hyvin, että sitä kaipaa sukupuolen kautta yhteyttä lapseen jo mahassa. Minua se ainakin auttoi tutustumaan lapseen ja meilläkin tulevalle isälle se oli varmasti vielä tärkeämpi tieto, kauheasti muuta konkreettista kun ei isyyttä tukemaan vielä tuossa kohti saa. Jii sanoi ainakin jälkikäteen, että häntä auttoi, kun pääsi ajatuksen tasolla kuvittelemaan tulevansa kohta pienen pojan isäksi. Tsemppiä ultraan siis!

Sanna kirjoitti...

Kiitos Juliana kannustavasta kommentista!