Verta ja kirjallisuutta

Kävin tänään antamassa verinäytteen sikiöseulontoja ja kuppatestejä ja ties mitä varten. En oikein itsekään muista, mitä sieltä tarkastellaan, ja joka tapauksessa kuulen tuloksia vasta yli kuukauden kuluttua neuvolassa joten ei sen kai niin väliäkään.

Kaikkinensa ihmetyttää tässä alkuodotuksessa se, että kukaan missään ei kyseenalaista raskauttani. Olen tehnyt tasan yhden apteekin pissatestin, joka oli positiivinen. Mitä jos se oli joku vikakappale johon olisi tullut kaksi viivaa vaikka siihen olisi koira pissinyt? Mitä jos minussa onkin joku muu vika joka aiheuttaa raskaudenkaltaista oirehtimista? Kuukautisten poisjäänti ei tällä historialla olisi mikään maailman yhdeksäs ihme, on ne muutenkin tullut ja mennyt miten tykkäävät. Nyt olen jo mukana tässä odotuspyörässä mutta kukaan terveydenhuollon ammattilainen ei ole halunnut tarkistaa minusta, olenko ihan oikeasti raskaana vai kuvittelenko vain. Minusta se on ihmeellistä.

Samalla olen hieman kateellinen siitä, että joissain kunnissa ultrataan jo tosi varhaisilla viikoilla neuvolassa. Minun ensimmäinen ultrani on vasta kun olen yli kahdennentoista viikon, eikä edes sydänääniä ole yritetty tai yritetä etsiä ennen sitä. Alkaa toisinaan tulla vähän vainoharhainen olo tämän asian kanssa, ja ymmärrän varsin hyvin niitä jotka menevät yksityiselle varhaisultraan ihan vain mielenrauhan vuoksi. Vaikka toisaalta uskonkin, että jos tämän on tarkoitus mennä kesken niin se menee kesken, eikä siihen vaikuta se onko sen sydäntä kuunneltu ysiviikolla vai ei. Mutta sitten taas toisaalta, opin tänään että lapsen aivokäyrää voidaan mitata jo viikolla 8+1, niin tuntuu jokseenkin hullulta että siitä pitää vielä kokonainen kuukausi odottaa ennen kuin saa millään lailla teknisen todisteen siitä että mahassa kasvaa joku. Koska kyllähän se sitten on jo joku, ei jokin.

Voidaan myös pohtia sitä, miksi olen niin medikalisoitunut etten voi uskoa olevani raskaana ilman että joku lääketieteen keinon sen minulle todistaa. Kysehän on minun kehostani, joka kuuluu yksin minulle ja jonka minä ainoana ihmisenä tunnen kuin omani. Kyllähän minä tiedän. Oikeastaan minä tiesin jo ennen siihen tikkuun pissimistä, mutta en vain tohtinut ajatella sitä ääneen. Itse asiassa testintekoa edeltävänä iltana vierailtiin miehen kanssa taaperoperheessä johon odotetaan melkein loppumetreillä toista lasta, ja tämä kyläreissu tietenkin kirvotti kotimatkalla taas lapsiaiheista keskustelua. Kotona koirien kanssa iltakävelyllä sanoin, että en usko että me voimme tulla tämän valmiimmiksi lapsensaamiseen. Kaikki mitä voi puhua ennen raskaaksituloa oli puhuttu, harkittu, mietitty. Sen enempää ei vain voi tehdä ja tietää ja osata ennen kuin sitten on ne kaksi viivaa ja kaiken uusi alku. Niistä alkaa uusi tietämättömyys, jonka saa hallintaansa vain elämällä sitä.

*

Labrareissulla kävin myös pitkästä aikaa kirjastossa. Maksoin pois velkani (12 e, hyi minua!) ja hiippailin hyllyväleissä peläten että törmään tuttuihin. En halua vielä jäädä rysän päältä kiinni pinkka Vauvalehtiä sylissäni.

Saldoni oli aika keko kirjoja ja puolen vuoden lehdet. Nyt olen viettänyt vetelää iltapäivää pinooni tutustuen ja saanut sitä vähitellen lajiteltua huteihin ja osumiin. Ihan totta, minä en vain voi sietää sellaista lässyttävää maailmojahalaavaa otetta joita osaan opuksista tungetaan. Ihan kiva ajatus että ravintoterapeutti kirjoittaa odottavan äidin rinnalla raskausajasta, mutta minä saan näppyjä ilmeisesti (länsi)maailmanlaajuisesta muotilausahduksesta olet mitä äitisi söi. Menkää kehitysmaahan sanomaan sille äidille, joka imeskelee riisintähkää ja heinäsirkanjalkaa henkensä pitimiksi, että tuo sinun kohta syntyvä lapsesi on sitten sitä mitä sinä raskausaikana söit. Ja siis kirjan kaksi kirjoittajaa ovat tavanneet junan ravintolavaunussa, jossa tämä tuleva äiti oli ostamassa nakkisämpylää ja tämä terveyden perikuva "ehdottomasti jotain muuta kuin nakkisämpylää". Alkusivujen väite tuntuu olevan: raskausaikana lihoava äiti = henkilö joka ei välitä itsestään ja heittääntyy itsekurittomaksi surkimukseksi heti positiivisen testin jälkeen ja syyttää omasta saamattomuudestaan raskautta. Niinpäniin.

No, en ole vielä lukenut kyseistä kirjaa. Voihan olla, että siinä on pointtinsa, ja että siihen on tarkoituksella valittu provokatiivinen ote jonka on tarkoitus herätellä sohvanpohjaan juurtuneita äityleitä.

Ensiselaamisella suosikeikseni valikoituivat miehille kirjoitettu opas Isä syntymässä sekä viisitoista vuotta vanha teos Tyttökavereiden opas odottajalle. Kaunopuheiden sijaan se alkoi 10 emävaleella raskaudesta:

Nyt jo olen huomannut että Vauvalehdet eivät ole minua varten (ja juu silti lainasin, halusin vain varmistua). Tässä muutama päällimmäinen syy:

- heti positiivisen testin jälkeen tallensin kännykkääni soittoääneksi vauvanpierun koska rakastan vauvoja ja elämäni ainoa tavoite on ollut saada vauvoja, olen halunnut saada vauvoja siitä lähtien kun osasin kävellä! Rakastan vauvoja! Vauvallani on kaikki tarvikkeet jo hankittuna, nimi valmiina ja kastemekko silitettynä, raskausviikkoja minulla on nyt kolme. (demiliina, 19)

- hengitän lapseni kotona ulos ilman kivunlievitystä koska koen että vain siten voin olla alusta asti täydellinen äiti

- tiara-pertta-sisuliina-jariella-alessantria virtanen

- imetän viisivuotiasta lastani

- haluaisin vielä kahdeksannen lapsen! loputon vauvakuume!

- voiko vauva harrastaa liikaa?

- söin koko imetysajan pelkkää riisiä koska lapseni oli allerginen kaikelle muulle, silti halusin täysimettää häntä puolitoistavuotiaaksi. Laihduin niin että painoin vain 40 kiloa. Toisen lapseni kohdalla sama juttu. 

Ja niin edelleen. Ylläolevat eivät ole suoria lainauksia mutta siinä on aika kattava kooste kahden selaamani lehden annista. En osaa tarkemmin sanallistaa sitä mikä minua eniten noissa kirvelee - ehkä se, että lehden kohdehenkilöt ovat pääasiassa a) kovin nuoria ja b) kovin kaupunkilaisia ja c) jotenkin niin valtavan kaukana siitä ajasta kun lapsi syntyi saunaan töiden lomassa ja sen jälkeen jatkettiin hommia, lasta hoitaen. Kaikki on vain vauva-vauva-vauva. Kaikki se vouhotus. Ja ne tilpehöörimainokset, voi luoja!

Mutta puolensa on noissakin. Kolumnit ovat pääsääntöisesti hyviä (tuore isä lakonisesti toteaa, että lelu- ja tarvikevuoren keskellä lapsi leikkii innokkaimmin litistyneellä puolen litran mehupullolla ja rikkimenneellä cd-soittimen kaukosäätimellä), ja välillä joukkoon mahtuu asiapitoisiakin juttuja, joista turha hehkutus on riisuttu.

Oho, tulipa rönsyilevä paasaus. Mutta helpotti. Nyt voin taas jatkaa lehtien selaamista ja kirjoihin tutustumista. Adjö!